KENNETIN PÄÄSIVU • THE KENNETTI MAIN PAGE
Sivuston suunnittelu ja ylläpito: Kenneth Sundberg
Viimeisin Päivitys: Elokuun 29, 2010

KenNetin viihdetietokanta - the KenNetti entertainment database
W I C K E D
Megamusikaalin Ymmärtämisopas
(toisinsanoen, pieni Oz-analyysi)

Erityisesti teinejä puhutteleva musikaali perustuen aikuisille tarkoitettuun kirjaan joka muokkasi uusiksi lasten ja aikuisten rakastaman kirjasarjan luoman alkuperäismaailman mutta lainasi merkittävimmän piirteensä koko perheelle tarkoitetusta elokuvamusikaalista joka otti lähinnä inspiraationsa aiemmin mainitusta lasten ja aikuisten rakastaman kirjasarjan ensimmäisestä osasta luomalla ihan omat painotuksensa ja maailmansa, joista osa päätyi myös ensiksi mainittuun musikaaliin. Tähh?

Ei yhtään ihme että Stephen Schwartzin ja Winnie Holzmanin musikaalia WICKED kuvaillaan vaikeaselkoiseksi. Siitä huolimatta kyseinen musikaali on huomattavasti helppotajuisempi kuin Gregory Maguiren vuonna 1995 julkaistu alkuperäiskirja Wicked, joka perustaa tapahtumansa ja maailmansa pitkälti L. Frank Baumin Oz-kirjasarjaan, mutta lainaa päähahmonsa, Lännen Ilkeän Noidan, sekä tämän vihreän ihonvärin vuoden 1939 elokuvamusikaalista Ihmemaa Oz. Schwartzin ja Holzmanin musikaali selventää tarinaansa perustumalla Maguiren kirjaa merkittävämmin 1939 elokuvamusikaaliin - tarjoten siis lähes täysin erilaisen tarinan ja loppuratkaisun kuin Maguiren kirja.

Niinkuin alkuperäismusikaalistakin, myös Helsingin Kaupunginteatterissa 26. elokuuta 2010 ensi-iltansa saaneesta versiosta pystyy nauttimaan huomattavasti enemmän kun tietää miten ja miksi eri Oz-teokset eroavat toisistaan. Tässäpä siis KenNetin Oz-opas, olkaa hyvä.

HUOMIO!
Tämä sivu sisältää spoilereita.
Sivu on luotu yhtenäiseksi analyysiksi joka pyrkii auttamaan Wicked-musikaalin kokonaisuuden ymmärtämisessä. Juonipaljastukset ovat osittain välttämättömiä. Suuren luokan juonipaljastuksista ilmoitetaan analyysissa erikseen. Jos kuitenkin inhoat sitä että yksityiskohtia ja juonta paljastetaan etukäteen, sinun olisi parasta häipyä välittömästi tältä KenNetin Oz-sivulta!

A l u k s i

Schwartzin ja Holzmanin Wicked ei ole suinkaan ainoa noita-aiheinen filosofinen musikaali. Engelbert Humperdinck (1854-1921) raotti ovea ilkeiden noitien maailmaan jo vuonna 1893, jolloin hänen säveltämänsä satuooppera Hänsel und Gretel esitettiin ensimmäisen kerran. Kyseessä on tosin vakavasti otettava ooppera eikä musikaali - eikä se noitakaan ilmesty kuvioon kuin vasta viimeisessä näytöksessä.

Stephen Sondheimin säveltämä ja sanoittama Into the Woods (1987) on vaikeahkosti avautuvasta musiikistaan huolimatta yksi kaikkien aikojen parhaimmista filosofisista musikaaleista, jonka yhdessä pääosassa loistaa elämää paljon nähnyt noita. Sondheimin Into the Woodsin syvällisen ja älykkään sisällön rinnalla Wicked-musikaali käsittelee joitakin samoista perusaiheista selvästi kevyemmin, vaikka ensivaikutelma saattaa viitata ihan toiseen suuntaan. (On myös ehkä enemmän kuin puhdas sattuma, että Wickedin toisen näytöksen aloittaa laulu jossa toistetaan "happy"-sanaa oikein urakalla - aivan kuten Into the Woodsin toisen näytöksen aloittavassa laulussa "So Happy"; jotkut katselijat ovat nähneet samankaltaisuuksia näiden kahden musikaalin välillä myös toisen näytöksen alkuperäisissä verenpunaisissa taustalavasteissa).

Nykyaikaisempia noitia nähtiin ennen Wickediä muun muassa myös The Witches of Eastwick -musikaaliversiossa (2000), John Updiken kuuluisaan kirjaan perustuen - josta oli tehty samanniminen elokuva jo vuonna 1987. Valkokankaalla noitia, noituutta sekä aiheeseen liittyvää pahuuden olemusta on kyseenalaistettu jo lähes vuosisadan ajan - muun muassa elokuvissa Häxan (1922), I Married a Witch (1942), Bell Book and Candle (1958), The Witches (1966), Witchfinder General (1968), Twins of Evil (1971), Bedknobs and Broomsticks (1971), The Witches (1990), The Craft (1996) ja Practical Magic (1998). Lähes kaikissa näissä elokuvissa musiikilla on vähemmän tai enemmän tärkeä roolinsa. Riemastuttavalle noitaelokuvalle Hocus Pocus (1993) koreografi-ohjaaja Kenny Ortega loihti musikaalisia sävyjä ilman varsinaista musikaaliformaattia.

Vuonna 2003 maailmanlaajuisen ensi-iltansa saanut Schwartzin ja Holzmanin Wicked-musikaali ei siis noin rehellisesti sanottuna ollut teemallisesti uusinta uutta musikaalimaailmassa. Tämä musikaali vain sattui perustumaan erityisesti Yhdysvalloissa rakastettuun elokuvamusikaaliklassikkoon. Yksin tämä fakta riitti takaamaan projektille rahoituksen - sekä myös perusmenestyksen vaikka musikaali olisikin osoittautunut kauheaksi flopiksi.

TÄMÄN SIVUN
S I S Ä L T Ö

Baumin Oz
L. Frank Baumin 1900 Alkuperäisteos
The Wonderful Wizard of Oz

Vaudeville-Oz 1939
Elokuvamusikaali The Wizard of Oz

Ozin Monet Tiet
Disneystä Royal Shakespeareen,
Liza Minnellistä Michael Jacksoniin
sekä linkit

Ozin Raiskaus
Gregory Maguiren 1995 Wicked

Ihan Skitzo Oz
Schwartzin & Holzmanin 2003 Wicked

Tuhma Noita 2010
Helsingin Kaupunginteatterin Wicked

Baumin Oz
L. Frank Baumin 1900 Alkuperäisteos

KenNetin Arvosana
Baumin 1900 Alkuperäisteokselle

Alusta on aina hyvä aloittaa. Lyman Frank Baumin (1856-1919) ensimmäinen Oz-kirja The Wonderful Wizard of Oz julkaistiin vuonna 1900. Baum rakasti tarinoiden kertomista omille lapsilleen. Suuremmalle yleisölle hän esitteli Oz-seikkailunsa sankarittaren, Dorothy-tytön, jo vuoden 1897 kirjassaan Mother Goose in Prose. Tytön ikää ei kerrota laisinkaan ensimmäisessä Oz-kirjassa, vaikka jo Oziin saavuttaessa Baum mainitsee sankarittarensa olevan "pitkä ikäisekseen". Dorothyn sukunimi Gale selvisi lukijoille ilmeisesti vasta kolmannessa Oz-kirjassa Ozma of Oz (1907). Selvä esikuva Dorothyn seikkailuille on Lewis Carrollin teos Liisan seikkailut ihmemaassa (1865). Liisa tupsahti toiseen todellisuuteen kaninkolon kautta, mutta Baumin teoksessa pyörremyrsky puhaltaa sankarittaren taloineen kaikkineen pois harmaasta Yhdysvaltain Kansasista ihmeelliseen Ozin maahan.

Baumin alkuperäisteos on suomennettu useampaan kuin yhteen kertaan. Teoksen alkuperäinen suomenkielinen nimi lienee Oz-maan taikuri, jota esimerkiksi Pertti Reponen käytti suomentamansa, vuonna 1971 julkaistun Walt Disneyn Pieni Long Play Levy -version nimenä (LLP119). Erittäin ansioitunut kaunokirjallisuuden kääntäjä Kersti Juva suomensi alkuperäisteoksen vuonna 1977 nimellä Ozin velho. (Tässä analyysissa käytettävät hahmojen ja paikkojen nimitykset ovat pitkälti peräisin Juvan suomennoksesta). Vuonna 2001 julkaistu Tuomas Nevanlinnan suomennosversio päätyi kantamaan vuoden 1939 elokuvamusikaalin suomalaista nimeä Ihmemaa Oz. (Voisivat näiden suomenkielisten versioiden julkaisijat joskus päättää yhden virallisen nimen jossa pysytään!)

Vaikka Baumin kerrotaan halunneen luoda satumaisia seikkailuja ilman pelottavia osuuksia, ovat kauhistuttavat vaikutukset sekä Grimmin veljeksiltä että Hans Christian Andersenilta vahvasti esillä jo tässä ensimmäisessä Oz-kertomuksessa. Idän Ilkeän Noidan taikoma kirves hakkaa käyttäjältään irti ensin vasemman jalan, sitten oikean jalan, sitten käsivarret, sitten pään ja lopulta vielä koko jäljellä olevan kehonkin - ja lopputuloksena tästä väkivallasta on sydäntä kaipaileva pellistä tehty mies "Tin Woodman" (eli Puunhakkaaja Peltinen). Vaikka kyseinen hahmo kertookin väkivaltaisen syntytarinansa itse - ja peräti oudon kevyesti - tämä ruumiinjäsenten silpominen tuo kieltämättä mieleen H.C. Andersenin groteskin klassikon Punaiset kengät. Baumin alkuperäisteos sisältää myös muuta "harmitonta" väkivaltaa kohdistuen elävään Variksenpelättiin - sekä toinen toistaan painajaismaisempia hahmoja, kuten norsuakin suuremman jättiläishämähäkin, väkivaltaisia eläviä puita, suuren Ozin velhon monet pelottavat ilmestykset, elävän posliinista tehdyn pahasti rikkoutuneen klovnin, kauhistuttavia lentäviä apinoita, isopäisiä kädettömiä olentoja (Hammer-Heads), julmia karhun ja tiikerin risteytyksiä terävine kynsineen (Kalidah) - sekä yksisilmäisen Lännen Ilkeän Noidan joka kuolee unohtumattomalla tavalla, lätäköksi sulaen. Baumin The Wonderful Wizard of Oz ei siis todellakaan ole mikään pienimmille lapsille sopiva harmiton unisatu.

Viimeksimainittu Lännen Ilkeä Noita jää Baumin kirjan kokonaisuudessa valitettavan pieneen rooliin. Alkuperäiskirjassaan Baum ei edes vaivaudu kuvailemaan noitaa, lukuunottamatta tämän yhtä silmää (joka toimii voimakkaana teleskooppina nähden "kaiken"). Yhdessä vaiheessa Baum sentään mainitsee, että Noita kantaa sateenvarjoa aina mukanaan sekä pelkää pimeää! Noidan ihonväristä ei ole ainoatakaan mainintaa tekstissä, mutta noidan orjuuttamaa kansaa (Winkies) kuvaillaan "keltaisiksi". Baumin alkuperäiskirjan runsas kuvitus, William W. Denslowin käsialaa, oli ilmeisestikin laadittu säästämään turhia hahmokuvauksia tekstissä. Näihin kuviin pohjautuen Lännen Ilkeällä Noidalla ei ole mainittavaa ihonväriä - mutta kuvat sentään kertovat Noidan olevan pieni koukkunenäinen mummeli joka saattoi olla pukeutunut sadetakkiin.

Baumin alkuperäiskirjassa Ozin maalla on neljä noitaa, yksi jokaiselle ilmansuunnalle. Ainoastaan Etelän Noidalla on erikseen mainittu nimensä, Glinda. Maiskismaassa Dorothyn ottaa vastaan pienikokoinen Pohjoisen Noita. Idän ja Lännen Ilkeillä Noidilla ei ole minkäänlaista mainittua sukulaisuussuhdetta. Smaragdikaupungin vihreys paljastuu suurimmalta osalta silmälasien avulla tehdyksi huijaukseksi. Glindan rooli on Lännen Ilkeä Noidan vaatimatonta osuutta huomattavasti pienempi. Idän Ilkeän Noidan taikakengät ovat hopeiset, eivätkä suinkaan rubiiniset. Alkuperäiskirjassa on lukemattomia muitakin yksityiskohtia joita muutettiin huomattavasti vuoden 1939 elokuvamusikaalia The Wizard of Oz varten (ja näistä kerrotaan enemmän kyseisen elokuvan analyysissa, alempana tällä sivulla).

