KENNETIN PÄÄSIVU • THE KENNETTI MAIN PAGE
Sivuston suunnittelu ja ylläpito: Kenneth Sundberg
Viimeisin Päivitys: Elokuun 29, 2010

KenNetin viihdetietokanta - the KenNetti entertainment database
Ozin Monet Tiet
...pieni Oz-analyysi jatkuu...

HUOMIO!
Tämä sivu sisältää spoilereita.
Sivu on luotu yhtenäiseksi analyysiksi joka pyrkii auttamaan Wicked-musikaalin kokonaisuuden ymmärtämisessä. Juonipaljastukset ovat osittain välttämättömiä. Suuren luokan juonipaljastuksista ilmoitetaan analyysissa erikseen. Jos kuitenkin inhoat sitä että yksityiskohtia ja juonta paljastetaan etukäteen, sinun olisi parasta häipyä välittömästi tältä KenNetin Oz-sivulta!

WICKED
Megamusikaalin Ymmärtämisopas
Sisältää analyysit L. Frank Baumin
alkuperäis-Ozista, vuoden 1939 MGM-
musikaalista, vuoden 2003 alkuperäis-
Wickedistä, Helsingin Kaupunginteatterin
2010-versiosta, sekä muutakin!

* * * *

TÄMÄN SIVUN
S I S Ä L T Ö

Painajais-Oz 1978
The Wiz - musikaali ja elokuvaversio

Pop-Oz 1983
Fame-televisiosarjan minimusikaali

Psyko-Oz 1985
Walter Murchin Return to Oz
ja Disneyn Oz-kuunnelmat

Painajais-Oz 1978
The Wiz - musikaali ja elokuvaversio

KenNetin Arvosana
1978 The Wiz -elokuvamusikaalille

Vuonna 1975 sai New Yorkin Broadwaylla ensi-iltansa The Wiz -musikaali joka oli merkittävä teos sekä Oz-historiassa että Yhdysvaltain musikaalihistoriassa. Ensinnäkin, William F. Brownin käsikirjoitus oli huomattavasti uskollisempi Baumin alkuperäiskirjalle kuin 1939 MGM-elokuvamusikaali; The Wizissä unipsykologia jätettiin huomattavasti vähemmälle ja tarinan sanomassa painotettiin enemmän "itseensä uskomista" kuin kodin merkitystä. Myös taikakenkien väri palasi hopeiseksi. Toiseksi, tuottaja Ken Harperin ideasta lähtenyt The Wiz oli yksi uraauurtavimmista ja menestyksekkäimmistä afrikkalaisamerikkalaisten tekemistä ja tähdittämistä näyttämömusikaaleista. Ja kolmanneksi, säveltäjä-sanoittaja Charlie Smallsin laulut olivat huomattavasti älykkäämpiä, monimuotoisempia ja piristävämpiä kuin valitettavan vanhentuneet 1939 MGM-musikaalin vaudeville-rallatukset. Ohjaaja Geoffrey Holderin käsissä ja nuoren ihastuttavan Stephanie Millsin tähdittämänä The Wiz-musikaali nappasi Tony-palkinnon vuoden parhaana musikaalina - ja jatkoi alkuperäistä voittokulkuaan peräti neljän vuoden ajan yli 1670 esityksellään.

Motown Productions osti The Wiz -musikaalin elokuvaoikeudet vuonna 1977. Stephanie Mills haluttiin myös elokuvan pääosaan, mutta Motownin oma 33-vuotias laulaja/näyttelijä Diana Ross teki kaikkensa päästäkseen rooliin. Ross sai Universal Picturesin tuottajamoguli Rob Cohenin lupaamaan rahoituksen elokuvalle jos Ross saisi pääosan. Motownin legendaarisen johtajan Berry Gordyn oli näin loistavan rahoitussopimuksen takia lähes pakko antaa rooli Rossille, vaikka Gordy oli jo alunperin evännyt roolin "liian vanhalta" laulajatähtöseltä. Joel Schumacher, joka sittemmin loi uran elokuvaohjaajana, sai hoidettavakseen The Wizin elokuvaversion käsikirjoituksen. Hänen käsissään tarina siirtyi Baumin Kansasista ja taianomaisesta Ozista ankeaan New York Cityyn josta tulee suorastaan urbaani painajainen Oziin siirryttäessä. 1939 MGM-elokuvamusikaalin unipsykologiaa ei kuitenkaan edelleenkään sotkettu The Wizin tarinaan. Hittielokuvan Saturday Night Fever (1977) ohjanneen John Badhamin oli tarkoitus ohjata The Wizin elokuvaversio, mutta Badham kieltäytyi tehtävästä kuullessaan että Diana Ross tulisi esittämään Dorothya. Elokuvillaan Dog Day Afternoon (1975) ja Network (1976) Oscar-ehdokkuudet ansainnut Sidney Lumet päätyi näin elokuvamusikaalin ohjaajaksi.

Musiikkituottaja Quincy Jones oli Badhamin tavoin varsin haluton työskentelemään The Wiz -elokuvaversiolle. Jones päätyi kuitenkin elokuvan musikaaliseksi johtajaksi palveluksena ohjaaja Lumetille. Motownilta Epic Records -levymerkille veljiensä kanssa siirtynyt Michael Jackson kiinnitettiin The Wiz -elokuvaversioon Variksenpelättimeksi. Tämä oli ensimmäinen kerta kun Quincy Jones ja Michael Jackson työskentelivät yhdessä; (myöhemmin Jones tuotti Jacksonin kolme hittialbumia Off the Wall, Thriller ja Bad). Vuoden 1975 alkuperäisestä Broadway-musikaalista The Wiz -elokuvaversioon jatkoivat Mabel King ikimuistoisen ilkeänä Evillene-noitana ja Ted Ross pelkurileijonana. Ohjaaja Lumetin silloinen anoppi, laulajalegenda Lena Horne, päätyi Glinda-noidaksi (tosin hyvin pieneen rooliin, kuten Baumin alkuperäisteoksessa). Koomikko Nipsey Russell sai peltimiehen roolin ja koomikkona niin ikään parhaiten muistettu Richard Pryor esitti Ozin Velhoa.

Saadessaan ensi-iltansa syksyllä 1978 The Wiz -elokuvamusikaali osoittautui flopiksi. Tuotantokustannuksiltaan The Wiz oli silloisen elokuvahistorian kallein musikaali, joten pelkkiin "vaatimattomiin" ensi-iltavuoden lipputuloihin tuijottaminen ei välttämättä kerro koko totuutta. Kriitikot haukkuivat elokuvan, pitäen sitä lähinnä pyhäinhäväistyksenä "rakastettua" 1939 MGM-musikaalia kohtaan. MGM-musikaalissa Variksenpelättiä esittänyt Ray Bolger kommentoi The Wiz -elokuvaa poikkeuksellisen ilkeästi sanomalla, että "se on liioitteleva eikä tule koskaan saamaan [1939 elokuvamusikaalin] ansaitsemaa yleismaailmallista vetovoimaa."

