KENNETIN PÄÄSIVU • THE KENNETTI MAIN PAGE
Sivuston suunnittelu ja ylläpito: Kenneth Sundberg
Viimeisin Päivitys:
Marraskuun 1, 2014

KenNetin viihdetietokanta - the KenNetti entertainment database
Lepakkolinna & Merkitty
Ismo Sajakorven suomikauhut

Lepakkolinna
anekdootti & analyysi

- Kenneth Sundberg -
Kirjoitus sisältää spoilereita!

Siitä huolimatta että tunnustan Hammer-Dracula Christopher Leen yhdeksi lapsuuteni merkittävimmistä idoleista, kunnia kuuluu oikeasti suomalaiselle laulajanäyttelijä Georg "Jori" Dolivolle. Vuoden 1980 televisioelokuvassa Lepakkolinna kulmahampaitaan väläytellyt Dolivo säikäytti kokonaisen sukupolven. Itse olen tuolloin ollut vain kuusivuotias, kun äitini sylissä tihrustin sormieni välistä irvistelevää Dolivoa. Vasta vuosia myöhemmin näin Christopher Leen ensikertaa Draculana – ja tunsin outoa viehätystä kulmahampaitaan esittelevää kolkkoa mieshahmoa kohtaan. Psykologisella tasolla taisin lähinnä vain palata siihen hetkeen, jolloin olen tuntenut olevani turvassa äitini lämpimässä sylissä. Luullakseni tästä samasta syystä vampyyriaihe – ja "harmittomat" kauhusatuelokuvat – ovat pysyneet lähellä sydäntäni.

Lauluyhtye Kivikasvot aloitti maineikkaan uransa vuonna 1966. Yhtye – jonka alkuperäiskokoonpanoon kuuluivat Matti "Fredi" Siitonen, Ismo Sajakorpi, Ilkka "Hemming" Lähteenmäki sekä Georg Dolivo – saapui television välityksellä koko kansan nähtäväksi syksyllä 1969 Mainostelevision (MTV) ohjelmassa. Siitä lähtien Kivikasvot-ryhmä on edustanut suomalaisen laatuviihteen parhaimmistoa sanallisen, visuaalisen sekä musiikillisen komiikan taitajana.

Yhtyeen "priimus moottorina" toimi Taideteollisen korkeakoulun elokuvataiteen linjalta 1969 valmistunut Ismo Sajakorpi, käsikirjoittaen sekä ohjaten Kivikasvojen televisiotuotantoja. Sajakorpi erottui 1980-luvulla edukseen myös suomalaisen liikkuvan kuvan poikkeuksellisimpana tuottajana, sillä ilman häntä kauhuelokuvahistoriamme olisi jäänyt entistäkin vaatimattomammaksi. Vesa Nuotion ja Sajakorven yhteisohjaus Lepakkolinna oli ensimmäinen kolmen televisioelokuvan sarjasta, jolla suomalaisen televisioviihteen rajoja rikottiin urakalla. Sajakorven hyytävä Merkitty (1984) jätti pysyviä traumoja samaan nuoreen sukupolveen, joka oli pelästytetty pahanpäiväisesti jo Jori Dolivon Dracula-irvistelyillä. Vuoden 1988 minisarja Painajainen ei tainnut syöpyä aivan yhtä intensiivisesti katselijoiden alitajuntaan.

Kuten elokuvan alkuteksteissä todetaan, vuoden 1980 Lepakkolinna on "koominen kauhuoperetti". Teoksen 50-minuuttisessa kokonaisuudessa lauluja on peräti yhdeksän, joten pääpaino on kieltämättä musiikissa. Tyylilajina operetti on vakavasti otettavan oopperan sekä helpommin lähestyttävän musikaalin välimuoto, jonka klassinen laulanta saattaa uuvuttaa monia. Siksi myös Lepakkolinna kärsii eniten viidestä "vakavasta" laulustaan. Vielä kun kokonaisuuden tyylilaji pomppii kohtausten välillä uhkaavasta kauhusta ratkiriemukkaaseen kabareehen ja dramaattisista tragedioista suoranaiseen lastenteatterimeininkiin, on Lepakkolinna auttamatta suomalaisen televisiohistorian omalaatuisimpia sillisalaatteja.

