KENNETIN PÄÄSIVU • THE KENNETTI MAIN PAGE
Sivuston suunnittelu ja ylläpito: Kenneth Sundberg
Viimeisin Päivitys: Syyskuun 19, 2011

KenNetin viihdetietokanta - the KenNetti entertainment database
Lepakkolinna & Merkitty
Ismo Sajakorven suomikauhut

Lepakkolinna
anekdootti & analyysi

- Kenneth Sundberg -
Kirjoitus sisältää spoilereita!

Siitä huolimatta että tunnustan Hammer-Dracula Christopher Leen yhdeksi lapsuuteni merkittävimmistä idoleista, kunnia kuuluu oikeasti suomalaiselle laulajanäyttelijä Georg "Jori" Dolivolle. Vuoden 1980 televisioelokuvassa Lepakkolinna kulmahampaitaan väläytellyt Dolivo säikäytti kokonaisen sukupolven. Itse olen tuolloin ollut vain kuusivuotias, kun äitini sylissä tihrustin sormieni välistä irvistelevää Dolivoa. Vasta vuosia myöhemmin näin Christopher Leen ensikertaa Draculana - ja tunsin outoa viehätystä kulmahampaitaan esittelevää kolkkoa mieshahmoa kohtaan. Psykologisella tasolla taisin lähinnä vain palata siihen hetkeen, jolloin olen tuntenut olevani turvassa äitini lämpimässä sylissä. Luullakseni tästä samasta syystä vampyyriaihe - ja "harmittomat" kauhusatuelokuvat - ovat pysyneet lähellä sydäntäni.

Lauluyhtye Kivikasvot aloitti maineikkaan uransa vuonna 1966. Yhtye - jonka alkuperäiskokoonpanoon kuuluivat Matti "Fredi" Siitonen, Ismo Sajakorpi, Ilkka "Hemming" Lähteenmäki sekä Georg Dolivo - saapui television välityksellä koko kansan nähtäväksi syksyllä 1969 Mainostelevision (MTV) ohjelmassa. Siitä lähtien Kivikasvot-ryhmä on edustanut suomalaisen laatuviihteen parhaimmistoa sanallisen, visuaalisen sekä musiikillisen komiikan taitajana.

Yhtyeen "priimus moottorina" toimi Taideteollisen korkeakoulun elokuvataiteen linjalta 1969 valmistunut Ismo Sajakorpi, käsikirjoittaen sekä ohjaten Kivikasvojen televisiotuotantoja. Sajakorpi erottui 1980-luvulla edukseen myös suomalaisen liikkuvan kuvan poikkeuksellisimpana tuottajana, sillä ilman häntä kauhuelokuvahistoriamme olisi jäänyt entistäkin vaatimattomammaksi. Vesa Nuotion ja Sajakorven yhteisohjaus Lepakkolinna oli ensimmäinen kolmen televisioelokuvan sarjasta, jolla suomalaisen televisioviihteen rajoja rikottiin urakalla. Sajakorven hyytävä Merkitty (1984) jätti pysyviä traumoja samaan nuoreen sukupolveen joka oli pelästytetty pahanpäiväisesti jo Jori Dolivon Dracula-irvistelyillä. Vuoden 1988 minisarja Painajainen ei tainnut syöpyä aivan yhtä intensiivisesti katselijoiden alitajuntaan.

Kuten elokuvan alkuteksteissä todetaan, vuoden 1980 Lepakkolinna on "koominen kauhuoperetti". Teoksen 50-minuuttisessa kokonaisuudessa lauluja on peräti yhdeksän, joten pääpaino on kieltämättä musiikissa. Tyylilajina operetti on vakavasti otettavan oopperan sekä helpommin lähestyttävän musikaalin välimuoto, jonka klassinen laulanta saattaa uuvuttaa monia. Siksi myös Lepakkolinna kärsii eniten viidestä "vakavasta" laulustaan. Vielä kun kokonaisuuden tyylilaji pomppii kohtausten välillä uhkaavasta kauhusta ratkiriemukkaaseen kabareehen ja dramaattisista tragedioista suoranaiseen lastenteatterimeininkiin, on Lepakkolinna auttamatta suomalaisen televisiohistorian omalaatuisimpia sillisalaatteja.