Olkoonpa Diana Ross sitten liian vanha ja Joel Schumacherin käsikirjoitus inhorealistinen öklötys, 1978 The Wiz -elokuvaversio lyö monessa suhteessa liian kevyeksi vaudeville-viihteeksi jäävän 1939 version. Schumacherin käsikirjoitus kääntää 1939 version kyseenalaisen sanoman peräti päinvastaiseksi, tekemällä Dorothysta kotona piileskelevän epävarman aikuisen hiirulaisen joka pelkää ulkomaailmaa eikä todellakaan kaipaa seikkailuja. Siksi elokuvaversion groteski ja pelottava Oz on erittäin perusteltu - Dorothyn on opittava pärjäämään ulkomaailmassa peloistaan huolimatta.

L. Frank Baumin välillä hirviömäiseksi muuttuva alkuperäis-Oz on aistittavissa The Wiz -elokuvassa varsin erinomaisesti. Elokuvaversio korvasi alkuperäisen näyttämömusikaalin "Kalidah-taistelun" unohtumattomalla kohtauksella jossa lähes tavalliselta näyttävä metroasema muuttuu lapsenomaiseksi painajaiseksi ahdistavien lelujen, hirviömäisten roskakorien sekä elävien pylväiden uhatessa Dorothya ystävineen. Siinä missä metroaseman seinämainokset näyttävät muistuttavan vanhojen kummitusjunien fasaditaiteelta, viitataan huvipuistoihin toisaallakin The Wiz -elokuvassa. Kuuluisan Coney Islandin Astroland-huvipuistossa sijaitseva Cyclone-vuoristorata saa kunnian toimia osana elokuvan erittäin kummallista Keltatiilitietä. (Liekö edes sattumaa, että kyseisen vuoristoradan nimi tarkoittaa "pyörremyrskyä" - ja myös Baum kirjoitti alkuperäisteoksessaan nimenomaan syklonista, eikä suinkaan tornadosta). Myös "Maiskismaa" on The Wiz -elokuvassa varsin erilainen kuin aurinkoinen epäaidosti lavastettu 1939 versio - eli toisin sanoen aluksi hyvin ahdistavan painajaismainen (jolle löytyy perusteltu syynsä heti kun maiskiset pääsevät selittämään sen). Poliittisia piirteitä Oz-tarinoista etsiskelevät saattavat myös pitää The Wiz -elokuvaversion ratkaisusta tehdä New Yorkin maailmankuulusta World Trade Centeristä Smaragdikaupunki. Elokuvan visuaalisen loiston unohtumattomimpiin pieniin yksityiskohtiin kuuluu Smaragdikaupungin ylle nouseva aurinko joka muuttuu jättiläisomenaksi (viitaten New Yorkin "Big Apple" -nimitykseen).

Säveltäjä-sanoittaja Charlie Smallsin monitasoiset alkuperäislaulut saivat Quincy Jonesin käsittelyssä värikkäästi popahtavan uuden elämän The Wiz -elokuvaversiossa. Michael Jacksonin Variksenpelättimelle Smalls kirjoitti kokonaan uuden laulun "You Can't Win, You Can't Break Even". Elokuvaversion laulut vaihtelevat mukaansatempaavista ralleista suoranaisiin discohitteihin ("Ease on Down the Road") sekä sielukkaisiin balladeihin. Evillene-noidan julman railakas "Don't Nobody Bring Me No Bad News" sekä elokuvan lopussa kuultava Dorothyn henkevä "Home" nousevat The Wiz -elokuvamusikaalin ehdottomaan parhaimmistoon. Luther Vandrossin säveltämä ja sanoittama "Everybody Rejoice" on elokuvamusikaalin häikäisevin ja mukaansatempaavin showstopper-numero (ja tuskin monikaan musikaali on näin rohkeasti näyttänyt pikkupikkubikineissä ja piukoissa speedoissa huimasti tanssivia hyväkroppaisia naisia ja miehiä!). Elokuvassa päädyttiin jopa hyvään ratkaisuun jätettäessä Ozin Velhon laulut pois - ja korvaamalla ne kirjaimellisesti loistavalla Smaragdikaupunki-kohtauksella, jossa kolmella värivaihdoksella vihjataan Baumin alkuperäisteoksen "silmälasihuijauksen" suuntaan ilman silmälaseja. Kyseisen Smaragdikaupunki-kohtauksen (jonka uudesta musiikista vastasi Quincey Jones) kerrotaan tarvinneen 650 esiintyjää sekä 1200 pukua.

Ainoastaan ohjaajan anoppi Lena Horne tuntuu The Wiz -elokuvamusikaalissa päälleliimatulta, sillä sen ainoan kerran kun hän avaa suunsa, laulu on kertaus Dorothyn hetki sitten laulamasta laulusta. Glindan rooli on elokuvassa muutenkin varsin kummallinen, sillä tehostemestari Albert Whitlockin luoma komea, Dorothyn Oziin lennättävä tornado osoittautuu olevan jonkinlaisena junalhahmona toimivan Glindan päähänpisto. (Tätä seikkaa voivat Wicked-musikaalin nähneet pitää jopa mielenkiintoisena).

Vaikka vuoden 1978 The Wiz muistetaan nykyään lähinnä Michael Jacksonin takia, on kyseinen elokuvamusikaali huomattavasti parempi ja ansiokkaampi kuin useissa arvosteluissa annetaan ymmärtää. The Wiz ei ehkä ole pienten lasten elokuva, mutta esimerkiksi allekirjoittanut oli jo 7-10 -vuotiaana erittäin vaikuttunut elokuvan tyylikkäästä painajaismaisuudesta, visuaalisuudesta sekä Smallsin & Jonesin loistavasta musiikkikokonaisuudesta.