Baumin alkuperäisteos on kriittisesti tarkasteltuna vähintään epätasainen. Kerronnaltaan se on vahvasti lastenkirja. Kuten lukemattomissa klassikkosaduissa, tässäkin asiat toistetaan niin monta kertaa että pienikin lapsi osaa koko litanian ulkoa siinä vaiheessa kun se jälleen kerran toistetaan. Tästä vahvasta piirteestään huolimatta Baumin alkuperäiskirja sisältää lukemattomia yksityiskohtia ja osuuksia, joissa Baum on saattanut yksinkertaisesti unohtaa kirjoittavansa lastenkirjaa. Myös tietyt sanat ja termit muuttuvat kirjan edetessä (mm. hopeakengistä Baum puhuu aluksi pienillä kirjaimilla, kunnes ykskaks niistä tuleekin Hopea Kengät; matkan päämäärästä puhutaan aluksi termillä "the City of Emeralds" eli "Smaragdien Kaupunki", kun se ykskaks muuttuu tunnetumpaan muotoon Emerald City; ja Lännen Ilkeän Noidan kotilinnalle löytyy väri ja nimi vasta Noidan kuoleman jälkeen). Baum on kuitenkin voinut myös tarkoituksellisesti yrittää tehdä lapsille tarkoitetusta kirjastaan "sivistyneempää" käyttämällä silloin tällöin aikuisempaa kerrontatyyliä jossa asioita ei selitetä heti - mutta tämä kerrontatapa muuttuu vähintäänkin ristiriitaiseksi uudestaan ja uudestaan toistuvien lapsellisten yksityiskohtien takia.

Alkuperäisteoksen oudosta kerrontatyylistä hyvänä esimerkkinä mainittakoon Lännen Ilkeään Noitaan liittyvä seikka. Vasta kun Noita on kuollut, Baum mainitsee syystä tai toisesta Noidan linnan sekä Ozin koko lännenpuolisen osan olevan "keltainen". Englanninkielellä "yellow" tarkoittaa keltaisen lisäksi "raukkamaista" mutta myös amerikanenglanniksi "pelkuria". Vaikka monet ovat nähneet tässä keltaisuudessa edellämainittuja piilomerkityksiä - sekä jopa politiikkaa - on syytä muistuttaa että alkuperäiskirjan kuvituksissa oli paljon muutakin keltaista. Myös kirjassa mainittu Smaragdikaupunkiin vievä tie on keltaisista tiileistä tehty. Kirjailija Baumista itsestään voisi tehdä myös vähemmän mairittelevia päätelmiä, jos hän vasta Lännen Ilkeän Noidan kuoltua alkaa maalata tästä raukkamaista pelkuria.

L. Frank Baum kirjoitti The Wonderful Wizard of Oz -teoksen jälkeen kolmetoista virallista kirjaa Ozista ja sen naapurimaista. (Vuonna 1913 julkaistua, Baumin kirjoittamaa Little Wizard Stories of Oz ei yleensä pidetä kirjasarjaan kuuluvana teoksena). Jo vuonna 1901 syntyi The Wonderful Wizard of Oz -teokseen pohjautuva ensimmäinen näytelmäversio. Seuraavana vuonna sai ensi-iltansa vielä iloisempi näyttämömusikaali pelkistetyllä nimellä The Wizard of Oz. Kyseinen näyttämöversio - säveltäjänä Paul Tietjens, sanoittajana Baum itse - valloitti New Yorkin Broadwayn vuonna 1903. Baumin Oz-seikkailut inspiroivat useita muitakin musikaaliversioita sekä mykkäfilmejä, mutta mikään näistä ei saavuttanut vuoden 1939 elokuvamusikaalin kuolematonta statusta.

Vain kaksi vuotta L. Frank Baumin kuoleman jälkeen julkaistiin Ruth Plumly Thompsonin ensimmäinen Oz-kirja The Royal Book of Oz (1921). Kustantaja tosin alunperin väitti teosta itse Baumin kirjoittamaksi. Thompson kirjoitti kaiken kaikkiaan 19 Oz-kirjaa, joista viimeinen julkaistiin vuonna 1939, jolloin legendaariseksi päätynyt elokuvamusikaalikin sai ensi-iltansa. John R. Neill, joka oli kuvittanut kaikki Oz-kirjat lukuunottamatta Baumin alkuperäistä The Wonderful Wizard of Oz -teosta, jatkoi sarjaa kolmella kirjoittamallaan teoksella. Neillin jälkeen lukematon määrä faneja ja ammattikirjailijoita on jatkanut Oz-saagaa mitä erilaisimmilla teoksilla, jotka ovat sekoittaneet Baumin jo valmiiksi outoa alkuperäisvisiota.

Myöhemmät versiot L. Frank Baumin alkuperäisestä The Wonderful Wizard of Oz -teoksesta ymmärtää huomattavasti paremmin, jos tietää edes päälinjat alkuperäisteoksen juonesta. Seuraavan juonitiivistyksen ei ole tarkoitus pilata alkuperäisteoksen lukunautintoa, mutta spoilerivaroitus on ehdottomasti paikallaan; ellet halua tietää edes oleellisia päälinjoja alkuperäisteoksesta, seuraavaa juonitiivistelmää ei kannata lukea - ja sinun tulisi muutenkin häipyä pikaisesti tältä Oz-sivulta!

Dorothy asuu Em-tätinsä ja Henry-setänsä kanssa pienessä talossa keskellä kuivaa ja harmaata Yhdysvaltain Kansasia. Pyörremyrskyn tuoma hurja tornado puhaltaa talon - sekä sen sisällä Dorothyn ja hänen koiransa Toton - kauas pois Kansasista. Laskeutuessaan Oziin talo putoaa Maiskismaata tyrannisoivan Idän Ilkeän Noidan päälle. Pienet Maiskiset (Munchkins) ja Pohjoisen Noita toivottavat Dorothyn ja Toton tervetulleeksi. Talon alle liiskautunut ilkeä noita kuivuu auringossa olemattomiin, jolloin jäljelle jää ainoastaan tämän hopeiset kengät. Pohjoisen Noita kertoo että kengät kuuluvat nyt Dorothylle. Päästäkseen takaisin Kansasiin Dorothyn on tavattava Smaragdikaupungissa asuva suuri ja mahtava Ozin Velho. Matkallaan läpi Ozin Dorothy tapaa elävän Variksenpelättimen, pellistä tehdyn Puunhakkaaja Peltisen sekä Pelkurileijonan, jotka kaikki lähtevät tytön mukaan saadakseen Velholta apua: pelätti haluaa aivot, peltimies sydämen ja leijona rohkeutta.

Seikkailun edetessä kuitenkin selviää että Dorothyn ihmeellisillä ystävillä on kaikki tarvitsemansa - aivoja, sydäntä ja rohkeuttakin. Smaragdikaupungin portilla Dorothy ja hänen ystävänsä saavat silmiensä peitoksi silmälasit, jotka saa irti ainoastaan portinvartijan avaimella. Kaikissa vihreän sävyissä sädehtivä kaupunki osoittautuu kerrassaan lumoavaksi. Ozin Velho suostuu tapaamaan Dorothyn ja tämän ystävät yksi kerrallaan. Dorothylle Velho näyttäytyy pelkkänä jättiläismäisenä kaljuna päänä ja kertoo tytölle: "Tässä maassa jokaisen on maksettava saadakseen haluamansa." Velho suostuu auttamaan Dorothyn takaisin Kansasiin jos tyttö surmaa Idän Ilkeän Noidan sisaren, Lännen Ilkeän Noidan. Variksenpelätille Velho ilmestyy kauniina neitona, Peltiselle sen sijaan hirvittävänä petona, ja Pelkurileijonalle raivoavana tulipallona. Velho toistaa vaatimuksensa jokaiselle: kaikki toiveet toteutuvat ainoastaan jos Lännen Ilkeä Noita kuolee.

Kun Dorothy ja hänen kolme ystäväänsä sekä Toto-koira lähestyvät Noidan linnaa, tämä lähettää lauman susia repimään saapujat palasiksi. Puunhakkaaja Peltinen onnistuu kuitenkin tappamaan sudet kirvestään käyttäen. Vihainen Noita lähettää lauman variksia "nokkimaan silmät muukalaisilta", mutta Variksenpelätti vääntää kultakin linnulta niskat poikki. Seuraavaksi Noita käskee lauman mustia mehiläisiä muukalaisten kimppuun, jolloin Pelätin sekä Peltinen joutuvat yhdistämään voimansa sekä suojellakseen muita että tappaakseen mehiläiset. Raivosta kiehuvalle Noidalle ei jää muuta mahdollisuutta kuin käyttää viimeistä kertaa suurinta taikaansa, kutsumalla apuun Lentävät Apinat. Nämä rumat otukset hajottavat sekä Peltisen että Variksenpelättimen kappaleiksi, mutta Pelkurileijonan, Toton ja Dorothyn he toimittavat Noidan Linnaan. Ilkeä Noita ei kuitenkaan uskalla koskea Dorothyyn (tähän on parikin syytä), vaan ryhtyy leikkimään Lumikin äitipuolta pakottaen tytön hoitamaan muun muassa keittiötä. Lopulta Noita keksii väkivallattoman tavan saada hopeiset kengät itselleen, mutta kun Dorothy menettää toisen kenkänsä, hän vihaisena heittää Noidan päälle täyden vesisangollisen - seuraamuksia tietämättään. Lännen Ilkeä Noita sulaa inhottavaksi lätäköksi, jonka Dorothy siivoaa itse pois.

Noidan orjuuttama kansa (Winkies) riemuitsee vapauttaan. Peltinen ja Variksenpelätti korjataan entiselleen, ja lopulta Lentävät Apinat vievät Dorothyn ystävineen takaisin Smaragdikaupunkiin. Sankarimme palaavat Ozin Velhon luokse - joka osoittautuukin pelkäksi huijariksi, "huonoksi velhoksi, mutta hyväksi mieheksi", jonka kuumailmapallo lennätti Oziin Yhdysvaltain Omahasta. Valovoimaisena puhujana kyseinen mies keplottelee itsensä ulos hankalasta tilanteestaan, vaikka onkin syyllistynyt varsin kauheaan tekoon lähettämällä pikkutytön tappamaan vaarallisen Noidan. (Jos Baumin mielestä Lännen Ilkeä Noita oli "raukkamainen pelkuri", minkä takia näin julma mies sai ilmiselvän synninpäästön esiintyäkseen myöhemmissä Oz-tarinoissa?). Mies valjastaa kuumailmapallonsa uudestaan lentovalmiiksi palauttaakseen tytön Kansasiin, mutta Dorothy jää kyydistä juostessaan kissaa jahtaavan Toton perässä.

Niinpä Dorothyn, Toton, Variksenpelättimen, Peltisen ja Pelkurileijonan seikkailu jatkuu kohti Etelää, jota hallitseva hyvä noita Glinda saattaisi pystyä auttamaan Dorothya. Tällä matkalla sankarimme kohtaavat kuitenkin useampia esteitä kuin matkalla Smaragdikaupunkiin; taistelevat puut yrittävät estää heidän matkansa jatkumista, Pelkurileijona osoittaa rohkeutensa tappaessaan hirviömäisen jättiläishämähäkin, sekä kädettömät isopäiset otukset uhkaavat hyökätä heidän kimppuunsa. Etelää kohti matkatessaan sankarimme saapuvat myös "Posliinimaahan" ("The Dainty China Country", joka on kiistämättä kirjan omalaatuisin, mutta myös irrallisin osuus). Lopulta Dorothy ystävineen saapuu Glindan linnalle, jossa tämä kaunis ja hyvä noita toivottaa heidät lämpimästi tervetulleeksi. Glindan avulla Lentävät Apinat vievät kaikki kolme seikkailun sankaria ansaitsemilleen valtaistuimille - Leijonasta tulee Petojen Kuningas, Variksenpelättimestä Ozin hallitsija (Velhon tilalle), ja Puunhakkaaja Peltisestä tulee Lännen Winkies-kansan hallitsija.

Dorothylle Glinda paljastaa että hopeakengillä on tarpeeksi taikavoimaa palauttaakseen tytön ja tämän koiran takaisin Kansasiin. Dorothy jättää kyynelehtien jäähyväiset ystävilleen ja sitten Glindan käskystä kopauttaa kenkiensä kannat kolmasti yhteen. Taianomaisesta tuulenpyörteestä tyttö ja hänen koiransa pyllähtävät takaisin Kansasiin, jossa Henry-setä on jo rakentamassa uutta taloa kadonneen tilalle. Dorothy juoksee täysin hämmästyneen Em-tätinsä syliin ja iloitsee (niinkuin Lyman Frank Baum sen alunperin kirjoitti): "I'm so glad to be at home again!" (Olen niin iloinen että olen taas kotona).