Lepakkolinnassa on kuitenkin niin paljon hyvää, ettei sen yksinkertaisesti voi antaa vaipua unohduksiin. Etenkin yksi seikka nousee ylitse muiden: Georg Dolivon uskomattoman tyylikäs Dracula! Kolmen maskeeraajan käsissä luotu Dolivo-Dracula ei suinkaan ole kopio Christopher Leestä, vaan pikemminkin yksi kaikkien aikojen komeimpia verenhimoisen mutta sensuellin vampyyrikreivin inkarnaatioita. Dolivon Dracula on kuin Leen, Ferdy Maynen ja Robert Pattinsonin risteytys. (Maynen näyttelemä kreivi von Krolock nähtiin Roman Polanskin elokuvassa The Fearless Vampire Killers, 1967 – ja tuskin kukaan on voinut välttyä viime vuosina Pattinsonin kiiltokuvanaamalta Twilight-elokuvasarjan takia).

Dolivo tekee yksinkertaisesti Lepakkolinnan uskottavimman näyttelijäsuorituksen. Edes lauluosuuksissa nolostuttava, yliliioitellun haudantakaisesti soiva Dolivon bassoääni ei onnistu tuhoamaan hänen Draculaansa – täydellistä traagisen hahmon ja uhkaavan mörkömiehen sekoitusta. Dolivon roolisuorituksen ikimuistoisinta antia ovat, tottakai, peräti kolmeen kertaan toistuvat säpsähdyttävät näyttäytymiset suu ammollaan, kulmahampaat valmiina iskuun ja silmät psykoottisesti pyöreimmillään. Jos Suomella olisi varsinaista kauhuelokuvahistoriaa, olisi Dolivon Dracula ehdottomasti mainittava ikonisimpana suomalaisena kauhuelokuvahahmona.

Muut Lepakkolinnan näyttelijät tekevät parhaansa, mutta eivät yllä Dolivon tasolle. Parhaiten toimivaa komiikkaa tarjoaa jykevän Martti Liimon näyttelemä Frankensteinin hirviö, linnan hovimestari, jonka ei tarvitse kuin pudottaa lautanen tai rojahtaa pöydän läpi ollakseen hauska. Henkilöohjauksista vastannut Ismo Sajakorpi onnistuu jostain ihmeen syystä ohjaamaan parhaiten itseään, sillä muilla näyttelijöillä – varsinkin toivottomilla naislaulajilla (Maija Lokka ja Petra Frey) komedialliset ajoitukset menevät päin honkia. Sajakorven hahmo, kapellimestari Franz Emmerich Strauss, on kieltämättä Lepakkolinnan onnistuneimpia hahmoja – ja onpa ohjaaja/kirjoittaja säästänyt parhaan vuorosanankin itselleen, aseen kanssa julistaessaan: "Jos se piru ei kuole, tulee siihen ainakin reikä!"

Matti Siitonen, alias Fredi, on liiankin hillitty hahmo Pierre Pasteurina (jonka hahmo perustuu tosielämän kuuluisaan mikrobiologi-kemistiin Louis Pasteuriin). Ilkka "Hemming" Lähteenmäki sopii yllättävänkin hyvin kuivaksi Isä Buffoksi, mutta tämänkin hahmon kohdalla olisi voinut revitellä huomattavasti enemmän. Maija Lokka laulaa hieman liiankin erinomaisesti ja on uskottavimmillaan lähinnä ruumisarkussa maatessaan, kyyneleiden vieriessä roolihahmonsa poskilla.

Ehkäpä Lepakkolinnan tarinakokonaisuuden koomisuus on tarkoituksellisestikin jätetty hillityksi ja pikemminkin rivien välistä löydettäväksi – sillä hulvattomaksi komediaksi tätä kokonaisuutta ei voi sanoa. Hillitty koomisuus ja pröystäilemätön kuvaus korostavat peräti realistista pysähtynyttä tunnelmaa, jonka takia nuoremmille lapsille Lepakkolinna käy ihan kauhuelokuvastakin. Realismia korostaa myös runsas ulkokuvaus talvisissa olosuhteissa (kenties Suomenlinnassa?). Reino Helkesalon hieno studiolavastus pääsee oikeuksiinsa nimenomaan siksi, että sen rinnalla näytetään ikuisuuksiin jatkuvaa aitoa kiviseinää raskaine holvikaarineen.