Pop-Oz 1983
Fame-televisiosarjan minimusikaali

KenNetin Arvosana
Fame-sarjan jaksolle "Not in Kansas Anymore"

MGM:n 1939 The Wizard of Ozin inspiroimista pienemmistä tuotannoista parhaimpiin kuuluu 1980-luvun Fame-televisiosarjan komediallinen minimusikaali. Alkuperäinen televisiosarja (perustuen vuoden 1980 hittielokuvaan Fame) kertoi New Yorkissa sijaitsevasta taidekoulusta, sen oppilaista ja opettajista yllättävän elämänmakuisesti, brutaalin rehellisesti sekä älykkäästi - kuitenkaan unohtamatta optimistista lämpöä sekä tunteisiin vetoavia musiikkinumeroita. Sarjan kakkoskaudella (1982-1983) tuotettu episodi "Not in Kansas Anymore" ei niinkään parodioinut MGM:n 1939 alkuperäisversiota, vaan nauroi pikemminkin omalla kustannuksellaan, pistäen Fame-sarjan tutut päähahmot esittämään karikatyyrimaisia Oz-vastineitaan. Sarjan "inhotusta" äidinkielen opettajasta Mrs. Sherwoodista, upeasta Carol Mayo Jenkinsistä, tuli unohtumaton tupakkaa polttava ja polkupyörällä uhmakkaasti ajeleva Lännen Ilkeä Noita. Luonnollisuudella siunattu komedienne Valerie Landsburg sai tutussa Doris Schwartzin osassaan astua Dorothyn rubiinilenkkitossuihin. Carlo Imperato (Danny), Lee Curreri (Bruno) ja Gene Anthony Ray (Leroy) saivat sarjan roolihahmoilleen erittäin osuvat Oz-roolit Pelkurileijonana, sydämettömänä Peltisenä sekä aivottomana Variksenpelättinä. Lydia-opettajaa esittänyt sekä sarjan koreografina toiminut Debbie Allen oli tietenkin kaunis ja hyvä Glinda. Viisaaksi mutta taikavoimattomaksi Ozin Velhoksi päätyi Albert Haguen tyylikkäästi esittämä vanha ja ärtyisä musiikinopettaja Shorofsky.

Fame-sarjan päätuottaja William Blinn laati Oz-episodin käsikirjoituksen Paul Rubellin kanssa. Tarina on nerokas tiivistys MGM:n 1939 elokuvamusikaalista. Prologin mustavalkoisuutta myöten kaikki on hyvin tuttua - ja kuitenkin yllätyksellisen erilaista ja piristävän tuoretta. Tylsän "oma maa mansikka, muu maa mustikka" -opetuksen sijaan episodi painottaa erinomaisella tavalla sitä, ettei esiintyminen saa koskaan olla pelkkää itsekkyyteen perustuvaa toimintaa. Episodin alussa Dorikselta evätään pääsy koulun uuden Oz-musikaalin pääosaan - ja siksi Doriksella on "Ozissa" ainoana päämääränään "päästä mukaan showhun" eikä suinkaan kotiin. Episodin "Oz" sijoittuu hulvattomasti taidekoulun sisätiloihin, jotka on lavastettu tarkoituksellisen halvasti. Kuitenkin esimerkiksi Ilkeän Noidan "kammio" - opettajainhuoneen ja äidinkielen luokan välimuoto - kylpee upeissa tummanpurppuraisissa ja myrkynvihreissä sävyissä, jotka tekevät Noidan sulamiskuolemasta huomattavasti visuaalisemman kuin epäelokuvallisessa MGM:n 1939 huipentumassa. Myös Velhon "koti" koulun auditoriossa on huomattavan kaunisvärinen.

Famen Oz-episodissa on ehkä yksi turha osuus - tekotaiteelliselta vaikuttava "unikkopelto" - mutta varsinkin sen jälkeen alkava lyhyt ruokala-osuus on parodian parasta antia. Suuret keot houkuttelevaa roskaruokaa kutsuvat Dorista ystävineen syvemmälle "pikaruokaviidakkoon" mutta Doris - jolla on jo ykköskaudella ollut vaikeuksia painonsa kanssa - pitää urheasti pintansa kieltämällä muita koskemasta "pahaan ruokaan". Mitä syvemmälle herkkujen sekaan sankarit kulkevat, he alkavat toistaa sanoja "pizzas ...and burgers... and fries ...oh my!". (Kyseinen hupaisa toisto perustuu MGM:n 1939 elokuvamusikaalissa nähtyyn pikkuosuuteen, jossa Dorothy ystävineen kulkee synkässä metsässä toistaen sanoja "lions ...and tigers ...and bears ....oh my!"). Ruokalakohtaus päättyy hämmästyttävän eleganttiin huipentumaan jossa ameebamaiset pelottavat olennot uhkaavat Dorista ja hänen ystäviään. Vaikka kyseiset olennot ovatkin vain kankaisiin piilotettuja huipputanssijoita, niiden kasvottomuudessa ja raajattomuudessa on ylimaallisen säpsähdyttävää ahdistavuutta ja uhkaa. Aivan kuten Baumin alkuperäisteoksen pahimmissa otuksissa.

Fame-sarjan alkuperäislaulut luotiin The Entertainment Companyn nimissä. Lauluntekijäkaksikko Charles Koppelman ja Martin Bandier vastasivat usein sävellyksestä ja sanoista. Laulujen varsinaisena tuottajana toimi Barry Fasman ja musiikillisena johtajana Harry V. Lojewski. Taustamusiikin (eli scoren) sävelsi ja sovitti William Goldstein. Kyseinen Fame-sarjan episodi "Not in Kansas Anymore" ei erittele sen kummemmin MGM:n 1939 elokuvamusikaalista lainattujen laulujen sovittajia - mikä on oikeasti harmi, sillä tälle episodille tehdyt klassikkolaulujen sovitukset ovat poikkeuksellisen loistavia. "Ding Dong! The Witch Is Dead", "Follow The Yellow Brick Road" ja "We're Off To See The Wizard" ovat 1980-luvun lievillä diskosoundeilla höystettyinä kerrassaan vastustamattomia. Variksenpelättimen, Peltisen ja Pelkurileijonan "If I Only Had a Brain / a Heart / the Nerve" -laulut ovat tässä Fame-versiossa yhdistetty yhdeksi mahtavaksi paketiksi muutamin lisäsanoituksin. Ainoana negatiivisena seikkana täytyy todeta, että vaikka laulun "Over the Rainbow" sovitus on seesteisen rauhallinen, tuottajat olisivat voineet antaa Valerie Landsburgin laulaa laulun yksin, ilman Debbie Allenin rasittavaa ininää. Syy ei ole voinut olla siinä, etteikö Landsburgin pehmeä, miellyttävä ääni olisi riittänyt tämän ikivihreän klassikon tulkintaan, sillä tyttö lauloi paljon vaikeampiakin lauluja jo Fame-sarjan ensimmäisellä kaudella (sekä tällä toisellakin kaudella).