Vaudeville-Oz 1939
Elokuvamusikaali The Wizard of Oz

KenNetin Arvosana
MGM:n 1939 Elokuvamusikaalille

Baumin alkuperäiskirja ei siis erityisemmin tuhlannut aikaa Lännen Ilkeän Noidan hahmoon. Mutta kun elokuvayhtiö Metro-Goldwyn-Mayer (MGM) ryhtyi tuottaja Mervyn LeRoyn johdolla oman elokuvallisen Ozinsa luomisprosessiin, haluttiin Noidan roolia laajentaa. Täytyihän elokuvamusikaalin saada dramaattinen ilkimyksensä. Inspiraatio MGM:n Noidalle tuli pikemminkin huimasti menestyneestä Walt Disneyn Lumikki ja Seitsemän Kääpiötä -animaatioelokuvasta (1937) kuin L. Frank Baumin alkuperäisteoksesta. (Satusetä Walt oli hyvin tietoinen Baumin Oz-kirjasarjan menestyksestä; ellei MGM olisi ennättänyt hankkia oikeuksia The Wonderful Wizard of Oz -kirjaan ennen Disneyä, olisi kyseisestä kirjasta voinut tulla vähintään Disneyn toinen pitkä piirroselokuva Lumikin jälkeen). MGM:n elokuvamusikaalin Lännen Ilkeästä Noidasta olisi LeRoy halunnut tehdä Lumikin äitipuolen, Ilkeän Kuningattaren, mukaisen tyylikkään ilkimyksen, mutta tätä ideaa eivät elokuvayhtiön muut johtajat pitäneet lainkaan järkevänä.

(Edellämainitun Disney-kytköksen yhteydessä on mainitsemisen arvoista se että Adriana Caselotti, Disneyn Lumikin alkuperäisääni, teki todella pikkuruisen cameo-esiintymisen MGM:n The Wizard of Ozissa. Puunhakkaaja Peltistä esittävän Jack Haleyn laulussa "If I Only Had a Heart" Caselotti laulaa osuuden "Where art thou, Romeo?").

Baumin alkuperäiskirjassa Ozin noitia on neljä - yksi jokaiselle ilmansuunnalle - mutta elokuvasta eliminoitiin yksi tarpeettomana. Lyhyesti kirjassa esiintyvän nimettömän Pohjoisen Noidan tilalle siirtyi Etelän Hyvä Noita, nimeltään Glinda (joka niin ikään esiintyy hyvin pienessä roolissa Baumin alkuperäiskirjan viimeisillä sivuilla). Siksi MGM:n 1939 elokuvamusikaalissa Etelällä ei ole laisinkaan Noitaa, ei hyvää eikä pahaa (ja jotkut ovat nähneet tässä asettelussa Yhdysvaltain sisällissotaan viittavaa ilkeämielistä poliittista sanomaa).

MGM:n The Wizard of Oz (eli Ihmemaa Oz) -elokuvamusikaalin kuuluisimpia piirteitä lienee elokuvan yllätyksellinen muuttuminen mustavalkoisesta (tosin virallisesti seepian eli ruskehtavan sävyisestä) kuvamateriaalista täyteläisiin Technicolor-väreihin. Jopa Baumin alkuperäisteoksessa Kansas kuvaillaan tylsän harmaaksi ja Oz kauniin värikkääksi. Kyseinen siirtymäkohta lasketaan elokuvahistorian vavahduttavimpiin kohtauksiin - ja Dorothyn lausahduksesta "Toto, I have a feeling we're not in Kansas anymore" on tullut ikivihreä elokuvasitaatti.

Jos MGM olisi kuvannut elokuvan kokonaan mustavalkoisena, olisi säästytty muun muassa Dorothyn taikakenkien värimuutokselta. (Kuten Baumin alkuperäiskirjassa, nämä kengät kuuluivat myös elokuvamusikaalissa Idän Ilkeälle Noidalle, joka jäi taivaalta putoavan Dorothyn talon alle ja kuoli). Baumin alkuperäisteoksessa kengät ovat hopeiset, mutta elokuvamusikaalissa rubiininpunaiset. Vaikka vaihdos pistetään yleensä käsikirjoittaja Noel Langleyn piikkiin, huomattavasti uskottavampi selitys on että hopeiset tossut olisivat hukkuneet Technicolor-systeemin vaatimien räikeiden valaistusten takia lähes olemattomiin. Sen sijaan voimakkaan punaisia sävyjä värisysteemi rakasti ...ja voilá, elokuvahistorian legendaarisimmat kengät - Rubiinitohvelit (Ruby Slippers) - oli keksitty!

Samoista syistä Lännen Ilkeän Noidan ihonväriksi päätyi vihreä. Näyttelijä Margaret Hamiltonin kasvot ja kädet olivat alunperin meikattu vitivalkoisiksi, mutta Technicolor-värimenetelmän valaistusolosuhteissa Noita vaikutti jäävän kasvottomaksi sekä kädettömäksi. Jotta Hamiltonin kasvot ja kädet saatiin taltioiduksi filmille paremmin, keksittiin pikaisesti vihreä menninkäismäinen ihonväri tasoittamaan elokuvahistorian upeimpiin pahiksiin kuuluvan noita-akan kokonaisuutta mustassa puvussaan sekä suippokärkisessä hatussaan. Kenellekään ei tietenkään juolahtanut mieleen tässä vaiheessa että samassa elokuvassa vihreä väri edustaa sekä hyvää että pahaa: ihonvärinsä perusteella ilkeä Noita sekä tämän hirviöpalvelijat sopisivat loistavasti Ozin Velhon hallinnoiman Smaragdikaupungin asukeiksi. Kyseinen vihreänä sädehtivä kaupunki osoittautui Baumin alkuperäisteoksessa Velhon keksimäksi huijaukseksi, mutta MGM:n elokuvamusikaalissa oleelliset vihreät silmälasit eliminoitiin kokonaan - ja Smaragdikaupungista tuli siis oikeasti vihreä satukaupunki.

Smaragdikaupungin osalta 1939 The Wizard of Oz -elokuvamusikaalin vaikutus on ollut käsittämättömän vahva: myöhemmissä Oz-tarinoissa ja -sovituksissa tämä Velhon "kotikaupunki" on lähes poikkeuksetta ollut smaragdien vihreäksi värittämä satukaupunki, eikä suinkaan mitään huijausta.

Noel Langley, Florence Ryerson ja Edgar Allan Woolf sekä yksitoista muuta ihmistä loivat käsikirjoituskokonaisuuden MGM:n elokuvamusikaalille. Kyseinen käsikirjoitus aloitti Oz-tarinoiden "psykologistamisen". Baumin alkuperäiskirjoissa Ozin maa oli totisinta totta (niin totta, että jopa Dorothyn Em-täti ja Henry-setä muuttavat asumaan Oziin sarjan kuudennessa kirjassa) - mutta 1939 elokuvamusikaalissa Oz muuttui pelkäksi uneksi jonka aikana Dorothy ratkaisi hankalat ongelmansa. Dorothyn tuntemat kansasilaiset muuttuivat unessa psykologisiksi peilikuvikseen, ilkeäksi noidaksi, huijarivelhoksi, sekä sankarikolmikoksi ilman aivoja, sydäntä ja rohkeutta. Dorothyn kotitalo, jonka hurja tornado puhalsi Oziin, ei elokuvamusikaalissa oikeasti lennä yhtikäs mihinkään loppuhuipentumasta päätellen. Vaikka tämä "se olikin vain unta" -formaatti on sittemmin osoittautunut peräti äidinkielen aineissa kielletyksi lopetukseksi, vuoden 1939 The Wizard of Ozin kohdalla käytäntö toimii - ja ennen kaikkea inspiroi Walter Murchia luomaan vuoden 1985 itsenäisen, vahvasti psykologisen Return to Oz -mestariteoksen.

Seuraavan juonitiivistyksen ei ole tarkoitus pilata vuoden 1939 The Wizard of Oz -elokuvanautintoa, mutta spoilerivaroitus on kuitenkin paikallaan; ellet halua tietää edes oleellisia päälinjoja elokuvamusikaalista, seuraavaa juonitiivistelmää ei kannata lukea - ja mikset ole jo häipynyt tältä Oz-sivulta?!

Hurja tornado puhaltaa Dorothyn, hänen koiransa Toton sekä heidän kotitalonsa pois harmaasta Yhdysvaltain Kansasista ihmeelliseeen, ihanan värikkääseen Ozin maahan. Dorothyn talo putoaa Maiskismaata tyrannisoivan Idän Ilkeän Noidan päälle. Pohjoisen Hyvä Noita Glinda toivottaa Dorothyn tervetulleeksi ja palkitsee tämän lahjoittamalla tälle noidan rubiinitohvelit (itseasiassa taikomalla ne suoraan tytön jalkoihin). Kuolleen noidan sisko, Lännen Ilkeä Noita, ilmestyy myös paikalle ja raivoaa sekä Glindalle että Dorothylle, jota taikakengät nyt suojelevat. Päästäkseen takaisin Kansasiin Dorothyn on tavattava Smaragdikaupungissa asuva suuri ja mahtava Ozin velho. Maiskiset kehottavat häntä seuraamaan Keltatiilitietä. Matkallaan läpi Ozin Dorothy tapaa elävän Variksenpelättimen, Puunhakkaaja Peltisen sekä Pelkurileijonan, jotka kaikki lähtevät tytön mukaan saadakseen velholta apua: pelätti haluaa aivot, peltimies sydämen ja leijona rohkeutta.

Seikkailun edetessä kuitenkin selviää että Dorothyn ihmeellisillä ystävillä on kaikki tarvitsemansa - aivoja, sydäntä ja rohkeuttakin - sillä Ozin velho lähettää Dorothyn ystävineen kukistamaan Lännen Ilkeän Noidan. Lentävät Apinat kaappaavat Dorothyn (sekä Toto-koiran) ja tuovat heidät noidan linnaan. Variksenpelätti, Peltinen ja Pelkurileijona yrittävät pelastaa Dorothyn - mutta pelastusoperaatio saa nolohkon lopun. Sattuman kautta Dorothy kastelee Noidan, joka sulaa kuoliaaksi. Sankarimme palaavat Ozin velhon luokse - joka osoittautuu "huonoksi velhoksi, mutta hyväksi mieheksi" jonka kuumailmapallo lennätti Oziin Kansasista. Lopulta Dorothyn on kuitenkin tukeuduttava uudestaan Pohjoisen Glindan apuun. Rubiinitohveleiden taian avulla Dorothy palaa Kansasiin - omaan huoneeseensa ja sänkyynsä, jossa hän huomaa rakkaimpiensa muistuttavan kovasti Ozissa kohtaamiansa ihmeellisiä ihmisiä ja olentoja. Elokuva tiivistää sanomansa Dorothyn loppulausahdukseen: "There's no place like home" (Ei ole kodin vertaa).

Kaikessa kekseliäässä psykologisuudessaan Langleyn, Ryersonin ja Woolfin käsikirjoitus yksinkertaisti ja muutti tarinaa osittain liikaakin. Lännen Ilkeään Noitaan, Lentäviin Apinoihin sekä Ozin velhon pelottavaan näyttäytymiseen kyllä panostettiin, mutta muilta osin Baumin alkuperäisteoksen lukemattomat painajaismaiset otukset eliminoitiin - eikä edes Puunhakkaaja Peltisen annettu kertoa kauhistuttavaa elämäntarinaansa. Tuottaja LeRoyn valvonnassa 1939 elokuvamusikaali ajautui enemmän hassun vaudevillen suuntaan, jota korostetaan E.Y. Harburgin ja Harold Arlenin lauluilla. Margaret Hamiltonin esittämä Lännen Ilkeä Noita vartijoineen ja linnoineen on tosin ihan tarpeeksi painajaismaista perheen pienimmille. Vaikka alkuperäisteoksen susia, variksia ja mehiläisiä ei sisällytetty elokuvamusikaaliin, Noidan väkivaltaisuutta ja julmuutta ei kuitenkaan vähätellä. Dramaattisessa huipentumassa Noita nauraa sankareille "viimeinen teistä näkee kolmen muun kuolevan" ja sytyttää Variksenpelättimen toisen hihan tuleen, jonka takia Dorothy tarttuu vesiämpäriin ja aiheuttaa vahingossa Noidan sulamiskuoleman.