Toki Lepakkolinnassa on muutama onnistunut vitsi – kuten elokuvan hilpeä epilogi: onnellinen loppu jossa useimpien päähahmojen elämä jatkuu vähemmän-onnellisissa merkeissä. (Ja missäpä muussa vampyyritarinassa pahuus tuhotaan iskemällä injektioneula verenhimoisen kreivin pyllyyn?). Lepakkolinnan monet ansiokkaat ja huvittavatkin yksityiskohdat avautuvat kuitenkin parhaiten vanhojen elokuvien suurkuluttajille sekä vampyyritietäjille. "Valkoisen Hevosen Majatalon" isäntä (oivallinen Risto Mäkelä) on mursunviiksineen kuin lainattu Universal Picturesin 1931 Dracula-klassikosta. Valkoinen hevonen kuuluu taasen vanhoihin vampyyrilegendoihin; kyseinen eläin pystyi osoittamaan vampyyrin haudan. Kuten lukemattomat elokuvat, myös Lepakkolinna aloittaa ilmoittamalla tapahtumavuotensa alkutekstien jälkeen (1864) – mutta sitten, uhkaavien keskiyön kellonlyöntien siivittämänä ollaankin ykskaks vuodessa 1865 juhlimassa Uuden Vuoden ensimmäistä yötä majatalossa! Mainitsemisen arvoisiin yksityiskohtiin kuuluu myös se, että elokuvan ensimmäinen uhri on mies (eikä nainen kuten monissa muissa internet-lähteissä väitetään). Ei myöskään kannata unohtaa Sajakorven ja Nuotion kunnianhimoisimpia yksityiskohtia: F.W. Murnaun klassikkoelokuvaan Nosferatu, eine Symphonie des Grauens (1922) viittaavia ruokapöydällä vilistäviä rottia sekä vampyyrikreivin kummitusmaista, liikkuvaa varjoa jylhällä kiviseinällä.

Suomalaisen viihdemusiikkimestari George de Godzinskyn sovittama ja johtama Lepakkolinna-musiikki on varsin tyylikästä. Vaikka laulujen musuiikilliset taustat painottuvatkin rytmikkäisiin melodioihin, tarjoaa maestron paletti myös varsin elegantin "kauhuteeman" heti alkutekstien jälkeen, keskiyön kellonlyöntejä pohjustaen. Hillitty enkelikuoro tekee tästä pikkumelodiasta hurmaavan yliluonnollisen, ja samaista teemaa käytetäänkin varsin onnistuneesti elokuvan edetessä. Lepakkolinnan pääteemassa kuullaan myös pienenpieni häivähdys Tsaikovskin Joutsenlammen kuuluisimmasta melodiasta, jota soitettiin myös vuoden 1931 Dracula-klassikossa.

Lepakkolinnan lauluista tiedetään julkisesti – toistaiseksi – hyvin vähän. Suurin osa melodioista on ilmeisesti lainattu vanhoista operettiteoksista. Elokuvan muilta osin informatiiviset lopputekstit jättävät mainitsematta laulujen sanoittajan, ellei sitten vuonna 1980 oletettu kaikkien ymmärtävän että "koomisen kauhuoperetin" kirjoittaja vastasi myös laulujen sanoituksista. Niin tai näin, Lepakkolinnan vauhdikkainta antia tarjoavat sen iloiset musiikkinumerot, joiden sanoitukset ovat parhaimmillaan hersyviä (kuten "Pustan paprikaa veress' on", ja Isä Buffon vaihtaessa yks kaks toiseen kotimaiseen kieleen). Operettinumeroiden huipentumana nähdään tottakai "can-can" -esitys, jonka liikkeitä ja naisia ei kaunistella Hollywood-tyyliin.

Ismo Sajakorpi palasi Lepakkolinnan aiheeseen lähes 30 vuotta myöhemmin, kun talvella 2010 Imatran Kulttuurikeskuksessa sai ensi-iltansa hänen kirjoittamansa ja ohjaamansa suuroperetti Yön ruhtinas. Vaikka tarina sijoittuikin tällä kertaa vuoden 1918 Suomeen, oli rivien välistä edelleen aistittavissa Kreivi Draculan vahva henki. Alkuperäismusiikista sekä laulujen musiikkisovituksista vastasi Kyösti Haatanen. Sajakorpi ja Haatanen panostivat musiikkiin niin paljon, että lopputuloksena oli Suomen teatterihistorian kenties tyylikkäin ja edustavin – ja luultavasti myös ainoa – täyssinfoninen kauhuoperetti, jonka soisi päästää valloilleen isommillekin teatterilavoille. Yön ruhtinaan laulujen musiikkina kuultiin muun muassa Johannes Brahmsia, Antonin Dvorakia, Jacques Offenbachia ja Sergei Prokofjeviä.