Robert Scheererin ohjaama Fame-sarjan episodi "Not in Kansas Anymore" kuuluu ehdottomasti jokaisen Oz-fanaatikon yleissivistykseen.

Psyko-Oz 1985
Walter Murchin Return to Oz

KenNetin Arvosana
1985 Return to Oz -elokuvalle

P R O L O G I
Disneyn Oz-Kuunnelmat

Vuonna 1956 L. Frank Baumin The Wonderful Wizard of Oz -alkuperäisteoksen tekijänoikeudet päättyivät public domain -periaatteen mukaisesti, tarkoittaen että kuka tahansa saattoi tehdä teoksella mitä halusi. Samoihin aikoihin Walt Disney Productions onnistui ostamaan oikeudet kahteentoista Baumin alkuperäiseen Oz-kirjaan, lukuunottamatta kakkoskirjaa The Marvelous Land of Oz (1904) jonka oikeudet oli myyty toiselle taholle. Syksyllä 1957 Disney mainosti tulevaa musiikkipitoista näytelmäelokuvaansa The Rainbow Road to Oz. Erittäin suositun televisiosarjan The Mickey Mouse Clubin lapsitähdet - mm. Annette Funicello ja Darlene Gillespie - esiintyivät elokuvan mainospätkissä prinsessa Ozmana ja Dorothyna. Disneyn säveltäjälegenda Buddy Baker ja sanoittaja Tom Adair loivat elokuvan laulut. Tästä mittavasta mainostuksesta huolimatta, syystä tai toisesta, satusetä Walt Disney keskeytti The Rainbow Road to Oz -elokuvan tuotannon, eikä elokuva valmistunut koskaan. Tämän jälkeen kesti yli 25 vuotta ennen kuin Disney-yhtiö lähti tuottamaan ainokaista Oz-elokuvaansa, vuonna 1985 julkaistua Return to Oz (Oz - ihmeiden maailma) -fantasiaa.

Disneyland Records hyödynsi kuitenkin Disney-yhtiön omistamia Oz-oikeuksia tuottamalla neljä Oz-satukuunnelmaa LP-levyinä, jotka nykyäänkin nauttivat suurta kulttistatusta. Ensimmäinen näistä oli The Scarecrow of Oz (1965), jossa MGM-elokuvamusikaalin alkuperäis-Variksenpelätti Ray Bolger palasi samaiseen rooliin (tosin vain äänellisesti). Äänite oli yllättävän uskollinen Baumin samannimiselle, vuonna 1915 julkaistulle alkuperäiskirjalle. Vaatimattomuudestaan huolimatta tämä Disneyn satulevy menestyi ilmeisestikin kiitettävästi, sillä seuraavana Oz-äänitteenä Disneyland Records julkaisi huomattavasti suuremmalla budjetilla tuotetun oman kuunnelmaversionsa MGM:n 1939 elokuvamusikaalista, tietenkin nimellä The Wizard of Oz. Kapellimestari/sovittaja Brian Faheyn johdolla The Mike Sammes Singers toi huomattavan paljon uutta hohtoa MGM:n elokuvamusikaalin tynkälauluille. Muun muassa "Follow the Yellow Brick Road / We're Off To See The Wizard" sai Sammesin ja Faheyn versiona enemmän pituutta ja persoonallisesti orkestroidun musiikkitaustan. (Samainen laulu "Keltainen kivinen tie" kuultiin heleä-äänisen Ellen Tenezin esittämänä vuonna 1971 Suomessa julkaistussa "Walt Disneyn Pieni LP-Levy" -lyhennelmäversiossa Oz-maan Taikuri, LLP119, jonka toisen laulun "Sateenkaaren tuolla puolen" esitti Tapio Heinonen legendaarisen lempeästi; tämän Reino Bäckmanin tuottaman suomiversion käännös oli Pertti Reposen käsialaa).

Disneyn kolmas Oz-satukuunnelma Cowardly Lion of Oz tuotettiin aivan 1960-luvun lopussa. Kyseisen LP-levyn tarina ei muistuttanut erityisemmin samannimistä Ruth Plumly Thompsonin vuonna 1923 julkaistua Oz-kirjaa. Levylle tuotetuista kuudesta alkuperäislaulusta ainakin kaksi oli pelastettu vuonna 1957 mainostetusta ja keskeytetystä The Rainbow Road to Oz -elokuvasta, mutta levyn oudohkoa tarinaa ei ole pystytty jäljittämään edes elokuvan käsikirjoitukseen. Laulut esitti jälleen The Mike Sammes Singers. Disneyland Recordsin viimeinen Oz-kuunnelma The Tin Woodman of Oz julkaistiin vuonna 1970. Jostain kumman syystä satukuunnelma muistutti edeltäjänsä tavoin vain etäisesti samannimistä vuonna 1918 julkaistua kirjaa; Disneyn kuunnelmaversio päättyi siihen että Variksenpelätti, Leijona ja Peltinen menivät kukin naimisiin (ja varsinkaan tällaista lopetusta Baumin kirjassa ei ollut). Neljännen satukuunnelman jälkeen Disneyland Records ei enää tuottanut uusia Oz-kuunnelmia. Kuunnelmien laulut tosin julkaistiin myöhemmin yhdellä LP-levyllä sekä c-kasettina.

P A L U U -O Z I I N
Return To Oz -Elokuva

Kesti siis yli 25 vuotta ennen kuin Walt Disney Productions hyödynsi ostamiaan Oz-elokuvaoikeuksia. Tämäkin tapahtui tosin lähes sattumalta. Elokuvaleikkaajana mainetta niittänyt Walter Murch päätyi vuonna 1980 silloisen Walt Disney Picturesin tuotantopäällikön Tom Wilhiten puheille ja kertoi olevansa kiinnostunut ohjaamaan uuden Oz-elokuvan. Disney-yhtiössä tiedettiin hyvin, että heidän 1950-luvulla ostamansa oikeudet kahteentoista L. Frank Baumin alkuperäiseen Oz-kirjaan raukeaisivat seuraavassa viidessä vuodessa.