Koska vihreänä sädehtivä Smaragdikaupunki ei enää ollut huijausta, elokuvamusikaali keksi painottaa Velhon epäilyttävää olemusta aivan toisella tavalla: Velhon näyttelijä Frank Morgan esiintyy Smaragdikaupungissa helpohkosti tunnistettavalla pulloposkisella Velho-maskeerauksellaan myös Portinvartijana, vaunujen Ajurina, sekä Velhon ovea vahtivana Sotilaana (ja tietenkin myös ilman pulloposkimeikkiä elokuvan Kansas-jaksoissa professori Marvelina). Kuten Baumin alkuperäisteoksessa, myös 1939 elokuvamusikaalissakin Ozin Velho osoittautuu pelkäksi Yhdysvaltain Omahasta kotoisin olevaksi mieheksi, jonka kuumailmapallo lennätti Oziin. (Elokuvamusikaalin käsikirjoittajat unohtivat tässä vaiheessa kuitenkin totaalisesti hyödyntää professori Marvelia kyseisenä miehenä - ellei tämä ollut sitten tarkoituksellisesti naamioinut itsensä lähes tunnistamattomaksi Velhona). Kuten alkuperäisteoksessa, kyseinen mies keplottelee itsensä ulos hankalasta tilanteestaan valovoimaisena puhujana, vaikka onkin syyllistynyt varsin kauheaan tekoon lähettäessään pikkutytön tappamaan Lännen Ilkeän Noidan. Elokuvamusikaalin katselijat saavat itse päättää voiko kyseinen hahmo kutsua itseään "hyväksi mieheksi, mutta huonoksi velhoksi".

Kuten Baumin alkuperäisteoksessa, myös elokuvamusikaalissa Dorothy tarvitsee lopulta hyvän Glinda-noidan apua päästäkseen takaisin Kansasiin. Elokuvamusikaalin juoneen ilmestyy kuitenkin paha noidan mentävä aukko Glindan ilmestyessä loppuhuipentumaan auttamaan Dorothya. Maiskismaassa Dorothyn ensikertaa tavattuaan Glinda taikoi Rubiinitohvelit tytön jalkoihin, mutta kertoi että ainoastaan Ozin Velho tietää kuinka tyttö voi palata Kansasiin. Loppukohtauksessa, kun Velho on poistunut paikalta kuumailmapallollaan, Glinda kuitenkin kertoo Dorothylle että Rubiinitohveleilla "on aina ollut voima" palauttaa tyttö Kansasiin. Onko kyseessä siis käsikirjoituksellinen aukko, poukkoileva unilogiikka, vai peräti tarkoituksellinen vihje jostain salatusta juonikuviosta? Ainakin Gregory Maguire näyttää Wicked-kirjassaan (1995) uskovan Ozin olevan pelkästään yhtä isoa poliittista salajuonta. Myönnettäköön, että Broadwaylla pitkän uran tehnyt Billie Burke on MGM:n elokuvamusikaalin Glindana peräti uskottava poliitikko - tekohymynsä taakse piiloutuva teeskentelijä.

Unissa ei tietenkään ole logiikkaa - ja untahan koko MGM:n 1939 The Wizard of Oz on. Unilogiikkaa enemmän elokuvamusikaalin loppuhuipentumaa häiritsee saarnaavaksi opetuselokuvaksi muuttuminen. Judy Garland on kyllä syötävän suloinen Dorothyna, mutta tytön ääneen lausuma opetus saattaa sopia paremmin laman runtelemalle ja 2. maailmansodan uhkaamalle 1930-luvulle kuin nykypäivään: "Ellen kaipaamaani löydä omalta kotipihaltani, en ole sitä koskaan kadottanutkaan". Baumin vähemmän saarnaava alkuperäisteos lopetti tarinan lyhyen ytimekkäästi, mutta elokuvamusikaalin lopussa "oma maa mansikka, muu mustikka" -ajatusta toistetaan ehkä liikaakin.

MGM:n elokuvamusikaali The Wizard of Oz ei ollut ensi-iltavuonna 1939 mainittava kassamenestys. Elokuvan nykyinen, satumaisiin korkeuksiin kasvanut maine on paljolti uusintajulkaisujen sekä television ansiota. Brutaalin rehellisesti sanottuna MGM:n The Wizard of Oz on lievästi yliarvostettu elokuvateos, jolle kyynisimmätkin kriitikot antavat jostain syystä liikaa anteeksi. Elokuvan tehosteet ovat paikoitellen häikäisevän upeita (mm. uhkaavasti lähestyvä tornado sekä Lentävien Apinoiden lauma) mutta paikoitellen käsittämättömän epäelokuvallisia (mm. Lännen Ilkeän Noidan sulaminen). Lavasteet ovat pahimmillaan kuin näyttämömusikaalista peräisin (varsinkin Technicolor-osuuden aloittava Maiskismaa). Elokuvan aurinkoisuus ja iloisuus on paikoitellen raivostuttavaa, sillä Lännen Ilkeä Noita edustaa pitkälti yksin elokuvan dramaattista antia. Sääli, että leikkausvaiheessa elokuvasta poistettiin Dorothyn sydäntäsärkevästi itkien laulama kertaus "Over the Rainbow" -laulusta. MGM:n epäuskosta tätä elokuvamusikaalia kohtaan kertonee myös se, että "Over the Rainbow" olisi haluttu leikkausvaiheessa poistaa elokuvasta kokonaan.

Elokuvan kahdestatoista erillisestä lauluesityksestä peräti puolet ovat kahden perusmelodian kertauksia ("We're Off To See the Wizard" ja "If I Only Had a Brain"). Bert Lahrin Pelkurileijonan tylsälle "If I Were The King of The Forest" -numerolle annetaan eniten aikaa sankarikolmikosta, mutta Ray Bolgerin Variksenpelättimen upea tanssiosuus leikattiin kokonaan pois. Valloittavan mukaansatempaava "The Jitterbug" - jonka aikana kummitusmaisen metsän hirviöpuutkin jammasivat mukana - leikattiin myös kokonaan pois ("jotta kohtauksen dramaattisuus säilyisi" -- pöh!! sanoo allekirjoittanut). Elokuvassa säilyneistä Arlenin ja Harburgin lauluista valtaosa on siis varsin yksitoikkoisia, joten ei ihmekään että "Over the Rainbow" erottui edukseen Oscar-palkinnon arvoisena.

Herbert Stothartin tuottama taustamusiikkikokonaisuus (score) on The Wizard of Oz -elokuvamusikaalissa huomattavasti ansiokkaampi saavutus kuin valtaosa lauluista. Stothart ei säveltänyt läheskään kaikkea taustamusiikkia itse, mutta hän vastasi kokonaisuuden upeasta saumattomuudesta. Erityisesti tornado-kohtaukselle sävelletty "Cyclone" on yksi Stothartin ehdottomia helmiä, yhdistellen kevyitä, leikkimielisiä melodioita aggressiiviseen jylinään. Seesteisen lumoavia ja taianomaisiakin instrumentaalihelmiä kuhiseva Stothartin musiikkikokonaisuus palkittiin ansaitusti toisella Oscarilla.

Ozin Monet Tiet
Disneystä Royal Shakespeareen,
Liza Minnellistä Michael Jacksoniin

Vuonna 1956 L. Frank Baumin The Wonderful Wizard of Oz -alkuperäisteoksen tekijänoikeudet päättyivät public domain -periaatteen mukaisesti, tarkoittaen että kuka tahansa saattoi tehdä teoksella mitä halusi. Samoihin aikoihin Walt Disney Productions onnistui ostamaan oikeudet kahteentoista Baumin alkuperäiseen Oz-kirjaan, lukuunottamatta kakkoskirjaa The Marvelous Land of Oz (1904) jonka oikeudet oli myyty toiselle taholle.

Syksyllä 1957 Disney mainosti tulevaa elokuvaansa The Rainbow Road to Oz. Syystä tai toisesta satusetä Walt Disney keskeytti elokuvan tuotannon - ja sen jälkeen kesti yli 25 vuotta ennen kuin Disney-yhtiö lähti tuottamaan ainokaista Oz-elokuvaansa, vuonna 1985 julkaistua vahvasti psykologista Return to Oz (Oz - ihmeiden maailma) -fantasiaa. Vaikkei Disney-yhtiö tuottanut muita Oz-elokuvia, oikeuksia hyödynnettiin tuottamalla neljä legendaariseksi päätynyttä Oz-satukuunnelmaa Disneyland Records levymerkillä 1960-luvun puolella. (Lue lisää).

Disney ei ollut suinkaan ainoa joka taisteli saadakseen Oz-tarinoita valkokankaalle. Vuonna 1964 aloitetun "virallisen jatko-osan" (MGM:n 1939 elokuvamusikaalille) tuotanto keskeytyi rahoitusongelmien takia. Pääosaan Dorothyksi oli kiinnitetty Judy Garlandin tytär Liza Minnelli. Elokuva valmistui lopulta vuonna 1972 Filmation-yhtiön tuottamana animaatioelokuvana Journey Back to Oz, mutta se julkaistiin Yhdysvalloissa vasta kaksi vuotta myöhemmin - ja vuonna 1976 vielä uudelleen, tällä kertaa live action -lisäyksin. Broadway-legenda Ethel Merman antoi äänensä Noidalle.

Vuonna 1975 sai New Yorkin Broadwaylla ensi-iltansa The Wiz -musikaali joka oli merkittävä teos sekä Oz-historiassa että Yhdysvaltain musikaalihistoriassa. Ensinnäkin, William F. Brownin käsikirjoitus oli huomattavasti uskollisempi Baumin alkuperäiskirjalle kuin 1939 MGM-elokuvamusikaali; The Wizissä unipsykologia jätettiin huomattavasti vähemmälle ja tarinan sanomassa painotettiin enemmän "itseensä uskomista" kuin kodin merkitystä. Myös taikakenkien väri palasi hopeiseksi ja unohdettu Pohjoisen Noita palautettiin paikalleen. Toiseksi, tuottaja Ken Harperin ideasta lähtenyt The Wiz oli yksi uraauurtavimmista ja menestyksekkäimmistä afrikkalaisamerikkalaisten tekemistä ja tähdittämistä näyttämömusikaaleista. Ja kolmanneksi, säveltäjä-sanoittaja Charlie Smallsin laulut olivat huomattavasti älykkäämpiä, monimuotoisempia ja piristävämpiä kuin valitettavan vanhentuneet 1939 MGM-musikaalin vaudeville-rallatukset. Ohjaaja Geoffrey Holderin käsissä ja nuoren ihastuttavan Stephanie Millsin tähdittämänä The Wiz-musikaali nappasi Tony-palkinnon vuoden parhaana musikaalina - ja jatkoi alkuperäistä voittokulkuaan neljän vuoden ajan. (Lue lisää).

Motown Productions osti The Wiz -musikaalin elokuvaoikeudet ja hankki valttikorteikseen nuoren Michael Jacksonin sekä musiikkituottaja Quincy Jonesin. Ensi-iltansa syksyllä 1978 saanut lopputulos oli tuotantokustannuksiltaan silloisen elokuvahistorian kallein musikaali, joten pelkkiin "vaatimattomiin" ensi-iltavuoden lipputuloihin tuijottaminen ei kerro koko totuutta elokuvan päätymisestä flopiksi. Kriitikot haukkuivat kyseisen tummasävyisen elokuvan, pitäen sitä lähinnä pyhäinhäväistyksenä "rakastettua" 1939 MGM-musikaalia kohtaan. MGM-musikaalissa Variksenpelättiä esittänyt Ray Bolger kommentoi The Wiz -elokuvaa poikkeuksellisen ilkeästi sanomalla, että "se on liioitteleva eikä tule koskaan saamaan [1939 elokuvamusikaalin] ansaitsemaa yleismaailmallista vetovoimaa."

The Wiz -elokuvaversio päihittää kuitenkin monessa suhteessa liian kevyeksi vaudeville-viihteeksi jäävän 1939 version. Joel Schumacherin käsikirjoitus ja Sidney Lumetin ohjaus kääntävät 1939 version kyseenalaisen sanoman peräti päinvastaiseksi, tekemällä Diana Rossin esittämästä Dorothysta kotona piileskelevän epävarman aikuisen hiirulaisen joka pelkää ulkomaailmaa eikä todellakaan kaipaa seikkailuja. Siksi elokuvaversion groteski ja pelottava Oz on erittäin perusteltu: Dorothyn on opittava pärjäämään ulkomaailmassa peloistaan huolimatta. (Lue lisää).

MGM:n 1939 elokuvamusikaalin inspiroimista pienemmistä tuotannoista parhaimpiin kuuluu 1980-luvun Fame-televisiosarjan komediallinen minimusikaali "Not in Kansas Anymore". (Lue lisää).