Vaikka Kivikasvojen Lepakkolinna on todellinen sillisalaatti, sen merkittävyyttä suomalaisessa viihde- ja televisiohistoriassa ei voi kieltää. Siksi rehelliseen kolmen naaman arvosanaan tupsahtaa yksi hymynaama lisää.


KenNetin Arvosteluasteikko

Kivikasvot esittävät
koomisen kauhuoperetin

L E P A K K O L I N N A

Ohjaus: Vesa Nuotio
& Ismo Sajakorpi
Käsikirjoitus: Ismo Sajakorpi
Koreografia: Fred Negendanck
Musiikin sovitus ja johto:
George de Godzinsky

Näyttelijät / laulajat
Sylva Dietrich....Maija Lokka
Juuliska, Sylvan seuraneiti....Petra Frey
Franz Emmerich Strauss....Ismo Sajakorpi
Pierre Pasteur....Matti "Fredi" Siitonen
Isä Buffo....Ilkka "Hemming" Lähteenmäki
Kreivi Dracula....Georg Dolivo
Frankensteinin hirviö....Martti Liimo
Sigismund Köllö, majatalon isäntä...Risto Mäkelä
sekä tanssijoina
Sirkka Sandrén, Anita Kinnari,
Merja Kuisma, Jutta Karlsson

& Anita Saastamoinen

Musiikkinumerot
Huomio! Laulujen nimet
eivät ole virallisia, eikä säveltäjistä
ole KenNetillä aavistustakaan.
Sajakorpi vastasi luultavasti
useimmista sanoituksista.

1. Alkusoitto – Orkesteri
2. "Holliduu" – Sylva & Franz
3. "Väittely" – Buffo & Pasteur
4. "Rakkauslaulu" – Franz & Sylva
5. "Pustan paprikaa veress' on"
– Juuliska, Buffo & Pasteur
6. "Synkän illan vanki" – Dracula
7. "Tämä sormus" – Franz
8. "Hummailemaan" – Pasteur, Buffo,
Sylva, Franz & Can Can tytöt
9. "Kuulut minulle" /
"Ei tulen kanssa leikkiä saa"
– Dracula & Sylva
10. "Hyv' yötä" – Franz
11. Lopputekstit
("Hummailemaan")
– Orkesteri

Tuotantotiimi
Lavastus: Reino Helkesalo
Tarpeistonhoitajat:
Pirkko Pentikäinen

Anneli Bergman
Järjestäjä: Jorma Lehtinen
Pukusuunnittelija: Kaija Salaspuro
Puvustaja: Helena Sinkkonen
Maskeeraus (naamiointi):
Aino Kettunen
Erkki Hakkarainen

Markku Sallinen
Kampaajat:
Sylvi Samaletdin
Katri Halsas
Eila Nopanen
Arja Niemelä

Studio-ohjaajat:
Stefan Sjöholm
Hannu Eerikäinen
Jarkko Uosukainen
Simo Mahlberg
Jussi Salin

Valot:
Jukka Näsänen

Arto Markkanen
Valomäärittelijä: Markku Lind
TV-kuvaaja: Veijo Myyryläinen
Äänittäjä: Jorma Honkanen
Musiikin äänitys: Harri Sutinen
Filmikuvaaja: Raimo Leskinen
Filmikuvaajan assistentti:
Seppo Saarinen

Filmiäänittäjät:
Pekka Pyysalo

Pentti Laaksonen
Filmiäänittäjien assistentti:
Kari Salmelainen
Kuvaussihteeri:
Teresa Rosenius

Leikkaaja: Pirjo Kojo
Negatiivileikkaaja: Sointu Koski
Kuvanauhan koostajat:
Jari Laakso
Markku Kemppinen

Juha Kallio
Graafinen suunnittelu:
Olli Nakari
Terhi Arvela

MTV-Team D+E:
Markku Varis, Seppo Seppänen,
Pekka Oksanen, Eini Koskinen,
Ilari Korhonen, Mikko Kainiemi,
Timo Hämäläinen, Markku Henttonen,
Jorma Määttänen, Esko Kämäräinen,
Kari Lindroos
& Hannu Siltanen
Ohjaaja: Vesa Nuotio
Henkilöohjaaja: Ismo Sajakorpi
Tuotanto: MTV Viihdetoimitus 1980
(Mainostelevisio)


M e r k i t t y
Sajakorven traumaattisin tekele

Kirjoitus sisältää spoilereita!