Lepakkolinnassa on kuitenkin niin paljon hyvää, ettei sen yksinkertaisesti voi antaa vaipua unohduksiin. Etenkin yksi seikka nousee ylitse muiden: Georg Dolivon uskomattoman tyylikäs Dracula! Kolmen maskeeraajan käsissä luotu Dolivo-Dracula ei suinkaan ole kopio Christopher Leestä, vaan pikemminkin yksi kaikkien aikojen komeimpia verenhimoisen mutta sensuellin vampyyrikreivin inkarnaatioita. Dolivon Dracula on kuin Leen, Ferdy Maynen ja Robert Pattinsonin risteytys. (Maynen näyttelemä kreivi von Krolock nähtiin Roman Polanskin elokuvassa The Fearless Vampire Killers, 1967 - ja tuskin kukaan on voinut välttyä viime vuosina Pattinsonin kiiltokuvanaamalta Twilight-elokuvasarjan takia).

Dolivo tekee yksinkertaisesti Lepakkolinnan uskottavimman näyttelijäsuorituksen. Edes lauluosuuksissa nolostuttava, yliliioitellun haudantakaisesti soiva Dolivon bassoääni ei onnistu tuhoamaan hänen Draculaansa - täydellistä traagisen hahmon ja uhkaavan mörkömiehen sekoitusta. Dolivon roolisuorituksen ikimuistoisinta antia ovat, tottakai, peräti kolmeen kertaan toistuvat säpsähdyttävät näyttäytymiset suu ammollaan, kulmahampaat valmiina iskuun ja silmät psykoottisesti pyöreimmillään. Jos Suomella olisi varsinaista kauhuelokuvahistoriaa, olisi Dolivon Dracula ehdottomasti mainittava ikonisimpana suomalaisena kauhuelokuvahahmona.

Muut Lepakkolinnan näyttelijät tekevät parhaansa, mutta eivät yllä "Jori" Dolivon tasolle. Parhaiten toimivaa komiikkaa tarjoaa jykevän Martti Liimon näyttelemä Frankensteinin hirviö, linnan hovimestari, jonka ei tarvitse kuin pudottaa lautanen tai rojahtaa pöydän läpi ollakseen hauska. Henkilöohjauksista vastannut Ismo Sajakorpi onnistuu jostain ihmeen syystä ohjaamaan parhaiten itseään, sillä muilla näyttelijöillä - varsinkin toivottomilla naislaulajilla (Maija Lokka ja Petra Frey) komedialliset ajoitukset menevät päin honkia. Sajakorven hahmo, kapellimestari Franz Emmerich Strauss, on kieltämättä Lepakkolinnan onnistuneimpia hahmoja - ja onpa ohjaaja/kirjoittaja säästänyt parhaan vuorosanankin itselleen, aseen kanssa julistaessaan: "Jos se piru ei kuole, tulee siihen ainakin reikä!"

Matti Siitonen, alias Fredi, on liiankin hillitty hahmo Pierre Pasteurina (jonka hahmo perustuu tosielämän kuuluisaan mikrobiologi-kemistiin Louis Pasteuriin). Ilkka "Hemming" Lähteenmäki sopii yllättävänkin hyvin kuivaksi Isä Buffoksi, mutta tämänkin hahmon kohdalla olisi voinut revitellä huomattavasti enemmän. Maija Lokka laulaa hieman liiankin erinomaisesti ja on uskottavimmillaan lähinnä ruumisarkussa maatessaan, kyyneleiden vieriessä roolihahmonsa poskilla.

Ehkäpä Lepakkolinnan tarinakokonaisuuden koomisuus on tarkoituksellisestikin jätetty hillityksi ja pikemminkin rivien välistä löydettäväksi - sillä erityisen onnistuneeksi komediaksi tätä kokonaisuutta ei voi sanoa. Hillitty koomisuus ja pröystäilemätön kuvaus korostavat peräti realistista pysähtynyttä tunnelmaa, jonka takia nuoremmille lapsille Lepakkolinna käy ihan kauhuelokuvastakin. Realismia korostaa myös runsas ulkokuvaus talvisissa olosuhteissa (ja kenties Suomenlinnassa?). Reino Helkesalon hieno studiolavastus pääsee oikeuksiinsa nimenomaan siksi, että sen rinnalla näytetään ikuisuuksiin jatkuvaa aitoa kiviseinää raskaine holvikaarineen.