1980-luvun loppupuolella MGM:n 1939 elokuvamusikaali sovitettiin myös näyttämömusikaaliksi. Englannissa erittäin arvostetun Royal Shakespeare Companyn versio The Wizard of Oz sai ensi-iltansa joulukuussa 1987. Käsikirjoituksen sovituksesta vastasi John Kane ja musiikillista kokonaisuutta valvoi John Owen Edwards. Tyylikkäät orkestraatiot olivat Larry Wilcoxin käsialaa. Tässä musikaaliversiossa Dorothyn Em-tädistä tuli uni-Ozissa hyvä noita Glinda.

1939 elokuvamusikaalista pois jätetty laulu "The Jitterbug" palautettiin paikalleen tähän RSC:n näyttämömusikaaliversioon ja siitä tehtiin laajennettuna, aivan uskomattoman mukaansatempaavana versiona musikaalin todellinen showstopper-numero. Myös Smaragdikaupunki-osuuden "The Merry Old Land of Oz" -laulu laajennettiin tanssinumeroksi. Harmi, että kyseinen RSC:n musikaaliversio (julkaistu Showtime! CD-levynä vuonna 1995) jätti sekä "Follow the Yellow Brick Road" että "We're Off To See The Wizard" -laulut 1939 elokuvamusikaalin tapaan raivostuttaviksi tynkäversioiksi. Musikaalin pääosassa Dorothyna laulanut Gillian Bevan jakaa mielipiteitä vahvalla äänellään (joka silloin tällöin kuulostaa enemmän ryypyn ottaneelta vanhemmalta Judy Garlandilta kuin 12-vuotiaalta tytöltä).

RSC:n 1987 näyttämömusikaaliversio palautti myös lauluun "Over the Rainbow" sen harvoin kuullun, erittäin kauniin intro-osuuden:

When all the world is a hopeless jumble
And the raindrops tumble all around
Heaven opens a magic lane
When all the clouds darken up the skyway
There's a rainbow highway to be found
Leading through your window pane
To a place beyond the clouds
Just a step beyond the rain

Ozin Raiskaus
Gregory Maguiren 1995 Wicked

KenNetin Arvosana
Maguiren 1995 Alkuperäisteokselle

Gregory Maguire ei suinkaan ollut ensimmäinen kirjailija joka on kääntänyt ja vääntänyt jo valmiiksi vinksallaan olevaa Ozin maata uuteen muotoon. Jopa L. Frank Baumin omat, virallisen Oz-kirjasarjan ulkopuoliset Oz-tuotokset ovat paikoitellen räikeän erilaisia. Baumin kuoleman jälkeen Ruth Plumly Thompson jatkoi virallista Oz-kirjasarjaa hieman erilaisella tyylillä. Kirjailija Alexander M. Volkovin venäläistetty versio Baumin ensimmäisestä Oz-kirjasta julkaistiin vuonna 1939 jonka jälkeen Volkov jatkoi sarjaa Baumin ideoita edelleen lainaten, mutta kirjoittaen seikkailuja joilla oli hyvin vähän tekemistä aidon ja oikean Ozin maan kanssa.

John R. Neill, Jack Snow, Rachel R. Cosgrove, Eloise Jarvis McGraw ja Lauren Lynn McGraw toivat viralliseen Oz-saagaan omat näkemyksensä. Nykyaikaisempia ajatuksia saagaan toivat vuosien 1985-2007 välillä Dick Martin, Eric Shanower, Edward Einhorn, Dave Hardenbrook, Sherwood Smith, James Howe, Gilbert M. Sprague, Gina Wickwar ja Darren Reid. Näiden lisäksi virallisen Oz-saagan ulkopuolella on julkaistu lukemattomia, huomattavasti aikuisempaan makuun tarkoitettuja kyseenalaisia teoksia joita voisi luonnehtia Baumin Ozin "joukkoraiskaukseksi".

1990-luvulla ryöpsähti elokuvissa ja muussakin populaarikulttuurissa valloilleen merkittävä "pahiksien" sympatisointiaalto. Muun muassa Bram Stokerin Draculasta tuli rakastunut nössö (Jim V. Hartin ja Francis Ford Coppolan näkemyksessä) ja muistakin vampyyreista pelkästään seksikkäitä, traagisia hahmoja (muun muassa Anne Ricen vampyyrikronikat, jotka saivat suuremman yleisön vuoden 1994 elokuvan Interview with Vampire ansiosta). Gregory Maguiren näkemys Ozin Lännen Ilkeästä Noidasta kuuluu kiistatta tähän 1990-luvun sympatisointibuumiin. Vuonna 1995 julkaistussa romaanissaan Wicked: The Life and Times of the Wicked Witch of the West Maguire kertoo Noidan elämäntarinan. (Teos on suomennettu nimellä Noita: Lännen Ilkeän Noidan elämä ja teot).

Maguiren romaani on parhaimmillaan - joskus peräti samanaikaisesti - sekä sydäntäsärkevän koskettava että hykerryttävän hauska. Teos kompastuu kuitenkin valitettavan usein omaan nokkeluuteensa: asettaessaan perustuksensa syvälle Baumin alkuperäiskirjojen raaempaan maailmaan tarinan päähenkilöt Elphaba ja Galinda ovat kuitenkin vaatetuksiaan myöten lainattuja vuoden 1939 elokuvamusikaalista. Galinda (jonka nimivaihdos Glindaksi on kirjan älyttömintä antia) päätyy asumaan Pohjoiseen kuten elokuvamusikaalissa, ja on ensimmäisenä ottamassa Dorothya vastaan Maiskismaassa, kuten elokuvamusikaalissa. Glindan hahmossa ei siis ole yhtikäs mitään Baumin alkuperäishahmosta.

Lännen Ilkeäksi Noidaksi päätyvä Elphaba (jonka nimi, el-fa-ba, tulee Lyman Frank Baumin alkukirjaimista) on teräviä kasvonpiirteitään myöten nuori versio Margaret Hamiltonista, mutta sentään muistuttaa Baumin alkuperäisversiota edes sen verran että pelkää hysteerisesti vettä (muttei kuitenkaan kanna mukanaan sateenvarjoa). Elphaban vihreä ihonväri, joka niin ikään tulee ainoastaan ja vain 1939 elokuvamusikaalista, jää Maguiren tarinassa loppujen lopuksi valitettavan pieneksi sivuseikaksi, jota ei hyödynnetä tarinassa merkittävän tehokkaasti.

Maguiren Smaragdikaupungissa ei käytetä vihreitä silmälaseja - joten tässäkin tapauksessa tarina kääntyy enemmän 1939 elokuvamusikaalin suuntaan kuin Baumin alkuperäis-Oziin, jossa Smaragdikaupunki oli lähinnä vain suurta huijausta. Maguirella olisi ollut erinomainen mahdollisuus kyseenalaistaa 1939 elokuvamusikaalin synnyttämä ristiriita Smaragdikaupungin sekä Noidan samasta väristä - (vihreänä syntyvä lapsihan voisi olla pikemminkin ylistetty jumalhahmo Ozissa) - mutta tällaisten paljon käytettyjen juonikuvioiden sijaan Maguire tyytyy käyttämään vieläkin vanhempaa kliseetä niputtaessaan kirjansa vihreät langanpätkät yhteen loppuhuipentuman ns. "huimassa" paljastuksessa.

1939 elokuvamusikaaliin kehitettyjä Rubiinitohveleita ei kuitenkaan Maguiren kirjassa ole. Baumin alkuperäis-Ozista peräisin olevia hopeakenkiä kuvaillessaan Maguire antaa nerokkaasti ymmärtää että nämä lasista tehdyt kengät väreilevät kaikissa sateenkaaren väreissä. Kengillä on oma merkittävä osuutensa tarinassa.

Huolimatta lukuisista yhtymäkohdistaan 1939 elokuvamusikaaliin Maguiren Wicked korvaa kevyen lapsille sopivan vaudevillen aikuisiakin shokeeraavalla inhorealismilla. Siitäkin huolimatta Maguiren teoksen ahdistavuus muistuttaa joissain määrin Baumin alkuperäis-Ozia (vuoden 1900 The Wonderful Wizard of Oz -alkuperäisteoksessa). Maguiren tekstin pinnalla elää kuitenkin lähes psykoottinen tarve jatkuvaan inhorealismiin, joka tuntuu käsittämättömän päälleliimatulta; veri, virtsa, uloste ja oksennus pursuavat kirjan sivuilta ylimitoitetussa kaavassa. Vähempikin riittäisi saamaan lukijan uskomaan ettei kyseessä ole lapsille tarkoitettu kirja (vaikka lapsellinen kakka- ja pissataso saattaisi vihjata ihan toiseen suuntaan). Ja vaikka Maguire kertoo monista asioista realistisesti, jättää hän joko tarkoituksellisesti tai tarkoituksettomasti Elphaban vesiallergiaan liittyviä oleellisia asioita hämärän peittoon varsinkin kirjan alkupuolella - ja tämä turha mystisyys taistelee pahasti Maguiren suorasukaista tyyliä vastaan. Kirjaa sanotaan lapsille sopimattomaksi myös seksikohtauksiltaan, mutta kaikkien loiskuvien ihmiseritteiden keskellä nämä "niinsanotut" seksikohtaukset ovat yllättävän kauniisti kirjoitettuja.

Toisin kuin 1939 elokuvamusikaali, Maguiren Wicked ei sentään ryhdy saarnaamaan sanomaansa. Maguire ei niinkään kyseenalaista hyvän ja pahan välisiä eroja, vaan tyytyy kertomaan uskottavan, elämänmakuisen tarinan yksilöstä joka selviää elämän asettamista raakuuksista tulemalla itse kylmäksi ja raa'aksi. Tarinassa on kuitenkin lämmin inhimillinen vivahde - sillä kyynisissäkin ihmisissä elää salainen kaipuu rakkauteen sekä parempaan huomiseen. Vaikka Maguirella on paljon hyvää sanottavaa, kirja muuttuu usein pitkitetyksi poliittiseksi pamfletiksi joka ei kerro erityisen jännittävää tarinaa. Varsinaisia juonellisia yllätyksiä teos ei tarjoa; tarinan saippuaoopperamaiset paljastukset ovat, valitettavasti, ennakoitavissa jo kirjan alkupuolella.

Koko kirjansa ajan, mutta erityisesti tarinansa loppuhuipentumassa Maguire yhdistelee häpeilemättä 1939 elokuvamusikaalia sekä Baumin alkuperäiskirjaa. Elokuvan nähneelle sekä Baumin alkuperäiskirjan lukeneelle tulee vähintäänkin psykoottisia oireita seikkaillessaan samaan aikaan kolmella aivan erilaisella tasolla: Baumin alkuperäis-Ozissa, 1939 vaudeville-Ozissa sekä Maguiren omassa inhorealismi-Ozissa (joka vieläpä muuttuu kirjan loppupuolella merkittävän kevyeksi, helppolukuiseksi ja erittäin humoristiseksi). On lähes täysin selvää, että Maguire yrittää kirjansa loppuhuipentumassa tarjota uuden näkökulman 1939 elokuvamusikaalin huipentumalle Noidan linnassa - mutta valitettavasti tämä uusi näkökulma ei oikein toimi tapahtumien ollessa merkittävästi erilaisia Maguiren versiossa (jossa Dorothy muun muassa kohtaa ja "tappaa" Noidan ypöyksin). Erilaisilla tasoilla pomppiminen tekee kirjasta pahimmillaan tuskastuttavan lukukokemuksen: "aikuisella" kirjoitustyylillään Maguire ei aliarvioi lukijansa älykkyyttä, mutta Baumin teoksiin sekä 1939 elokuvamusikaaliin viitatessaan Maguire viis veisaa lukijansa älykkyydestä. Hyvänä esimerkkinä romaanin skitsofrenisyydestä toimii viimeisen luvun yksityiskohta, jossa Glinda tapaa Dorothyn Maiskismaassa - aivan kuten 1939 elokuvamusikaalin kuuluisassa kohtauksessa jossa myös Lännen Ilkeä Noita ilmestyy paikalle - mutta Maguiren versiossa Elphaba ei ole lähimaillakaan ja saapuu paikalle vasta Dorothyn lähdettyä. Lukijalle tulee syystäkin vaikeuksia pysyä "oikean" tarinajatkumon perässä. (Baumin alkuperäiskirjassahan Dorothy tapaa Maiskismaassa pikkuisen Pohjoisen Noidan, eikä suinkaan Glindaa kuten 1939 elokuvamusikaalissa).