Kun Return to Oz (Oz - ihmeiden maailma) sai ensi-iltansa vuonna 1985, odottivat sekä kriitikot ja suuri yleisö näkevänsä jatko-osan MGM:n 1939 elokuvamusikaalille. Sanoihan jo, herran aika, elokuvan nimikin että tässä "palataan Oziin" (ja virallinen suomenkielinenkin nimi jäljitteli 1939 elokuvamusikaalin virallista suomennosta Ihmemaa Oz). Yleisöltä, kriitikoilta sekä varmaankin myös Disney-yhtiöltä oli jäänyt kuitenkin jossain vaiheessa huomaamatta ettei ohjaaja Walter Murchin aikomuksena ollut koskaan tehdä jatko-osaa MGM:n elokuvalle, vaan pikemminkin olla uskollisempi Baumin alkuperäiskirjalle The Wonderful Wizard of Oz (1900). Koska kuitenkin kaikki muut selvästi odottivat iloisia rallattelevia miehiä pukeutuneina leijonapukuun, peltitölkkiin ja olkiin, oli järkytys varmasti lamauttava kun Murchin elokuva esittelikin vakavaan masennukseen vaipuneen pikkutytön jota oltiin pian tappamassa sähköhoidoilla. Ja kun elokuvassa vihdoinkin päästiin Oziin saakka, halusivat kaikki ilkeät hahmot vain tappaa Dorothyn. Kriitikot liittyivät tähän lynkkausjengiin ja teilasivat elokuvan totaalisesti. Yleisö uskoi kriitikoita ja hylkäsi elokuvan. Eikä Walter Murch enää koskaan ohjannut elokuvia, vaikkakin jatkoi niiden laadukasta leikkaamista (mm. Ghost - ikuinen rakkaus).

Murchin Return to Oz on siis valitettavan väärinymmärretty elokuva. Kuten jotkut Disneyn nykyään arvostetuista klassikoista, Return to Oz oli huomattavasti aikaansa edellä (kuten muun muassa Fantasia ja Bambi). Muun muassa synkän ja ahdistavan Tim Burtonin Liisa Ihmemaassa -elokuvan (2010) menestys osoittaa, että jos Return to Oz palaisi elokuvateattereihin tänä päivänä, sitä arvostettaisiin huomattavasti enemmän.

Return to Oz oli kuitenkin myös elokuvallisen aikakautensa tuote. Ralph Bakshi oli jo ravistellut piirroselokuvagenreä realismiin pyrkivällä The Lord of the Rings (1978) -teoksellaan. Muppet-mies Jim Henson oli tuottanut synkähkön nukkefantasian The Dark Crystal (1982). Wolfgang Petersenin yhtä synkkä, mutta kriitikoiden ylistämä Die Unendliche Geschichte (1984) oli valloittanut elokuvateatterit myös rapakon takana (nimellä The NeverEnding Story). Vuoden 1985 Return to Oz ei siis ollut synkkänä mielikuvitusfantasiana mitenkään poikkeuksellinen.

Disney-yhtiön elokuvat olivat niin ikään synkentyneet 1970-luvun puolivälistä lähtien. Yhtiö yritti ihan tarkoituksellisesti matkia megaohjaajien kuten Steven Spielbergin ja George Lucasin tyylejä. Aina vuoden 1975 elokuvasta Escape to Witch Mountain (Pako taikavuorelle) lähtien voi Disney-yhtiön elokuvissa aistia spielbergmäisen "arkipäivä-realismin" joka oli ominaista myös Lucasin tyylille. Disneyn suurimpana ongelmana sen sijaan olikin, että jo 1960-luvulla elokuvayleisöt alkoivat tuudittautua siihen uskoon että Disney-viihde oli harmitonta aurinkoista kukkakedolla pomppimista, vaikka satusetä Walt Disneyn monet klassikot sisälsivät paljon ahdistavia, pelottavia ja shokeeraviakin elementtejä (mm. Lumikki ja Seitsemän Kääpiötä, Pinocchio ja Prinsessa Ruusunen). 1970-luvun uusi elokuvallinen suunta oli Disney-yhtiön tapauksessa nimenomaan paluuta menneisyyteen - ja kuitenkin myös rohkeaa kokeilua siinä kuinka kauhistuttaviin sfääreihin Disney-tuotannossa voitiin mennä. The Black Hole (1979), The Watcher in the Woods (1981), Dragonslayer (1982), Something Wicked This Way Comes (1983) sekä The Black Cauldron (1985) olivat aikakauden merkittävimpiä Disney-elokuvia: lievästi inhorealistisia, ahdistavia tai poikkeuksellisen kauhistuttavia. Listan toiseksi viimeisimpänä teoksena Return to Oz ei siis ollut odottamaton elokuva - vaan ihan looginen osa Disneyn "kauhuperiodia".

Ohjaaja/käsikirjoittaja Walter Murchia ei voi kuitenkaan sanoa ihan täysin viattomaksi Return to Oz -elokuvan ymmärrettävyyden suhteen. Vaikka Murchin elokuva välttää selvästi yhtymäkohtia MGM:n 1939 elokuvamusikaaliin The Wizard of Oz, ovat Dorothyn taikakengät kuitenkin edelleen rubiininväriset, sekä Smaragdikaupungin vihreä loistokkuus täyttä totta. (Baumin alkuperäisteoksessahan kengät olivat hopeiset ja suurin osa Smaragdikaupunkia pelkkä vihreillä silmälaseilla aikaansaatu huijaus). Murchin Return to Ozin tarinan vahva "psykologistaminen" on suoraa perintöä Noel Langleyn, Florence Ryersonin ja Edgar Allan Woolfin käsikirjoituksesta 1939 elokuvamusikaalille. Baumin alkuperäiskirjoissa Ozin maa ei ollut kuvitelmaa, eikä yksikään Ozin olennoista perustunut Yhdysvaltain Kansasissa asuvan Dorothyn tuntemiin ihmisiin. Murchin näkemyksessä Oz ei välttämättä ole kuvitelmaa, mutta silti elokuva tarjoaa harvinaislaatuisen vahvan psykologisen tutkielman siitä kuinka ahdistunut lapsi pakenee mielikuvitukseensa, keksii vastaukset ongelmiinsa ja parantaa itsensä. Kuten 1939 elokuvamusikaalissa ilkeästä kansasilaisesta akasta tuli Dorothyn uni-Ozissa vihreänaamainen noita-akka, myös Murchin Ozissa kaikilla pahiksilla on kansasilainen vastineensa. Lukemattomat aikuiset ovat tuominneet Murchin Return to Ozin pitkälle viedyn psykologisuuden pelkästään ällöttäväksi - vaikka sama peruspsykologia löytyy myös MGM:n 1939 elokuvamusikaalista.

Murchin Return to Oz on yhdistelmä kahdesta Baumin Oz-kirjasta The Marvelous Land of Oz (1904, suomennettu nimillä Ozin maa ja Ozin kapinalliset) sekä Ozma of Oz (1907, suomennettu nimillä Prinsessa Ozma ja Ozin prinsessa).