Toki Lepakkolinnassa on muutama onnistunut vitsi - kuten elokuvan hulvaton epilogi: onnellinen loppu jossa useimpien päähahmojen elämä jatkuu vähemmän-onnellisissa merkeissä. (Ja missäpä muussa vampyyritarinassa pahuus tuhotaan iskemällä injektioneula verenhimoisen kreivin takapuoleen?). Lepakkolinnan monet ansiokkaat ja huvittavatkin yksityiskohdat avautuvat kuitenkin parhaiten vanhojen elokuvien suurkuluttajille sekä vampyyritietäjille. "Valkoisen Hevosen Majatalon" isäntä (oivallinen Risto Mäkelä) on mursunviiksineen kuin lainattu Universal Picturesin 1931 Dracula-klassikosta. Valkoinen hevonen kuuluu taasen vanhoihin vampyyrilegendoihin; kyseinen eläin pystyi osoittamaan vampyyrin haudan. Kuten lukemattomat elokuvat, myös Lepakkolinna aloittaa ilmoittamalla tapahtumavuotensa alkutekstien jälkeen (1864) - ja sitten, uhkaavien keskiyön kellonlyöntien siivittämänä ollaankin ykskaks vuodessa 1865 juhlimassa Uuden Vuoden ensimmäistä yötä majatalossa! (Kerrassaan nerokas tuplavitsi). Mainitsemisen arvoisiin yksityiskohtiin kuuluu myös se, että elokuvan ensimmäinen uhri on mies (eikä nainen kuten monissa muissa internet-lähteissä väitetään). Ei myöskään kannata unohtaa Sajakorven ja Nuotion kunnianhimoisimpia yksityiskohtia: F.W. Murnaun klassikkoelokuvaan Nosferatu, eine Symphonie des Grauens (1922) viittaavia ruokapöydällä vilistäviä rottia sekä vampyyrikreivin kummitusmaista, liikkuvaa varjoa jylhällä kiviseinällä.

Suomalaisen viihdemusiikkimestari George de Godzinskyn sovittama ja johtama Lepakkolinna-musiikki on varsin tyylikästä. Vaikka laulujen musuiikilliset taustat painottuvatkin rytmikkäisiin melodioihin, tarjoaa maestron paletti myös varsin elegantin "kauhuteeman" heti alkutekstien jälkeen, keskiyön kellonlyöntejä pohjustaen. Hillitty enkelikuoro tekee tästä pikkumelodiasta hurmaavan yliluonnollisen, ja samaista teemaa käytetäänkin varsin onnistuneesti elokuvan edetessä. Lepakkolinnan pääteemassa kuullaan myös pienenpieni häivähdys Tsaikovskin Joutsenlammen kuuluisimmasta melodiasta (jota soitettiin myös vuoden 1931 Dracula-klassikossa).

Lepakkolinnan lauluista tiedetään julkisesti - toistaiseksi - hyvin vähän. Suurin osa melodioista on ilmeisesti lainattu vanhoista operettiteoksista. Elokuvan muilta osin informatiiviset lopputekstit jättävät mainitsematta laulujen sanoittajan - ellei sitten vuonna 1980 oletettu kaikkien ymmärtävän että "koomisen kauhuoperetin" kirjoittaja vastasi myös laulujen sanoituksista. Niin tai näin, Lepakkolinnan vauhdikkainta antia tarjoavat sen iloiset musiikkinumerot, joiden sanoitukset ovat parhaimmillaan hersyviä (kuten "Pustan paprikaa veress' on", ja Isä Buffon vaihtaessa yks kaks toiseen kotimaiseen kieleen). Operettinumeroiden huipentumana nähdään tottakai "can-can" -esitys, jonka liikkeitä ja naisia ei kaunistella Hollywood-tyyliin.

Vaikka Kivikasvojen Lepakkolinna on todellinen sillisalaatti, sen merkittävyyttä suomalaisessa viihde- ja televisiohistoriassa ei voi kieltää. Siksi rehelliseen kolmen naaman arvosanaan tupsahtaa yksi hymynaama lisää.