Parempi olisikin että lukija suhtautuisi Gregory Maguiren Wicked-kirjan loppuhuipentumaan - kuten koko kirjaan - aivan omana kertomuksenaan. Maguiren itsensä olisi tosin pitänyt tajuta tämä. Kirjan perustarina on syvällisine ajatuksineen loistavasti toimiva kokonaisuus, joka ei tarvitsi väkisin sekaan väännettyä Oz-saagaa. Mutta tuskin kirjasta olisi tullut bestselleri ilman Oz-teemaa.

Maguiren kirja sisältää kaksi hahmoa, joiden osuuksia Winnie Holzman ja Stephen Schwartz laajensivat huomattavasti Wicked-musikaalia varten. Maguiren kertomuksessa Arjikien tummaihoinen prinssi Fiyero on pikemminkin sivuhahmo, vaikka hänestä tulee Elphaban sydämen valittu. (Fiyerolla on myös Maguiren teoksen unohtumattomin sisäänastuminen). Kiihkeän ja kauniin rakkausepisodin jälkeen Fiyero katoaa Elphaban elämästä sekä Maguiren kertomuksesta totaalisesti, kunnes loppuhuipentumassa kirjailija ikäänkuin huomaa että voisi leikitellä vähän hahmon palaamisella, vaikkei tämä loppujen lopuksi palaakaan. Holzman, sen sijaan, antoi käsikirjoituksessaan Fiyeron palata oikeasti. Maiskismaalaisella Boq-nuorukaisella on Maguiren kirjassa huomattavasti Fiyeroa suurempi rooli, vaikka loppujen lopuksi hahmolla ei ole paljoakaan muuta tekemistä kuin yrittää sitoa teos epätoivoisesti L. Frank Baumin alkuperäiskirjaan - sillä Boq on ainoa maiskismaalainen jonka Baum peräti nimeää The Wonderful Wizard of Oz -alkuperäisteoksessaan. Holzmanin käsittelyssä myös Boqille rakennettiin Wicked-musikaaliin aivan erilainen kohtalo. Näistä Fiyeron ja Boqin vaihtoehtoiskohtaloista voit lukea enemmän Wicked-musikaalin osuudessa (eli hiukan alempana tällä sivulla).

Maguiren kirjassa on ehkä yllättävintä että tarinan todellinen kauhua ympärilleen kylvävä noita on Elphaban kaunis mutta kädettömänä syntynyt pikkusisko Nessarose. (Kädettömyydestä tulee kieltämättä mieleen Baumin 1900 alkuperäisteoksen kädettömät "Hammer-Heads" -olennot, mutta tämä rinnastus ei liene Maguiren tarkoitus). Nessarosesta tulee Maiskismaata hallitseva Idän Ilkeä Noita, jonka kehitystarinaan Maguire ei erityisemmin keskity. Baumin alkuperäiskirjassa esiintyvät hopeakengät (1939 elokuvamusikaalin Rubiinitohvelit) ovat Nessarosen ja Elphaban isän tekemät lasikengät jotka Glinda lumoaa taialla. Nämä kengät kuuluvat Nessaroselle ja nostavat vähintään hänen itsevarmuuttaan, ellei kyse sitten ole oikeasta taiasta. Koko Maguiren kirjan aikana Elphaba ei tunne itseään erityisen lahjakkaaksi taikojaksi, joten noitanaisella on perusteltu tarve haluta kyseiset kengät itselleen sisarensa ennenaikaisen kuoleman jälkeen.

Maguiren rakkaus inhorealismiin jatkuu sillä, ettei Ozin Velhokaan enää osoittaudu "huonoksi velhoksi, mutta hyväksi mieheksi" vaan ihan päinvastoin: tämä vastenmielinen mies on häikäilemätön opportunisti, valehtelija, poliitikko, kenties murhaajakin, sekä - (jätettäneen se viimeinen paljastus salaisuudeksi joksi Maguirekin on sen kirjassaan tarkoittanut). Huijarimies ei edes ole päätynyt Oziin ihan niin sattumalta kuin Baumin alkuperäiskirjassa, sillä hän on kuumailmapallonsa avulla etsinyt tiettyä taikakirjaa jonka avulla hän voisi tulla, epäilemättä, vaikka koko universumin hallitsijaksi. Maguiren romaanissa, jossa henkilöhahmoja on valitettavasti liikaa, ei velhon takana piilottelevalle miehelle tuhlata montaakaan sivua. Tässäkin tapauksessa Winnie Holzmanin käsikirjoitus Wicked-musikaalille on toimivampi. On siis ehkä aika siirtyä analyysin viimeiseen osuuteen.

Ihan Skitzo Oz
Schwartzin & Holzmanin 2003 Wicked

KenNetin Arvosana
Stephen Schwartzin alkuperäislauluille
(vuoden 2003 Broadway-versiosta)

Gregory Maguiren Wicked -romaanista kiinnostunut säveltäjä-sanoittaja Stephen Schwartz (mm. Godspell, Egyptin prinssi, Pocahontas) teki tiivistä yhteistyötä kirjailija Winnie Holzmanin kanssa saadakseen Wickedin sovitetuksi näyttämömusikaaliksi. Sekä Schwartz että Holzman ovat haastatteluissa todenneet, että heille tärkeintä tässä kyseisessä tarinassa oli kahden aivan erilaisen ihmisen, Elphaban ja Glindan, välille kehittyvä rikkoutumaton ystävyys. Gregory Maguiren alkuperäiskirjassa sanoma ei todellakaan ole näin "sokerisen" yksinkertainen - mutta suuremmalle yleisölle suunnatussa viihdepläjäyksessä yksinkertaisempi sanoma toimii.

Wicked-musikaalin käsikirjoituksessa monet Maguiren kirjassa ilmaan jätetyt langanpäät nivottiin yhteen - ainakin huomattavasti vähemmän raivostuttavammalla jälkimaulla höystettynä. Maguiren kirjan turhat rönsyilyt, inhorealistiset öklötykset sekä poliittiset pamfletit pois jättäessään Holzman ja Schwartz toivat oman teoksensa huomattavasti lähemmäksi MGM:n 1939 elokuvamusikaalia The Wizard of Oz. Tämä lähentyminen aiheutti tosin myös ongelmia Wicked-musikaalin tarinankerrontaan. Vuoden 1939 elokuvamusikaalin oikeudet omistava taho (Turner Entertainment Company) sai ilmeisesti aikaan sen, ettei alkuperäisessä 2003 Wicked-musikaalissa nähty Dorothy Galen roolihahmoa kuin vilaukselta - vaikka useat kohtaukset viittasivat selvästi 1939 elokuvamusikaalin suuntaan! Syy lienee mitä ilmeisimmin siinä että Judy Garlandin Dorothy-hahmo nauttii suurta ikonistatusta erityisesti Yhdysvalloissa - tuossa lakimiesten ylikansoittamassa satumaassa.

Edellämainitusta johtuen Wicked-musikaali (ja erityisesti sen toinen näytös) sisältää useita kohtauksia ja viittauksia joissa ei ole kerronnallista sisältöä - vaan asiat "vain tapahtuvat" ja katsojan oletetaan tietävän asiasta ennakkoon. L. Frank Baumin alkuperäiskirja sekä MGM:n 1939 elokuvamusikaali merkitsevät Yhdysvaltain kansalaisille lähes samaa kuin suomalaisille Väinö Linnan Tuntematon sotilas (1954) sekä sen alkuperäinen elokuvaversio (1955) - eli kansallisaarretta jonka kaikki tietävät - ja elleivät tiedä, niin ottavat taatusti selvää asiasta. (Myös Elias Lönnrotin Kalevala käy esimerkistä). Tästä syystä Yhdysvaltain kansalaisille Wicked-musikaalin juonen seuraaminen on kaikkine mustine aukkoineenkin huomattavasti helpompaa kuin muille kansallisuuksille joilla on omat eepoksensa sekä kansallisaarteensa. Tästä syystä Holzman ja Schwartz eivät ilmeisestikään lannistuneet siitä, etteivät voineet käyttää ja näyttää Dorothya - vaan kokosivat musikaalin jossa ei ole varsinaista seurattavaa tarinaa, mutta paljon suuria tunteita ja hyvää musiikkia.

Omaa tarinaa todellisesta pahuuden luonteesta sekä kiivaista noidista kertonee myös seuraava hupaisa fakta: 1939 MGM-elokuvamusikaalille luotuja Rubiinitohveleita ei saatu näyttää 2003 alkuperäis-Wickedissä, mutta silti pääosassa sai olla samaan 1939 klassikkoelokuvaan luotu vihreäihoinen noitahahmo. Lukemattomiin lapsiin maailmanlaajuisesti vaikuttanut vihreänaamainen Margaret Hamiltonin Lännen Ilkeä Noita ei ilmeisestikään ole tarpeeksi suuri "ikoni" 1939 elokuvamusikaalin tekijänoikeudet omistavan tahon mielestä.

Holzmanin ja Schwartzin musikaalin kokonaisuus on hyvin erilaisesta musiikistaan ja lavastuksistaan huolimatta lähes täydellisesti MGM:n 1939 elokuvamusikaalin jatkumoon sopiva kertomus. Toisin kuin Maguiren kirjassa, Wicked-musikaalin kokonaisuudessa ei haittaa että Glinda ja Elphaba ovat kuin 1939 elokuvamusikaalista repäistyjä - ja että myös muut hahmot ovat hyvin karikatyyrimäisiä. Glindan on tarkoitus olla juuri niin ärsyttävä kuin Billie Burke ylivedetyssä, yliaurinkoisessa 1939 alkuperäisroolissaan. Glindan teatraalinen teeskentely saa nimittäin syvällisempää merkitystä musikaalin toisessa näytöksessä. Elphaba taas ei ehkä ole ihan kuin nuori vihreänaamainen Margaret Hamilton, mutta ihonväri, vaatetus sekä toisen näytöksen dramaattisimmat kohtaukset puhuvat puolestaan.

Elphaban vihreä ihonväri ei ollut Holzmanin ja Schwartzin musikaalissa Smaragdikaupungin vihreyden kanssa enää niin pahassa ristiriidassa kuin Maguiren kirjassa. Alkuperäinen 2003 Wicked-musikaali teki suoranaisen kulttuuriteon palauttamalla kaupungin vihreyden silmälasihuijaukseksi Baumin alkuperäisteoksen The Wonderful Wizard of Oz (1900) mukaan. Silmälasihuijausta ei ole kuitenkaan jatkettu kaikissa Wicked-musikaalin myöhemmissä versioissa. Huijausta suurempaan osaan musikaalissa nostetaan salaperäinen vihreä eliksiiri - joka tosin esiintyi Gregory Maguiren romaanissakin.

Vaikka Wicked-musikaali oli selvääkin selvempi lähisukulainen MGM:n 1939 elokuvamusikaalille, ovat Stephen Schwartzin laulut varsin kaukana E.Y. Harburgin ja Harold Arlenin 1939 vaudeville-numeroista (lukuunottamatta muutamaa laulua - mm. "Wonderful" ja "One Short Day" - joissa varietee-henki on ihan tarkoituksellista). Wicked-musikaalin ääntä on mahdotonta sijoittaa vain yhteen kategoriaan, sillä tästä voimakkaasta, popahtavasta, pikkuisen rokahtavasta, koskettavasta, hauskasta ja paikoitellen uskomattoman kauniista musiikkikokonaisuudesta lähes jokainen kuuntelija löytää jotakin omaansa.

Schwartzin Wicked-musiikissa usein toistuva kaunis pikkumelodia "Unlimited / I'm Limited" sisältää ensimmäiset seitsemän nuottia MGM:n 1939 elokuvamusikaalin kuuluisimmasta laulusta "Over the Rainbow". (Yhdysvalloissa voimassa olevan tekijänoikeuslain mukaan vasta kahdeksan nuottia voidaan hyväksyä sävellysvarkaudeksi). Schwartz valitsi kyseiset nuotit kunnioittaakseen säveltäjä Harold Arlenia. "Unlimited" -sävellyksessä nuotit ovat kuitenkin modifioitu niin tehokkaasti, ettei niitä ole ihan helppo tunnistaa. ("Unlimited"-melodia kuullaan muun muassa musikaalin alkusoitossa, sekä selvimmin lauluissa "The Wizard and I", "Defying Gravity" ja "For Good").