Vaikka Ismo Sajakorven 1988 minisarja Painajainen tituleerataan usein hänen kunnianhimoisimmaksi kauhutyökseen, saattaa neljä vuotta aiemmin nähty televisioelokuva Merkitty olla Sajakorven aidosti kauhistuttavin tekele. Merkitty-elokuvan traumatisoimat henkilöt tunnistanee parhaiten siitä etteivät he auton ratissa juurikaan vilkuile taustapeiliin pimeän tultua...

Merkitty nähtiin ensi kerran toukokuun 14. päivänä 1984, Mainostelevision parapsykologisen teemaillan yhteydessä. Suhteellisen varhainen esitysaika, klo 21:30, edesauttoi sitä että lähes koko Lepakkolinna-lapsukaisten sukupolvi istui varmasti television ääressä, pahaa-aavistamattomien vanhempien luvalla. Sajakorven syvästi psykologinen ja realistisen irvokas tarina ei kuitenkaan ollut mitään sen ajan esiteini-ikäisille sopivaa vampyyrioperettia. Satu Silvo nähtiin pääosassa entisenä prostitoituna, hyvin ahdistuneena naisena, joka saa spiritistisen istunnon aikana kuulla olevansa kuoleman merkitsemä. Itsemurhayritys johtaa ruumishuoneella heräämiseen – ja tästä eteenpäin Merkitty onkin yhtä absurdia, groteskia painajaista. Elokuvan unenomaisuutta alleviivaa alun modernista suurkaupunkimiljöööstä ajattomaan Vanhaan Porvooseen siirtyminen, jonka mukulakivillä Silvo saa juoksennella korkokengissä.

Merkittyä on usein kuvailtu Sajakorven yritykseksi luoda suomalainen vastine amerikkalaiselle yliluonnollissävytteiselle antologiasarjalle Hämärän rajamailla (The Twilight Zone). Vaikka väite olisikin puppua, ideaa Mainostelevision jännityssarjalle tukee Merkityn virallinen kirjoitusmuoto "Yöjuttu: Merkitty". Sarjan nimi tuli tuskin kirjoittaja-ohjaaja Sajakorvelta itseltään, sillä täysin samalla "Yöjuttu"-nimellä oli Suomen televisiossa esitetty jo 1970-luvun Night Gallery -televisiosarjaa, puhumattakaan suosituista John Sinclair -kauhulehdistä, joita Suomessa julkaistiin Yöjutun nimellä. Nimestä on kuitenkin turha spekuloida sen enempää, sillä suomalaista "Yöjuttu"-televisiosarjaa ei koskaan ilmestynyt Sajakorven Merkityn vanavedessä.

Sajakorven Merkityn elokuvallisista visioista sekä tarinasta löytää yhtäläisyyksiä muun muassa Herk Harveyn kulttiklassikkoon Helvetilliset (Carnival of Souls, 1962). Vaikka yhtäläisyydet olisivatkin tarkoituksellisia, Sajakorpi onnistuu pelottelussa Harveyta huomattavasti paremmin. Tahattomasti koomisten pikakelauksena valssaavien vainajien sijasta Sajakorven Merkityssä on eeppistä elokuvallista dynamiikkaa – ovet avautuvat mestarillisen äkkinäisesti, tunnelmat muuttuvat pikaisesti laidasta toiseen, värit hehkuvat voimakkaina, ja seitsemältä eri säveltäjältä lainattu musiikki pauhaa tehokkaasti. Merkityn kenties traumaattisin pelästys – se auton taustapeiliin liittyvä – ennakoi Martin Scorsesen erittäin tyylikästä peilipelottelujaksoa "Mirror, Mirror" televisiosarjassa Amazing Stories (Steven Spielbergin Hämmästyttävät tarinat, 1985-1986). Vaikka säpsähdyttävät peiliheijastukset saattoivat olla jo 1980-luvun alussa kauhuelokuvaklisee, Sajakorpi ehti Merkityssään säikäyttämään tällä heijastuksella lähes vuosi ennen Scorsesen peilikauhuilua.