KenNetin Arvosteluasteikko

Kivikasvot esittävät
koomisen kauhuoperetin

L E P A K K O L I N N A

Ohjaus: Vesa Nuotio
& Ismo Sajakorpi
Käsikirjoitus: Ismo Sajakorpi
Koreografia: Fred Negendanck
Musiikin sovitus ja johto:
George de Godzinsky
Musiikin äänitys: Harri Sutinen
Lavastus: Reino Helkesalo

Näyttelijät / laulajat
Sylva Dietrich....Maija Lokka
Juuliska, Sylvan seuraneiti....Petra Frey
Franz Emmerich Strauss....Ismo Sajakorpi
Pierre Pasteur....Matti "Fredi" Siitonen
Isä Buffo....Ilkka "Hemming" Lähteenmäki
Kreivi Dracula....Georg Dolivo
Frankensteinin hirviö....Martti Liimo
Sigismund Köllö, majatalon isäntä...Risto Mäkelä
sekä tanssijoina
Sirkka Sandrén, Anita Kinnari,
Merja Kuisma, Jutta Karlsson
& Anita Saastamoinen

Musiikkinumerot
Huomio! Laulujen nimet
eivät ole virallisia, eikä säveltäjistä
ole KenNetillä aavistustakaan.
Sajakorpi vastasi luultavasti
useimmista sanoituksista.

1. Alkusoitto - Orkesteri
2. "Holliduu" - Sylva & Franz
3. "Väittely" - Buffo & Pasteur
4. "Rakkauslaulu" - Franz & Sylva
5. "Pustan paprikaa veress' on"
- Juuliska, Buffo & Pasteur
6. "Synkän illan vanki" - Dracula
7. "Tämä sormus" - Franz
8. "Hummailemaan" - Pasteur, Buffo,
Sylva, Franz & Can Can tytöt
9. "Kuulut minulle" /
"Ei tulen kanssa leikkiä saa"
- Dracula & Sylva
10. "Hyv' yötä" - Franz
11. Lopputekstit
("Hummailemaan")
- Orkesteri

Tuotantotiimi
Tarpeistonhoitajat:
Pirkko Pentikäinen
Anneli Bergman
Järjestäjä: Jorma Lehtinen
Puvustaja: Helena Sinkkonen
Pukusuunnittelija: Kaija Salaspuro
Maskeeraus:
Aino Kettunen
Erkki Hakkarainen
Markku Sallinen
Kampaajat:
Sylvi Samaletdin
Katri Halsas
Eila Nopanen
Arja Niemelä
Studio-ohjaajat:
Stefan Sjöholm,
Hannu Eerikäinen
Jarkko Uosukainen
Simo Mahlberg
Jussi Salin
Valot:
Jukka Näsänen
Arto Markkanen
Valomäärittelijä: Markku Lind
TV-kuvaaja: Veijo Myyryläinen
Äänittäjä: Jorma Honkanen
Filmikuvaaja: Raimo Leskinen
Filmikuvaajan assistentti:
Seppo Saarinen
Filmiäänittäjät:
Pekka Pyysalo
Pentti Laaksonen
Filmiäänittäjien assistentti:
Kari Salmelainen
Kuvaussihteeri:
Teresa Rosenius
Leikkaaja: Pirjo Kojo
Negatiivileikkaaja: Sointu Koski
Kuvanauhan koostajat:
Jari Laakso & Juha Kallio
Markku Kemppinen
Graafinen suunnittelu:
Olli Nakari
Terhi Arvela
MTV-Team D+E:
Markku Varis, Seppo Seppänen,
Pekka Oksanen, Eini Koskinen,
Ilari Korhonen, Mikko Kainiemi,
Timo Hämäläinen, Markku Henttonen,
Jorma Määttänen, Esko Kämäräinen,
Kari Lindroos & Hannu Siltanen
Ohjaaja: Vesa Nuotio
Henkilöohjaaja: Ismo Sajakorpi
Tuotanto: MTV Viihdetoimitus 1980
(Mainostelevisio)

M E R K I T T Y
Sajakorven traumaattisin tekele

Kirjoitus sisältää spoilereita!