Maguiren pelkästään ällöttävä Ozin Velho muuttui Wicked-musikaalissa huomattavasti inhimillisemmäksi ja teatraalisemmaksi - luultavasti osittain myös siksi että musikaalin 2003 alkuperäisversiossa Velhoa esitti Cabaret-musikaalista (1966) Oscar-voittajaksikin ponkaissut Broadway-konkari Joel Grey. (Velhon iso numero "Wonderful" on lähes kuin Cabaret-musikaalista repäisty). Kuten musikaaleissa yleensäkin, myös Wickedin roolit jakautuvat todellisten huippulaulajien ja nimekkäiden mutta vaatimattomasti laulavien luonnenäyttelijöiden kesken. Muun muassa Madame Morriblen (eli "Mirviön") rooli on kirjoitettu lähinnä nimekkäille luonnenäyttelijöille. Musikaalin 2003 alkuperäisversiossa Morriblena nähtiin viihdeveteraani Carole Shelley (joka teki unohtumattomat ääniroolit muun muassa Disney-klassikoissa Aristokatit, 1970 sekä Robin Hood, 1973). Myöhemmin Morriblena on nähty jopa Tyttökullat-televisiosarjan miestennielijä Blanchea ikimuistoisesti esittänyt Rue McClanahan. Upea-ääniset Idina Menzel ja Kristin Chenoweth loistivat huikeasti Elphaban ja Glindan vaativissa 2003 alkuperäisrooleissa.

Seikka josta Wicked-musikaalia voisi näpäyttää sormille, on Fiyero-prinssin "valkoihoistaminen". Maguiren kirjassa Fiyero kuvaillaan tummaihoiseksi, mutta Broadwaylla musikaalin Fiyerona on nähty pitkälti normaaleja valkoposkisia amerikkalaisia. Musikaalissa Fiyeron hahmoa muutettiin muiltakin osin - hänestä tuli kliseisempi satuprinssi, tarkoituksellisesti tyhmempi, mutta myös charmantimpi "elämänsä läpi tanssija". Fiyero siirtyi alkuperäiskirjan sivuroolista merkittävään pääosaan musikaalissa. Valkoihoista, musikaalille muokattua Fiyeroa voi kuitenkin tarkastella myös antirasistisesta näkökulmasta: eikö hän "normaalina" valkoihoisena osoita ihailtavaa ennakkoluulottomuutta rakastuessaan vihreäihoiseen noitanaiseen? Vihreänä ja ruskeana tämä lemmenpari pikemminkin alleviivaisi sitä kauhistuttavaa ajatusta että "ulkonäöllisesti 'normaalista' poikkeavat kuuluvat yhteen". Wicked-musikaalin näkemys saattaa siis kantaa pidemmälle.

Nessarosen muutos Maguiren alkuperäisteoksen kädettömästä hahmosta musikaalin kädelliseksi, pyörätuoliin sidotuksi hahmoksi oli pakon sanelemaa.

MGM:n 1939 elokuvamusikaalin mielikuvitukselliset hahmot - Pelkurileijona, Variksenpelätti, Puunhakkaaja Peltinen, Glinda, Lentävät Apinat ja Idän Ilkeä Noita - saavat yllättävän perusteelliset ja jopa loogiset elämäntarinansa Wicked-musikaalissa. Maguire ei mennyt alkuperäisteoksessaan läheskään näin pitkälle. Musikaaliversiossa mikään ei ole enää pelkkää sattumaa; jopa Dorothyn Oziin puhaltavalla tornadolla on oleellinen osuutensa Holzmanin ja Schwartzin kehittämässä eeppisessä juonessa. Maguiren teoksessa Elphaban niin-sanottu "ilkeys" on enemmänkin eksentristä itsesääliä sekä lievää itsekkyyttä, mutta musikaalissa Elphaba ei tule edes sen vertaa "ilkeäksi". Siinä missä Maguire sukeltaa, myönnettäköön, jokseenkin syvemmälle häiriintyneeseen mieleen, Wicked-musikaalin Elphaba on lähinnä väärinymmärretty aatteellinen hyväntekijä.

Analyysin suurimpana spoilerina kerrottakoon nyt että kaikilla kolmella Dorothy Galen Ozissa tapaamalla vajavaisella hahmolla - Variksenpelätillä, Puunhakkaaja Peltisellä sekä Pelkurileijonalla - on oleellinen osuutensa tässä Elphaban ja Glindan ystävyydestä kertovassa musikaalissa. Maguiren kirjassa ainoastaan Pelkurileijonalla oli hiukan tärkeämpi osuutensa, Peltisellä ei osuutta lainkaan ja Variksenpelättimen osuus pelkkää huijausta. Holzman korjasi heidän osuutensa kohdalleen. Maiskismaalainen Boq-nuorukainen löysi uuden kohtalonsa peräti Baumin alkuperäisteoksesta. Maguire tyytyi käyttämään Puunhakkaaja Peltisen kauhistuttavaa syntytarinaa ihan sellaisenaan kirjassaan (ilman erityistä merkitystä päähenkilöiden kehityskaarissa), mutta Holzman tehosti Nessarosen, Glindan ja Boqin välille syntyvää kolmiodraamaa pistämällä viimeksimainitun pään kirjaimellisellisesti pölkylle. Wicked-musikaalissa Boqista tulee siis Puunhakkaaja Peltinen Idän Ilkeän Noidan, eli Nessarosen, loihtimana. Vaikka Boq esiintyy sivuhahmona Baumin alkuperäiskirjassakin, on hänen muuttumisensa Peltiseksi suurinpiirtein kohdallaan jopa alkuperäiskirjan jatkumossa - mutta 1939 elokuvamusikaalissa huomattavasti täydellisemmin.

Analyysin suurin spoileri jatkuu Fiyeron vaihtoehtoiskohtalolla. Wicked-musikaalissa Arjikien prinssi Fiyerosta tulee sekä Glindan että Elphaban suuri rakkaus. Maguiren kirjassa annetaan ymmärtää että Ozin Velhon kokoamien Gale-voimien väkivaltaiset sotilaat eliminoivat Fiyeron. Epätietoisuuden takia särkynyt sydän auttaa kirjan lukijaa uskomaan Lännen Ilkeäksi Noidaksi päätyvän Elphaban tuskan. Lukija odottaa yhtä kiihkeästi Elphaban lailla, voisiko kirjan viimeisessä luvussa linnaa lähestyvän sankarijoukon Variksenpelätti osoittautua kadonneeksi, vakavasti pahoinpidellyksi Fiyeroksi - sillä kirja noudattaa Baumin alkuperäiskuvausta Pelätistä jolla on pään tilalla säkki ja siihen maalatut silmät, korvat, nenä ja suu. Maguiren inhorealismi ei kuitenkaan suvaitse edes hetkellistä jälleennäkemisen riemua onnettomassa lopussaan. Musikaaliversion käsikirjoituksessa Holzman ja Schwartz päätyivät kuitenkin päinvastaiseen ratkaisuun. Väkivaltaisten sotilaiden käsittelyssä Fiyero päätyy roikkumaan maissipellolle variksenpelättimen lailla - Elphaban samanaikaisesti laulaessa raivokkaasti loitsua pelastaakseen Fiyeron kuolemalta. Kun musikaalin lopussa huppupäinen Variksenpelätti - todellisuudessa loitsun avulla eloonjäänyt Fiyero - sitten löytää ihkaelävän Elphaban, koittaa Maguiren kirjan lopetukseen pettyneiden kaipaama onnellisempi loppu.

Analyysin suurin spoileri jatkuu edelleen. Baumin alkuperäiskirjassa The Wonderful Wizard of Oz lapsenomaisen Variksenpelättimen elämäntarina kuulostaa kaiken lisäksi niin mystiseltä, että Elphaban taikaloitsun pelastama pahasti pahoinpidelty, runneltu, leikelty ja muistinsa menettänyt Fiyero on helppo lisätä seuraavaan yhtälöön.

Seuraavan lainauksen ei ole tarkoitus pilata Baumin alkuperäisteoksen lukunautintoa, mutta spoilerivaroitus on kuitenkin paikallaan; ellet halua tietää etukäteen mitään Variksenpelättimen tarinasta, seuraavaa osiota ei kannata lukea - ja miksi, oi miksi kiusaat itseäsi roikkumalla tällä Oz-sivulla?!

Variksenpelätti kertoo Dorothylle syntyneensä vain "toissapäivänä" ja jatkaa kertoen kahdesta maiskismaalaisesta jotka "tekivät hänet" piirtämällä säkkikangaspäähän ensin korvat. Ensimmäinen asia jonka Variksenpelätin kuuli, oli toisen maiskisen kysymys toiselle: "Mitä tykkäät noista korvista?"

Toinen oli vastannut: "Ne ovat vinossa."

Pelättimellä oli ollut hauskaa katsella kuinka nämä maiskismiehet olivat tehneet hänen kehonsa, käsivartensa ja jalkansa, ja "kun he vihdoinkin kiinnittivät pääni paikoilleen, tunsin olevani erittäin ylpeä, koska uskoin olevani yhtä hyvä mies kuin kuka tahansa muu."

Sitten toinen maiskisista oli sanonut: "Tämä kaveri kyllä pelästyttää varikset tiehensä; hän näyttää ihan mieheltä."

Tähän oli toinen maiskinen tokaissut: "Hänhän on mies."

Aavemaisia sanoja suoraan L. Frank Baumilta. (Suomennos on allekirjoittaneen arvostelijan itsensä käsialaa).

Vielä tästä spoilerista täytyy varoittaa: Wicked-musikaali jätti loppuhuipentumaansa myös jymy-yllätyksen. Gregory Maguiren alkuperäiskirjassa ei ole epäilystäkään Elphaban vesiallergian aitoudesta, mutta silti kirjailija antaa kummallisella lopetuksellaan ymmärtää ettei Noita kuollutkaan ihan kokonaan ...tai jotain sinnepäin. Winnie Holzman ymmärsi vihjeen ilmeisesti kirjaimellisemmin, sillä koko Wicked-musikaali romuttaa L. Frank Baumin alkuperäiskirjan määrittelemän kuuluisan yksityiskohdan "vettä inhoavista noidista". Musikaalin Elphaba ei nimittäin sula kuuluisassa kuolinkohtauksessaan - eikä ilmeisesti ole laisinkaan allerginen vedelle, sillä yhdessä vaiheessa hän jopa laulaa kaatosateen keskellä. Hänen "sulamisensa" on tarkoituksellisesti lavastettu tapahtuma. Fanaattisimmat Oz-puristit pitävät tällaista juonenväännöstä varmasti pyhäinhäväistyksenä. Holzmanin ja Schwartzin valitseman lopetuksen voi kuitenkin nähdä vastaiskuksi Oz-saagan suurraiskauksille, sillä kerrankin tässä on tuore suhtautumistapa ikivanhaan myyttiin: Ei kaikkien noitien tarvitse olla vedelle kuolettavasti allergisia!

Fiyero vieläpä tuhahtaa aiheeseen liittyen laulun "Thank Goodness" aikana, ettei voi uskoa mitä kaikkea ihmiset uskovatkaan! Erinomaista filosofista sanomaa - varsinkin nykypäivänä, jolloin medialukutaito on internet-yhteyttä huomattavasti tarpeellisempaa.

Tuhma Noita 2010
Helsingin Kaupunginteatterin Wicked
- lähinnä arvostelu -

KenNetin Arvosana
Helsingin Kaupunginteatterin versiolle

Vihata ja rakastaa samaan aikaan. Tuntuu varmaan sadulta, mutta totta se on. Viimeksi koin tämän ristiriitaisen ja silti erittäin selkeän tunteen nähdessäni megamusikaali Wickedin Helsingin Kaupunginteatterissa. (Tätä kirjoitettaessa olen nähnyt HKT:n version jo kolme kertaa - kenraaliharjoituksen, ennakkonäytöksen sekä Toisen Illan - joten kyseessä ei ole ensivaikutelma).

Seitsemän vuotta sitten sydämeni valloittanut Maria Ylipää tekee komean paluun samalle lavalle jolla hänet ensi kertaa elävänä näin, mutten silti voi sanoa että Ylipään olemassaolo riittäisi paikkaamaan Wicked-musikaalin ongelmallisen kokonaisuuden. Tai sitten olen vain ilkeä, paha ulkopuolinen joka ei ymmärrä että aivojen heittäminen narikkaan olisi joskus suotavaa.

Mutta ei. Tässä on musikaali jolla on sydäntä ja rohkeuttakin, mutta aivoja aivan liian vähän. Olen itse ollut pienestä pitäen tarinankertoja, enkä muuksi muutu vaikka kuinka yrittäisin. Arvostan älykästä tarinankerrontaa, jossa yleisön annetaan käyttää omia aivojansa. Olen jopa lukuisia kertoja puolustanut niin elokuvia kuin myös televisiosarjojakin jotka vaativat katselijaltaan yleissivistystä avautuakseen. Olen itse laatinut tämän megalomaanisen Wicked-analyysin - eli siis Oz-tietoutta meikäläisellä on kyllä enemmän kuin tarpeeksi. En voi kuitenkaan olla ajattelematta niitä ihmisiä, jotka eivät ymmärrä hölkäsen pöläystäkään tästä musikaalista elleivät ole nähneet Judy Garlandin tähdittämää 1939 elokuvamusikaalia Ihmemaa Oz (joka on analysoitu tämän sivun yläpäässä). Ja vaikken ajattelisikaan edellämainittuja ihmisiä, HKT:n Wicked ei kosketa meikäläistä läheskään niin paljon kuin esimerkiksi saman teatterin Oopperan Kummitus viisitoista vuotta sitten.