Satu Silvon roolihahmoa Irma Aueria jahtaava silinterihattuinen mörkömies on kahta pikkukohtausta lukuunottamatta Merkityn maskeerajien, valaisijoiden ja kuvaajien ehdoton taidonnäyte. Tuskin suomalaisissa kauhuelokuvissa, Lordin höpsö Dark Floors (2008) mukaanlukien, on koskaan nähty yhtä vaikuttavaa pelotteluhahmoa. Sinikasvoisen mörkömiehen kauhistuttavuuden kruunaa Optiimi Oy:n kelmeä piilolasitehoste. Kauhuelokuvafaneille Merkityn mörkömies saattaa tuoda mieleen Hammerin The Plague of the Zombies (1966) -kauhuklassikon elävät kuolleet (jotka muuten nähdään myös Scorsesen "Mirror, Mirror" -teoksen alussa; joo, maailma on pieni!). Toinen kahdesta pikkukohtauksesta, joissa mörkömiehen hyytävä läsnäolo on heikoimmillaan, nähdään painajaismaisen loppuhuipentuman päätteeksi; (kuumaan lähteeseen vajoaminen on muutenkin koko elokuvan ainoita tahattomasti koomisia osuuksia).

Merkitty tarjoaa vahvahkon psykologisen pohjustuksen, mutta parhaimpien kummitusjuttujen tapaan se jättää katselijan päätettäväksi, mitä todella tapahtui. Mörkömiehestään huolimatta teoksen kenties hyytävimpänä osuutena nähdään hidas kamera-ajo sairaalan tyhjällä käytävällä, kun tohtori Penttilä (Eero Melasniemi) katselee videoimaansa aavemaista hypnoosisessiota. Merkityn kummitusjuttukuvastoa tietenkin täydentävät elokuvan aloittava spiritistinen istunto, pieni mutta tyylikäs hautajaisjakso, sekä sairaalan kylmähuoneen varjoista työntyvä sininen käsi. Merkitty osoittaa, että ohjaaja Sajakorpi tuntee kauhugenren erinomaisesti.

On valitettavaa, ettei Merkityn alku- saati lopputekstit sisällä näyttelijöiden roolihahmoja. (KenNetti on tehnyt toistaiseksi kaikkensa saadakseen edes pääosat listatuksi). Toisaalta tietenkin hahmoluettelon puuttuminen suojelee joitakin Merkityn näyttelijöistä, sillä pahimmat roolisuoritukset ovat perinteistä suomalaista televisiotuotantolaatua, jossa puhekieltä ei suvaita. Valtaosa Sajakorven kirjoittamasta dialogista on erittäin herkullista, mutta osa näyttelijöistä pilaa sen (muun muassa sairaalassa tohtori Penttilän ja nimettömäksi jäävän hoitajattaren – todennäköisesti näyttelijä Kirsti Wallasvaaran – välillä käyty ensimmäinen keskustelu).

Lepakkolinnassa pelottelusiipensä ansainnut mörkömies Georg Dolivo (josta oli sittemmin tuleva Espoon kulttuurijohtaja vuonna 2001) nähdään Merkityn alussa Irma Auerin kihlattuna. Outoa on, että kyseinen Erik – jonka sukunimen miltein näkee hänelle lähetetystä kirjekuoresta – ei ota osaa spiritistiseen istuntoon, mutta tupsahtaa silti yhtäkkisesti kohtaukseen. Hän on vain yksi monista Merkityn hahmoista, joiden motiiveja ei liiemmin selitellä. Koska Sajakorven käsikirjoitus ei sorru selittelemään juuri muuta kuin Auerin persoonaa, voi tarinan kokonaisuus vaikuttaa liiankin vaativalta – ja toisaalta taas turhan kevyeltä. Keskeisiä, merkityksellisiä rooleja ei Auerin ja Penttilän lisäksi tarinassa oikeastaan edes ole, joten nimekkäiden näyttelijöiden kaarti tulee ja menee menojaan. Mukana vilahtavat muun muassa Kirsti Ortola, Esko Nikkari, Pertti Palo, Matti Pellonpää, Hannele Lauri, ja Sakari Jurkka. Kenties uskottavimman roolisuorituksen Merkityssä tekee Rauha Rentola, joka alleviivaa Auerin traagista tarinaa toteamalla, ettei ole koskaan luottanut miehiin.