Seuraavien juonitiivistysten ei ole tarkoitus pilata Baumin alkuperäisteosten lukunautintoa, saati Return to Ozin katselunautintoa, mutta spoilerivaroitus on kuitenkin paikallaan; ellet halua tietää edes oleellisia päälinjoja tarinasta, seuraavaa juonitiivistelmää ei kannata lukea - ja mikset ole jo, herran aika, häipynyt tältä Oz-sivulta?!

Baumin ensimmäistä Oz-kirjaa seuranneessa The Marvelous Land of Oz -seikkailussa Dorothy Gale ei ole lainkaan mukana, vaan pääosassa on poika nimeltä Tip. Poika pakenee ilkeältä Mombi-noidalta kurpitsapäisen tekeleensä Jack Pumpkinheadin avulla ja lähtee seikkailemaan ensimmäisestä kirjasta tuttujen Variksenpelättimen ja Puunhakkaaja Peltisen kanssa. Myös lentävään Gump-sohvaan tutustutaan tässä teoksessa. Tarina tarjoaa lopussa niin ällistyttävän yllätyskäänteen, ettei sitä kannata mainita tässä. Sanottaneen vain että kirjan lopussa Ozin prinsessa Ozma palaa valtaistuimelleen.

Baumin kolmannessa Oz-kirjassa Ozma of Oz Dorothy palaa kuvioihin putoamalla laivasta myrskyävään mereen, pelastautuu pieneen puuhäkkiin Billina-kanan kanssa ja herää seuraavana aamuna Ozin naapurimaasta Evistä. Dorothy ja Billina päätyvät pelottavien "Pyörällisten" (Wheelers) takaa-ajamaksi, kunnes tapaavat mekaanisen miehen nimeltä Tik-Tok. Evin palatsissa Dorothy joutuu päitä vaihtavan hallitsijattaren vangiksi, kunnes Ozma ja muut tutut Ozin asukkaat sattumalta pelastavat Dorothyn, Billinan sekä Tik-Tokin. Seurue jatkaa matkaansa kohti "Kivikuninkaan" (Nome King) valtakuntaa pelastaakseen Evin vangitun hallitsijaperheen, jotka tämä maan alla asuva kuningas on taikonut koriste-esineiksi. Matkalla Billina munii useita munia jotka Variksenpelätin työntää taskuihinsa. Kivikuningas antaa pelastuspartion jäsenten yksitellen arvuutella hallitsijaperheen jäseniä mittavasta koriste-esinekokoelmastaan, mutta väärät arvaukset muuttavat arvaajan itsensäkin koristeeksi. Lopulta vain Dorothy on jäljellä. Viimeinen arvaus osuu oikeaan, Kivikuningas saa Billinan munan naamaansa ja pelastuspartiolle selviää että "Kivikansa" on kamalan allerginen kananmunille - vaikkei sentään kuolettavan allerginen.

Walter Murchin ja Gill Dennisin laatima Return to Oz -käsikirjoitus noudattaa merkittävämmin Ozma of Oz -kirjan juonta, vaikka elokuvan kaikki tapahtumat on siirretty Ozin maahan. Elokuvan naispuolinen ilkimys, päitä vaihtava Mombi on yhdistelmä kummankin kirjan kauhistuttavia naishahmoja. Murchin ja Dennisin käsikirjoituksessa on kuitenkin myös huomattavia eroja Baumin alkuperäisteoksiin verrattuna. Elokuvan psykologista antia pohjustava alkuosuus tohtori Worleyn "parantolassa" on puhdasta lisäystä, kuten myös Kivikuninkaan yliluonnollinen olemus "elävänä kivenä" - puhumattakaan siitä että joka kerta kun tämä ilkimys muuttaa minkä tahansa olennon koriste-esineeksi, saa hän itse ihmismäisemmän muodon. Tämä pieni mutta oleellinen seikka selittää miksi Kivikuningas muuttuu loppuhuipentumassa painajaismaisen kammottavaksi hirviöksi. Elokuvan parasta visuaalista antia onkin Will Vintonin Claymation-savianimaatiot jotka tukevat häikäisevästi varsinkin animoidun Kivikuninkaan muutosta ihmismäisempään muotoonsa, jolloin hahmoa esittää vakuuttavasti Nicol Williamson.

Saumatonta yhteistyötä nähdään myös päitä vaihtavan Mombin kohdalla; tyylikkään Jean Marshin lisäksi samaista Mombia esittivät myös Sophie Ward ja Fiona Victory (jotta kenenkään päätä ei tarvinnut oikeasti leikata pois). Nykyään kyseisen kaltaisia tehosteita pystyisi luoda lähes nappia painamalla, mutta 1980-luvun alkupuolella sellaisesta tekniikasta saatettiin vain unelmoida. Siksi tehostetäytteinen Return to Oz -elokuva häikäisee tänäkin päivänä - ja nimenomaan siksi että elokuva sisältää lukemattomia tehosteita joiden ei edes tajua olevan tehosteita - toisin kuin tämän päivän elokuvissa jotka ovat alusta loppuun pelkkää tietokonetehostetta. Walter Murchin uudet Oz-olennot toteutettiin yhdistelemällä perinteistä käsinukketaidetta mekaanisiin robottihahmoihin. Pienoismallit, mattamaalaukset sekä Englannin kuuluisille Elstree Studioille rakennetut mahtipontiset lavasteet herättivät Baumin Ozin eloon tavalla jota ei aiemin oltu valkokankaalla nähty.

Yli tuhannesta haastatellusta Murch valitsi Dorothyn rooliin kymmenvuotiaan kanadalaistytön Fairuza Balkin. Ensi kertaa kameran edessä näytellyt Balk on parhaimmillaan erittäin hyvä roolissaan, mutta paikoitellen - liekö syy liian vakavan sisällön - hänen luonnollisuutensa rakoilee. Syynä voi myös olla se että nimekkäiden ja kokeneiden näyttelijöiden (Williamsonin, Marshin ja Em-tätiä näytelleen Piper Laurien) rinnalla Balkin uskottavuus joutuu kovalle koetukselle. Yllättävän pian Return to Ozin jälkeen Balk nähtiin aivan toisenlaisissa rooleissa kapinallisena teininä ja paholaista palvelevana noitatyttönäkin. Balk ei ilmeisestikään halunnut lapsinäyttelijöiden tyypillistä kirousta niskaansa - ja tuli pikemminkin leimatuksi näistä Ozia seuranneista pahisrooleistaan.