Helsingin Kaupunginteatterin Wickedin puutteita ei pysty selittämään enää tekijänoikeusongelmilla, sillä HKT uskaltautuu sisällyttämään versioonsa peräti Judy Garlandin tyylisen Dorothy Galen ihan Rubiinitohvelit jaloissaan ja Toto-koira korissaan. Tästä huolimatta esimerkiksi Dorothyn saapuminen Oziin, Idän Ilkeän Noidan kuolema sekä Ozin Velhon "pelottava" ilmestys käsitellään hyvin epädramaattisesti. Tornadon tapauksessa lavan poikki pikaisesti lentelevä pienoismallitalo olisi ollut helppo nakki teatterille joka sai Poppasen Maijan lentoon, Manderleyn tuleen, helikopterin Saigoniin ja Tuhkimonkin ajoissa tanssiaisiin. Elphaban järkytykseen ja suruun olisi ollut helpompi eläytyä, jos lavalle olisi kyseiseen kohtaukseen raahattu aavistuksen verran Dorothyn talon reunaa, jonka alta Idän Ilkeän Noidan kengättömät jalat olisivat törröttäneet. Tottakai tiedän, että katselijan mielikuvitukseen kannattaa luottaa tietyissä asioissa - mutta kun katselijan pitää mielikuvitella lähes kaikki musikaalin visuaalisesta sisällöstä, tuntee itsensä vähemmästäkin huijatuksi (varsinkin jos on maksanut lipustaan täyden hinnan, 51 euroa, joka on kallein musikaalilippu HKT:ssä tähän mennessä). Tai sitten vain haluan liikaa visuaalisuutta. Mutta siitäkin voin syyttää ohjaaja Hans Berndtssonia että ohjasi aiemmin samalle lavalle nautinnollisen visuaaliset musikaalit Kaunotar ja Hirviö sekä Maija Poppanen. Nyt Mikael Varhelyin laatiman räikeästi vaatimattoman lavastuksen neljä kammottavan rumaa ja kömpelösti liikkuvaa massiivista tornia dominoivat lavaa joka on aivan kuollut ellei Tuukka Leppänen, Maria, Anna-Maija Tuokko, iloisesti energinen tanssiryhmä tai Palle Palmén laservalot ole piristämässä kohtausta.

Berndtssonin Wicked vaikuttaa muutenkin olevan lähempänä Gregory Maguiren alkuperäiskirjan ankeaa inhorealistista henkeä kuin 2003 alkuperäismusikaali. Tämä henki ruumiillistuu voimakkaimmin Eero Saarisen esittämässä Ozin Velhossa, jossa ei ole hitustakaan karismaa. Toki ymmärrän että Oscarinkin pokanneen Broadway-legenda Joel Greyn alkuperäissuoritusta Velhona on vaikea ylittää, ja että Berndtssonin selvä pyrkimys on ollut tehdä Velhosta niin arkinen ja iljettävä kuin mahdollista. Saarisen Velhon laulut olisi kuitenkin voinut aivan hyvin leikata pois, sillä mitä järkeä on lauluissa joita ei edes yritetä laulaa - puhumattakaan musiikista jonka riehakas tanssittavuus tapetaan tanssitaidottomalla esiintyjällä sekä täysin kuolleella, kirjaimellisesti ympäripyöreällä nakuilunumerolla (jolla symbolisoidaan oletettavasti jotain natsisaksalaista "uuden ihmisrodun" syntyä?).

Vaatimattomien akrobaattiesitysten ja yhden varsinaisesti lentävän apinansa osalta HKT:n Wicked on enemmänkin väljähtynyt köyhän miehen Cirque du Soleil -show kuin se "maaginen show" jota mainosjulisteissakin siteerataan. Ja onkohan yhtäkään toista musikaalia joka aloittaa ensimmäisen laulunsa ensemblen puhjetessa rääkymään "ääääääääää"? Claude-Michel Schönbergin meluisan Les Miserables -tyylin matkiminen alkaa oikeasti kyllästyttää, kun kuulee HKT:n massiivisen ensemblen kiljumassa "emme kaipaa pahaa!"

Mutta ei, ei HKT:n Wicked suinkaan huono ole.

Vaikka kummassakin näytöksessä on vain yksi visuaalinen huippuhetki, ovat ne todella ennennäkemätöntä huippua loistavan musiikin kera. Tässä esityksessä ei tosin lennellä yleisön päällä kuten Maija Poppasessa - mutta kun rokki-Maria valjastetaan vain muutamissa sekunneissa vaijereiden varaan, on lopputulos kerrassaan hätkähdyttävän loisteliasta ja syvältä kouraisevaa. Kyseisessä ensimmäisen näytöksen finaalissa ("Painovoimaa Murtamaan" eli "Defying Gravity") yleisöä häikäistään taskulampuilla sangen nerokkaasti muutaman ratkaisevan sekunnin ajan. Taskulamput palaavat lavalle erittäin tyylikkäänä valaistusratkaisuna toisen näytöksen loppupuolella ("Noidanmetsästäjien Marssi") - ja johdattavat kohti hekumallisen uljasta sulamiskohtausta, jonka toteutus on näyttävyydestään huolimatta perin yksinkertainen: savua, laservaloa ja pieni pyrotekninen lisäke.

Maailman kauneimmalla lauluäänellä varustettu Maria Ylipää näyttää Elphaban roolissa että kykenee paljon muuhunkin kuin ajelemaan kurpitsavaunuissa, huokailemaan sateenvarjon alla, tai viskomaan tavaroita Mikko Leppilammen niskaan. Ylipään Elphaba on elävä, uskottava - ja ihana. Normaalimmat mieskatsojat varmasti myös kuolaavat Anna-Maija Tuokon esittämän Galindan/Glindan perään; (itse tykkäsin Tuokosta jo HKT:n loistavassa The Producers -versiossa). Tuokon Glinda ei ole vain ihana hörsöpää, vaan myös aidosti uskottava. "Ozdustin Tanssiaisten" lopussa nähtävä Elphaban ja Glindan ystävyyden alku - pieni minibaletti - on musikaalin vahvimpia, sydäntä lämmittäviä hetkiä. Ja vaikka Fiyero on Broadway-tyyliin edelleenkin valkoihoinen, Tuukka Leppäsellä on ääntä, karismaa, tanssitaitoa - ja juuri oikea kumimainen fysiikka roolin loppuhuipentuman vaatimaan muutokseen. (Enkä voi olla nauramatta sille hetkelle kun Leppänen putoaa penkiltä lattialle, jolloin hänen naurunsa muuttuu aidolta kuulostavaksi hihitykseksi; pelkästään tämän pienen hetken perusteella voisin valita Leppäsen vuoden parhaaksi näyttelijäksi nimimerkillä "omakohtaista kokemusta on"). Myös Vuokko Hovatta Nessarosena sekä Antti Lang Boqina ansaitsevat tulla mainituiksi muutenkin loistavasta ensemblesta.

Madame Morriblen ja Ozin Velhon roolihahmot on kirjoitettu luonnenäyttelijöille/artisteille. Ursula Salo ei ole Morriblena suinkaan huono, mutten itse ole ihan vakuuttunut onko hän paras mahdollinen valinta kyseiseen rooliin. Eero Saarisesta kerroinkin jo mielipiteeni.

Helsingin Kaupunginteatterin Wicked on musiikillisesti hyvissä käsissä. Kristian Nymanin johtama orkesteri saattaa alkusoitossa kuulostaa siivouskomeroon tungetulta, mutta viimeistään "Minä ja Hän" ("The Wizard and I") -laulussa 17-jäseninen orkesteri kuulostaa loistavalta ihan musikaalin loppuun asti. Suurimmat musiikilliset muutokset kuullaan "Elämän Tanssiaiset / Ozdustin Tanssiaiset"- sekä "Päivän vain" ("One Short Day") -lauluissa joiden perinteisemmät 2003 Broadway-tanssiosuudet saivat voimakkaan discofiiliksen HKT:n versiossa.

En sanoisi että HKT:n Wicked - tai edes Schwartzin & Holzmanin alkuperäisversio - olisi mitenkään erityisen maailmaamullistava musikaali, mutta pirun hyvää perusviihdettä tämä on. En vain taida kuulua ihan kohdeyleisöön.

- Kenneth Sundberg elokuun 29, 2010 -

KenNetin viihdetietokanta
the KenNetti entertainment database

W I C K E D
Megamusikaalin Ymmärtämisopas

LISÄÄ OZ-TUOTANTOJA

Tietojen kokoaminen
ja jäsentäminen,
kuvien muokkaaminen,
ja teksti:
Kenneth Sundberg

Very Special Thanks to
Kurt Raymond

LÄHTEET / SOURCES
Informaatio & kuvat

L. Frank Baum:
"The Wonderful Wizard of Oz"
(1900 / The Penguin Group,
Penguin Books, 1995)
The Wizard of Oz
Special Edition 2-Disc DVD
(Turner Entertainment Co. /
Warner Bros. Entertainment Inc.)
The Wizard of Oz
Original Motion Picture Soundtrack CD
(The Rhino Records Inc. 1995 release /
Turner Entertainment Co. /
Liner notes by John Fricke)
The Wizard of Oz - Movie Storybook
(1989, A Golden Book /
Western Publishing Company, Inc. /
Turner Entertainment Co.)
The Wizard of Oz
Royal Shakespeare Company

Original London Cast Recording CD
(Jay Records / Showtime! 1995 release
/ Music Collection International Ltd /
Liner notes by John Kane)
Wicked - Original Cast Album
(Decca Broadway / Universal Classics
Group / UMG Recordings Inc. /
Liner notes by Gregory Maguire)
Return to Oz - Disney DVD
(Walt Disney Home Entertainment)
Starlog Magazine # 95 (1985,
O'Quinn Studios Inc. / Adam Pirani)
Fame - The Second Season DVD
(2009, Metro-Goldwyn-Mayer Studio, Inc.)
The Wiz - 2009 DVD release
(Universal Pictures Nordic AB)
David Koenig: Mouse Under Glass
- Secrets of Disney Animation and
Theme Parks (Bonaventure
Press, 1997, 2001)
Tim Hollis & Greg Ehrbar: Mouse Tracks
- The Story of Walt Disney Records
(2006, The University Press of Mississippi)
Gregory Maguire: Wicked
Noita - Lännen Ilkeän Noidan elämä ja teot

(2008, published in Finland by
Kustannusosakeyhtiö Sammakko)
"teatteriin" - Helsingin Kaupunginteatterin
asiakaslehti 2/2010

(Helsingin Kaupunginteatteri)
Wikipedia.org / imdb.com
Kenneth Sundberg

________________________________

KenNetti on Kenneth Sundbergin täysin epäkaupallinen nettisaitti joka kunnioittaa ja ylistää lahjakkaita ihmisiä ja heidän töitään. Kaiken tälle saitille kerätyn materiaalin tarkoituksena on jakaa informaatiota, edistää tietämystä vähemmälle huomiolle jääneistä asioista, sekä viihdyttää ihmisiä kaikkialla maailmassa. KenNetti ja Kenneth Sundberg eivät ole missään tekemisissä tällä saitilla mainittujen yhtiöiden, teemapuistojen, elokuvien, ihmisten, kummitusten tai muiden asioiden kanssa. Oikeuksia materiaalien jäljentämiseen ei ole myönnetty KenNetille eikä Kenneth Sundbergille, lukuunottamatta osioita missä asiasta on erikseen mainittu. Jos Sinun mielestäsi jokin kuva tai muu materiaali ei saisi olla tällä saitilla, ole ystävällinen ja OTA YHTEYTTÄ Kenneth Sundbergiin, niin voimme nopeasti ratkaista ongelman.

KenNetti is a totally non-commercial website by Kenneth Sundberg to pay tribute and to honour the work of the talented people behind some of the most wonderful things found on this planet. All the material is gathered here only to inform, to promote things that need to be noticed, and to entertain people all over the world. KenNetti and Kenneth Sundberg are not affiliated to any of the companies, theme parks, movies, people, ghosts or other things appearing on this site. No rights of reproduction have been granted to KenNetti or Kenneth Sundberg, except where indicated. If You feel that some image or material whatsoever should not appear on this site, please CONTACT Kenneth Sundberg so that we can quickly resolve the problem.