Ismo Sajakorpi palasi Lepakkolinnan aiheeseen lähes 30 vuotta myöhemmin, kun talvella 2010 Imatran Kulttuurikeskuksessa sai ensi-iltansa hänen kirjoittamansa ja ohjaamansa suuroperetti Yön ruhtinas. Vaikka tarina sijoittuikin tällä kertaa vuoden 1918 Suomeen, oli rivien välistä edelleen aistittavissa Kreivi Draculan vahva henki. Alkuperäismusiikista sekä laulujen musiikkisovituksista vastasi Kyösti Haatanen. Sajakorpi ja Haatanen panostivat musiikkiin niin paljon, että lopputuloksena oli Suomen teatterihistorian kenties tyylikkäin ja edustavin - ja luultavasti myös ainoa - täyssinfoninen kauhuoperetti jonka soisi päästää valloilleen isommillekin teatterilavoille. Yön ruhtinaan laulujen musiikkina kuultiin muun muassa Johannes Brahmsia, Antonin Dvorakia, Jacques Offenbachia ja Sergei Prokofjeviä.

Operettiviihteen puolesta taistelevaa Ismo Sajakorpea ei voi kuitenkaan haukkua yhden linjan artistiksi, sillä hänen todelliset bravuurinsa ovat kaukana kevyistä valsseista ja hupaisista lyriikoista. Vaikka Sajakorven 1988 minisarja Painajainen tituleerataan usein miehen kunnianhimoisimmaksi kauhutyöksi, saattaa neljä vuotta aiemmin nähty Merkitty (1984) olla Sajakorven aidosti kauhistuttavin tekele. Merkitty-elokuvan traumatisoimat henkilöt tunnistanee nimittäin parhaiten siitä etteivät he auton ratissa juurikaan vilkuile taustapeiliin pimeän tultua.

Toukokuussa 1984 televisioensi-iltansa saanutta Merkittyä on usein kuvailtu Sajakorven yritykseksi luoda suomalainen vastine amerikkalaiselle yliluonnollissävytteiselle antologiasarjalle Hämärän rajamailla (The Twilight Zone). Vaikka väite olisikin puppua, ideaa Mainostelevision jännityssarjalle tukee Merkityn virallinen kirjoitusmuoto "Yöjuttu: Merkitty". Sarjan nimi tuli tuskin kirjoittaja-ohjaaja Sajakorvelta itseltään, sillä täysin samalla "Yöjuttu"-nimellä oli Suomen televisiossa esitetty jo 1970-luvun Night Gallery -televisiosarjaa, puhumattakaan suosituista John Sinclair -kauhulehdistä joita Suomessa julkaistiin Yöjutun nimellä. Nimestä on kuitenkin turha spekuloida sen enempää, sillä suomalaista "Yöjuttu"-televisiosarjaa ei koskaan ilmestynyt Sajakorven Merkityn vanavedessä.

Merkitty nähtiin ensi kerran toukokuun 14. päivänä 1984, Mainostelevision parapsykologisen teemaillan yhteydessä. Suhteellisen varhainen esitysaika, 21:30, edesauttoi sitä että lähes koko Lepakkolinna-lapsukaisten sukupolvi istui varmasti television ääressä, pahaa-aavistamattomien vanhempien luvalla. Sajakorven syvästi psykologinen ja realistisen irvokas tarina ei kuitenkaan ollut mitään sen ajan esiteini-ikäisille sopivaa vampyyrioperettia. Satu Silvo nähtiin pääosassa entisenä prostitoituna, hyvin ahdistuneena naisena, joka saa spiritistisen istunnon aikana kuulla olevansa kuoleman oma. Epäonnistunut itsemurhayritys johtaa ruumishuoneella heräämiseen - ja tästä eteenpäin Merkitty onkin yhtä absurdia, groteskia painajaista.

Määrittelemättömien tekijänoikeusongelmien takia Sajakorven Merkittyä (eikä minisarja Painajaistakaan) ole toistaiseksi nähty DVD-muodossa -- mikä on hyvin valitettavaa! Allekirjoittanut on viime vuosien aikana onnistunut kaivamaan esiin kaikki muut lapsuutensa merkittävimmät elokuvalliset, musiikilliset ja psykologiset teokset, joten on varsin häiritsevää ettei sitä ehdottomasti traumaattisinta elokuvaelämystä ole edelleenkään saanut selvitetyksi. Todennäköisesti Sajakorven Merkitty ei ehkä olekaan niin kammottava, miten sen alle kymmenvuotiaana poikasena koin - mutta edelleenkin faktaa on se, ettei yksikään toinen suomalainen viihdeammattilainen ole kauhuvisioissaan mennyt niin mahtipontisiin sfääreihin kuin Sajakorpi.