Merkityn tyylikkäästä, 1980-luvun televisiotuotantojen rajoja rikkoneesta kuvauksesta vastasi ensisijaisesti Kauko Nord. Suuri näyttelijäkaarti ei ole suinkaan ainoa seikka, josta näkee Merkittyyn panostetun rahamäärän. Kuvauksessa on käytetty sekä nostureita, helikopteriakin, ja tarvittu myös stunt-asiantuntijoita. Usein viattoman satumaisena nähty Vanha Porvoo muuttuu ohjaajan ja kuvaajien käsissä erinomaiseksi kauhumiljööksi. Kuvauspaikat on valittu huolellisesti ja osuvasti; itse Kuolema seisoo Porvoonjoen punaisten ranta-aittojen laitureilla, ja Raatihuoneentorilla kummittelee kokonainen poliisiauto! Vanhaan Porvooseen on näissä kohtauksissa suihkuteltu suuri määrä teatterisavua, vaikka ainakin yhdessä pääkuvassa tuotantotiimi lienee odotellut aamuvarhaisella nousevaa sumua vastarannalla, Näsinmäen rinteellä. Turun Tuomiokirkko saa myös oleellisen roolin huipentumassa.

Merkityssä myös avustajat panevat parastaan; Ohjelma-avustajat ry:n statistit sisältävät nappiosumia sekä aaveissa että mielisairaalan asukeissa.

Merkityn äänimaailma on erittäin tehokas, vaikka Sajakorpi sortuukin käyttämään pauhaavaa musiikkia Kubrickmaisen alleviivaavasti. Koska mukana on ainakin kaksi Manaaja (The Exorcist, 1974) -elokuvan ääniraidalle päätynyttä avantgardistisen musiikin edustajaa (Krzysztof Penderecki ja Hans Werner Henze), saattaa Sajakorven inspiraationlähde olla selvääkin selvempi. Epäsointuisen orkesterimusiikin pauhu säestää Merkityn kauhukohtauksia lähes kauttaaltaan; mukana vilahtaa osuuksia muun muassa Pendereckin teoksista "Polymorphia" ja "Kanon for Orchestra and Tape". (Lopputekstien sisältämä säveltäjänimi "Crum" viitannee myös Manaajassa kuultuun George Crumbiin, ellei sitten toiseen amerikkalaiseen säveltäjään, kolme vuotta vanhempaan George Francis Crumiin).

Merkityn ainoa poppibiisi, alkupuolella iloisesti 1980-lukua edustava "Huone 105" ei ole suinkaan Kikan versio (joka julkaistiin vasta 1989), vaan todennäköisemmin Nisa Sorayan 1982 alkuperäisversio.

Määrittelemättömien tekijänoikeusongelmien takia Sajakorven Merkitty ja minisarja Painajainen julkaistiin DVD-levynä vasta lokakuussa 2012. (Julkaisijana toimivat Finnkino sekä MTV3; kesällä 2013 pakettiin lisättiin vielä Sajakorven jännäri Soittorasia). Pitkään odotettu DVD-julkaisu oli hatunnoston arvoinen teko, sillä Merkitty on Suomessa erittäin harvinaisen elokuvagenren merkkiteos!


KenNetin Arvosteluasteikko

Y Ö J U T T U :
M E R K I T T Y

HUOMIO:
Kysymysmerkillä (?) merkityt
eivät 100% varmaa tietoa

Ohjaus: Ismo Sajakorpi
Käsikirjoitus: Ismo Sajakorpi
Kuvaus: Kauko Nord;
Seppo Saarinen
Helge Nieminen
Hannu Seikkula
Timo Laasonen

Musiikkitehosteet:
Markku Hannola
Alkuperäismusiikki:
Krzysztof Penderecki
(mm. "Polymorphia" ja "Kanon
for Orchestra and Tape"
)
Hans Werner Henze

Sandor Balassa
Zsolt Durkó
András Szöllösy
Zoltán Jeney
ja Crum
(voi viitata mm.
George [Crum] Crumb
iin tai
George Francis Crum
iin?)
sekä
"Huone 105" (1982)
sävel: Veikko Samuli
sanat: Raul Reiman
esittää: Nisa Soraya (?)

N ä y t t e l i j ä t
Irma Auer....Satu Silvo
Tohtori Penttilä....Eero Melasniemi
Erik....Georg Dolivo
Sutenööri....Esko Nikkari
Vanharouva Lindholm....Rauha Rentola
Meedio (rouva Kriminoff)....Kirsti Ortola (?)
Hoitaja (Penttilän naisystävä)....Kirsti Wallasvaara (?)
Osastonhoitaja Helin....Margit Lindeman
Antiikkikauppias....Yrjö Järvinen
Virtanen....Matti Pellonpää
Vieraat spiritistisessä istunnossa:
Pertti Palo, Hannele Lauri,
Martti Tschokkinen (?), Ritva Vepsä (?)
ja Mauno Blomqvist (?)
M u i s s a - o s i s s a :
Martin Lehtinen
Sakari Jurkka
Hillevi Lagerstam
Tarja-Tuulikki Tarsala
Tauno Lehtihalmes
Soili Markkanen
Marja Packalen
sekä
Ohjelma-avustajat ry
:n statisteja
ja stunt-man