Return to Oz -elokuvan varsinainen valmistelu aloitettiin vuonna 1982. Paljon työtä vaatinut esituotanto oli vasta esimakua varsinaisista kuvauksista, jotka venähtivät hyvin pitkiksi. Hitaan tuotantoprosessin takia tapahtui myös jotain varsin odottamatonta. Disney-yhtiö, joka oli käyttänyt lähes kymmenen vuotta oman The Black Cauldron (Hiidenpata, 1985) -animaation tuotantoon, ei ykskaks ymmärtänyt että Walter Murchin elokuvaluomus tarvitsi aikaa syntyäkseen. Murch paiskattiin pellolle, eikä hetkeen tiedetty mitä kyseiselle elokuvatuotannolle tapahtuisi. Star Wars -elokuvien isä George Lucas, joka lähes samoihin aikoihin aloitteli yhteistyötänsä Disney-yhtiön kanssa, saapui puolustamaan ystävänsä elokuvaprojektia. Lucas katsoi Murchin kaiken aikaansaaman materiaalin ja marssi sen jälkeen Disneyn pomojen puheille, kertoen että hän uskoi täysin elokuvaprojektin onnistumiseen. Lucasin kerrotaan myös vakuuttaneen, että mikäli uusia ongelmia syntyy, hän itse saapuisi valvomaan elokuvan tuotantoprosessia. Walter Murch sai siis palata elokuvan ohjaajaksi - ja vielä tänäkin päivänä hän muistaa olla kiitollinen Lucasille. Myös elokuvan lopputeksteistä löytyy erityiskiitos George Lucasille.

Murchin Return to Oz on mielikuvituksen juhlaa. Se tasapainottelee kaiken aikaa kauneuden ja groteskiuden välillä - kuten myös lämmittävän taianomaisuuden ja kylmän kauhun välillä. Myönnettäköön, että elokuvan synkähkö realismi kestää hieman liian pitkään - mutta sitten kun elokuva pääsee kirjaimellisesti lentoon, se pysyy fantastisissa korkeuksissa loppuun asti. Gump-sohvan lento, Smaragdikaupungin "entisöinti" sekä Ozma-prinsessan ilmestykset peililaseissa ovat elokuvan tainomaisimpia hetkiä. Näiden kohtausten visuaalista kauneutta tukee säveltäjä David Shiren mestarillinen musiikkikokonaisuus (score). Shire, jonka aiempiin töihin kuului mm. Saturday Night Fever (1977) -elokuvan pienimuotoinen score, käytti Murchin tarjoaman tilaisuuden sataprosenttisesti hyväkseen säveltämällä Return to Ozille täyteläisen, täyssinfonisen musiikkikokonaisuuden. Olkoonpa kyseessä Dorothyn Oziin johdattava raivoava myrsky tai kurpitsapäisen olennon lapsuusmuistot tai öisellä tähtitaivaalla liitävä Gumppi, David Shiren Return to Oz -musiikki on aina poikkeuksellisen eleganttia. Musiikin esittää lukemattomia klassikkoscoreja äänittänyt The London Symphony Orchestra, sellolle ja viululle varatuin sooloroolein.

Elokuvan hyvin lyhyessä alkutekstiosuudessa tapahtuva zoomi tähtitaivaalta ikkunan kautta sisään makuuhuoneeseen on varsinkin elokuvateatterissa nähtynä taianomainen pikkuhetki. David Shiren musiikilla on merkittävä osa lumouksessa. Patarummun lempeä "tu-dum" (jota ei valitettavasti kuulla alkuperäisellä soundtrack-albumilla) saa kuuntelijan huomion heti puoleensa alkutekstiosuuden alkaessa. Hypnoottisen hempeät jouset soittavat prinsessa Ozman teemaa smaragdinvihreän tekstin ilmestyessä tähtitaivasta vasten, kunnes kamera on zoomannut sisään ikkunasta ja näyttää sängyllä hereillä makaavan Dorothyn. Tässä vaiheessa musiikki muuttuu Dorothyn omaksi teemaksi sooloviulun esittämänä. Elokuvan finaalissa sinfoniaorkesteri tekee kliseisen mutta sitäkin upeamman mahtipontisen nousun samalla kun Dorothy juoksee ulos Kansasin aurinkoon. Lopputekstimusiikissa Shire yhdistää Ozman ja Dorothyn teemat yhdeksi, kauniisti eteneväksi sinfoniaksi.

Myös lentävään Gumppiin liittyvä pikkuriikkinen kohtaus saattaa sykähdyttää paatuneintakin sydäntä. (On ehkä mainittava että Gump on Ozin maassa vihreäkarvainen hirvilaji; ja että kyseinen tarinan yksilö on pelkkä seinällä roikkuva, eloon herätetty Gumpin pää, jonka uusi keho koostuu kahdesta sohvasta ja neljästä palmunlehtisiivestä sekä häntänä toimivasta luudasta). Lentäessään Ozin öisellä taivaalla Gumppi aloittaa matalalla, lämpöisellä äänellään kertoen "The last thing I remember is walking through the forest..." ja Shiren taustamusiikissa kuullaan samaan aikaan aivan mielettömän lämmin osuus, vaikka Gumppi muisteleekin hetkeä ennen kuolemaansa. Joidenkin mielestä kohtaus saattaa olla groteski - mutta visuaalisuutensa, musiikkinsa ja äänimaailmansa ansiosta se on puhdasta taikaa. Niinkuin sen on kirjaimellisesti tarkoitus ollakin.

Murchin Return to Ozin äänimaailma on muiltakin osin erittäin vaikuttava. Valitettavasti normaali televisiovastaanotin ei pysty toistamaan elokuvan alkuperäisiä mahtipontisimpia äänitehosteita, jotka on tarkoitettu kuultavaksi ja koettavaksi hyvässä elokuvateatterissa. Vaikka elokuvan äänisysteemi ei ollut kuusiraitaista Dolby Stereota ihmeellisempi, dramaattisimmissa kohtauksissa (mm. alkujakson kiivaan ukkosmyrskyn aikana sekä Kivikuninkaan raivotessa loppuhuipentumassa) saatiin ilmeisesti pelkillä äänitehosteilla aikaan koko elokuvateatteria vavisuttava, unohtumaton jyminä. Normaalista televisiovastaanottimesta kuultuna varsinkin nämä edellämainitut upeat alkuperäiskohtaukset vaikuttavat valitettavan valjuilta.