Asiantuntijat ovat löytäneet Sajakorven Merkityn elokuvallisista visioista yhtäläisyyksiä muun muassa Herk Harveyn kulttiklassikkoon Helvetilliset (Carnival of Souls, 1962). Kyseisestä kauhuelokuvasta löysin itsekin jonkin verran Sajakorven Merkityn hyytäviä muistoja - mutta edelleen se koko 50-minuuttisen televisioelokuvan traumaattisin säikähdys, vain muutaman sekunnin peiliheijastus, hakee muistikuvissani vertaistaan! On itseasiassa kummallista etteivät asiantuntijat muista Merkitystä puhuessaan mainita Martin Scorsesen erittäin tyylikästä peilipelottelujaksoa "Mirror, Mirror" televisiosarjassa Amazing Stories (Steven Spielbergin Hämmästyttävät tarinat, 1985-1986). Vaikka säpsähdyttävät peiliheijastukset olivat ilmeisesti jo 1980-luvun alussa puhdas kauhuelokuvaklisee, voi todistusaineistoon nojaten sanoa että Ismo Sajakorpi ehti Merkityssään säikäyttelemään hyvin samanhenkisillä, shokeeravilla peiliheijastuksilla lähes vuosi ennen Scorsesen "Mirror, Mirror" -kauhuilua. Merkityn loppuhuipentuma - ja kenties loppuratkaisukin - taisi kuitenkin olla suurimmilta osin Helvetillisistä lainattu (ja mikäli muistikuvani eivät petä, peräti Harveyn pikakelauksena valssaavia vainajia hulvattomampi noustessaan Sajakorvelle tyypillisiin operettisiin mittasuhteisiin).

Mikäli Internet Movie Databaseen on uskominen, Sajakorpi käytti Merkitty-elokuvassaan peräti neljän säveltäjän - Sandor Balassan, Zsolt Durkón, Zoltán Jeneyn ja András Szöllösyn - musiikkia. Tyylikkäästä, televisiotuotantojen rajoja rikkoneesta kuvauksesta vastasi Kauko Nord, ja Satu Silvon lisäksi rooleissa nähtiin muun muassa Eero Melasniemi, Kirsti Ortola, Esko Nikkari, Pertti Palo, Matti Pellonpää, Kirsti Wallasvaara, Hannele Lauri, ja tietenkin myös Lepakkolinnassa pelottelusiipensä ansainnut mörkömies Georg Dolivo (josta oli sittemmin tuleva Espoon kulttuurijohtaja vuonna 2001).

Allekirjoittanut on valmis menemään pimeään kylpyhuoneeseen katsomaan peilin kuvajaista ja tarjoamaan drinkin Bloody Marylle kolmen Candymanin kera, jos vain Sajakorven Merkitty saadaan pelastetuksi DVD-muotoon.

- Kenneth Sundberg -

M E R K I T T Y

Ohjaus: Ismo Sajakorpi
Käsikirjoitus: Ismo Sajakorpi
Kuvaus: Kauko Nord
Musiikki:
Sandor Balassa
Zsolt Durkó
András Szöllösy
Zoltán Jeney

Näyttelijät
Irma Auer....Satu Silvo
Penttilä....Eero Melasniemi
sekä muissa osissa:
Georg Dolivo, Matti Pellonpää,
Martin Lehtinen, Kirsti Ortola,
Hannele Lauri, Esko Nikkari,
Pertti Palo, Martti Tschokkinen
ja Kirsti Wallasvaara

Tuotanto: MTV Viihdetoimitus 1984
(Mainostelevisio)

E N E M M Ä N
suomalaisista kauhuelokuvista
(joita ei tosin monta ole):

WiderScreen.fi 3/2006:
Selässä syntinen taakka
- suomalainen kauhuelokuva,
osat 1 & 2

KenNetin viihdetietokanta
the KenNetti entertainment database