Gumpille äänen antoi Lyle Conway joka myös vastasi elokuvan kaikkien olentojen suunnittelusta. Sekä television Muppet Showlle että mm. The Dark Crystal -elokuvalle olentoja suunnitellut ja toteuttanut Conway käytti lähes vuoden herättäessään Baumin mielikuvituksellisia hahmoja henkiin kolmiulotteiseen todellisuuteen. (Referenssinä käytettiin John R. Neillin alkuperäiskuvituksia, vaikkakin Baumin Oz-hahmot ihan alunperin kuvitti W. W. Denslow vuoden 1900 alkuperäiselle The Wizard of Oz -kirjalle). Elokuvan hahmoista ehdottomasti vaikeimpia luomuksia oli Tik-Tok, joka mekaanisesta ulkonäöstään huolimatta oli pitkälti manuaalisesti liikuteltava nukke. Tik-Tokin mahtava maha piilotti sisälleen näyttelijöidensä Michael Sundinin, Tim Rosen ja Peter Elliottin kutsuman "kidutuskammion", jossa pienikokoisenkin ihmisen oli taivuttava niin epäinhimilliseen asentoon, että kuvaukset oli tehtävä enintään 12 minuutin pituisina sessioina. Onneksi lähikuvissa saatettiin käyttää toisenlaista Tik-Tokia. Kalifornialainen pantomiimiartisti Pons Maar näytteli Ozin "Pyörällisten" johtajaa, sekä Kansas-jaksossa valkotakkista hoitajaa, ja valvoi myös muiden ihmisnäyttelijöiden koreografiaa. Maarin ääntä kuullaan myös Kivikuninkaan animoituna palvelijana.

Return to Oz -elokuvan uskollisuudesta Baumin alkuperäiskirjoille voidaan kiistellä ikuisuuksiin, mutta yksi on varmaa: Walter Murchin elokuvallinen visio näytti ensimmäistä kertaa, miltä Baumin kirjojen suositut alkuperäishahmot - Pelkurileijona, Variksenpelätti ja Puunhakkaaja Peltinen - näyttivät kolmiulotteellisina "elävinä" olentoina. Kivikuninkaan olemuksen kohdalla otettiin kuitenkin huomattavia vapauksia. Siitäkin huolimatta tämä massiivinen kivihirviö saavutti muun muassa Suomen Aku Ankka -lehden vuoden 1986 "Kummajaiskammio" -äänestyksessä peräti kolmannen sijan seitsemästätoista oudosta ja pelottavasta Disney-olennosta.

Disneyn Return to Oz (Oz - ihmeiden maailma) on ehta vanhan ajan satu jossa on rehellisesti kauhua, fantasiaa, hyvän ja pahan taistelua, sekä onnellinen loppu. Vaikka elokuvan psykologinen anti ei säväyttäisikään, tarjoaa Walter Murchin Return to Oz ainakin vahvaa visuaalisuutta. Kukapa voisi unohtaa päättömän Mombin hiuksianostattavaa raivoa tai hirviömäisen Kivikuninkaan yhtä muljahtelevaa orvokkisilmää?

KenNetin viihdetietokanta
the KenNetti entertainment database

Ozin Monet Tiet
...pieni Oz-analyysi jatkuu...

W I C K E D
Megamusikaalin Ymmärtämisopas

Tietojen kokoaminen
ja jäsentäminen,
kuvien muokkaaminen,
ja teksti:
Kenneth Sundberg

Very Special Thanks to
Kurt Raymond

LÄHTEET / SOURCES
Informaatio & kuvat

L. Frank Baum:
"The Wonderful Wizard of Oz"
(1900 / The Penguin Group,
Penguin Books, 1995)
The Wizard of Oz
Special Edition 2-Disc DVD
(Turner Entertainment Co. /
Warner Bros. Entertainment Inc.)
The Wizard of Oz
Original Motion Picture Soundtrack CD
(The Rhino Records Inc. 1995 release /
Turner Entertainment Co. /
Liner notes by John Fricke)
The Wizard of Oz - Movie Storybook
(1989, A Golden Book /
Western Publishing Company, Inc. /
Turner Entertainment Co.)
The Wizard of Oz
Royal Shakespeare Company

Original London Cast Recording CD
(Jay Records / Showtime! 1995 release
/ Music Collection International Ltd /
Liner notes by John Kane)
Wicked - Original Cast Album
(Decca Broadway / Universal Classics
Group / UMG Recordings Inc. /
Liner notes by Gregory Maguire)
Return to Oz - Disney DVD
(Walt Disney Home Entertainment)
Starlog Magazine # 95 (1985,
O'Quinn Studios Inc. / Adam Pirani)
Fame - The Second Season DVD
(2009, Metro-Goldwyn-Mayer Studio, Inc.)
The Wiz - 2009 DVD release
(Universal Pictures Nordic AB)
David Koenig: Mouse Under Glass
- Secrets of Disney Animation and
Theme Parks (Bonaventure
Press, 1997, 2001)
Tim Hollis & Greg Ehrbar: Mouse Tracks
- The Story of Walt Disney Records
(2006, The University Press of Mississippi)
Gregory Maguire: Wicked
Noita - Lännen Ilkeän Noidan elämä ja teot

(2008, published in Finland by
Kustannusosakeyhtiö Sammakko)
"teatteriin" - Helsingin Kaupunginteatterin
asiakaslehti 2/2010

(Helsingin Kaupunginteatteri)
Wikipedia.org / imdb.com
Kenneth Sundberg

________________________________

KenNetti on Kenneth Sundbergin täysin epäkaupallinen nettisaitti joka kunnioittaa ja ylistää lahjakkaita ihmisiä ja heidän töitään. Kaiken tälle saitille kerätyn materiaalin tarkoituksena on jakaa informaatiota, edistää tietämystä vähemmälle huomiolle jääneistä asioista, sekä viihdyttää ihmisiä kaikkialla maailmassa. KenNetti ja Kenneth Sundberg eivät ole missään tekemisissä tällä saitilla mainittujen yhtiöiden, teemapuistojen, elokuvien, ihmisten, kummitusten tai muiden asioiden kanssa. Oikeuksia materiaalien jäljentämiseen ei ole myönnetty KenNetille eikä Kenneth Sundbergille, lukuunottamatta osioita missä asiasta on erikseen mainittu. Jos Sinun mielestäsi jokin kuva tai muu materiaali ei saisi olla tällä saitilla, ole ystävällinen ja OTA YHTEYTTÄ Kenneth Sundbergiin, niin voimme nopeasti ratkaista ongelman.

KenNetti is a totally non-commercial website by Kenneth Sundberg to pay tribute and to honour the work of the talented people behind some of the most wonderful things found on this planet. All the material is gathered here only to inform, to promote things that need to be noticed, and to entertain people all over the world. KenNetti and Kenneth Sundberg are not affiliated to any of the companies, theme parks, movies, people, ghosts or other things appearing on this site. No rights of reproduction have been granted to KenNetti or Kenneth Sundberg, except where indicated. If You feel that some image or material whatsoever should not appear on this site, please CONTACT Kenneth Sundberg so that we can quickly resolve the problem.