Seppo Kohtaniemi

Tuotantotiimi
Lavastus: Solveig Tiihonen
Lavasterakennelmat: MTV:n lavastepaja
Tarpeisto: Pirkko Pentikäinen
Järjestäjä: Ari Nieminen
Pukusuunnittelija: Samppa Lahdenperä
Puvustaja: Sonja Raatikainen
Maskeeraus (naamiointi):
Marjatta Saarinen
Katri Halsas
Piilolasitehosteet: Optiimi Oy
Studio-ohjaajat:
Hannu Eerikäinen
Simo Mahlberg

Äänitys: Hannu Puukko;
Jorma Honkanen

Pertti Lehtonen
Harri Hyvönen
Juha Siirilä

EFP-ryhmä:
Jukka Näsänen

Risto Vuorela
Jyri-Hannu Erviälä
Jaani Lampinen
Petri Lampinen
Ossi Kontola

MTV:n teamit: A, C ja D
Äänen jälkikäsittely: Jukka Laaksonen
Kuvanauhan koostajat:
Heikki Koivukangas
Markku Kemppinen
Pekka Oksanen

Graafinen suunnittelu: Matti Lyytinen
Kuvaussihteeri: Reija Virolainen
Tuotanto: MTV Viihdetoimitus 1984
(Mainostelevisio)

E N E M M Ä N
suomalaisista kauhuelokuvista
(joita ei tosin edelleenkään monta ole):

WiderScreen.fi 3/2006:
Selässä syntinen taakka

- suomalainen kauhuelokuva,
osat 1 & 2

KenNetin viihdetietokanta
the KenNetti entertainment database

Lepakkolinna & Merkitty
Ismo Sajakorven suomikauhut

Taustatietojen jäsentäminen,
kuvien muokkaus,
arvostelut ja muut tekstit:
Kenneth Sundberg

Lämmin kiitos:
Pia Lindström

KenNetin Pääsivu

Lepakkolinna-valokuvat
Pia Lindström & Kenneth Sundberg
Alkuperäismateriaali © ei tiedossa

Merkitty-valokuvat
Kenneth Sundberg
Alkuperäismateriaali © ei tiedossa

Twilight-valokuva
© 2008 Summit Entertainment, LLC

LÄHTEET / SOURCES
Kivikasvot: Lepakkolinna (MTV 1980)
WiderScreen.fi 3/2006: Selässä syntinen taakka
- suomalainen kauhuelokuva, osat 1 & 2

Yöjuttu: Merkitty (MTV 1984)
www.manageri.net / www.facebook.com
fi.wiikipedia.org / www.imdb.com
Imatralainen
: Lepakkolinnasta Yön ruhtinaaseen
(Heli Rautanen, 2010 / www.imatralainen.fi)

Muistikuvaputki.yle.fi/rouvaruutu
Classics in colour (DVD) - Carnival of Souls
(2005 Legend Films Inc. / CCV AS, Norway)

ja Kenneth Sundberg

_________________________________

KenNetti on Kenneth Sundbergin täysin epäkaupallinen nettisaitti joka kunnioittaa ja ylistää lahjakkaita ihmisiä ja heidän töitään. Kaiken tälle saitille kerätyn materiaalin tarkoituksena on jakaa informaatiota, edistää tietämystä vähemmälle huomiolle jääneistä asioista, sekä viihdyttää ihmisiä kaikkialla maailmassa. KenNetti ja Kenneth Sundberg eivät ole missään tekemisissä tällä saitilla mainittujen yhtiöiden, teemapuistojen, elokuvien, ihmisten, kummitusten tai muiden asioiden kanssa. Oikeuksia materiaalien jäljentämiseen ei ole myönnetty KenNetille eikä Kenneth Sundbergille, lukuunottamatta osioita missä asiasta on erikseen mainittu. Jos Sinun mielestäsi jokin kuva tai muu materiaali ei saisi olla tällä saitilla, ole ystävällinen ja OTA YHTEYTTÄ Kenneth Sundbergiin, niin voimme nopeasti ratkaista ongelman.

KenNetti is a totally non-commercial website by Kenneth Sundberg to pay tribute and to honour the work of the talented people behind some of the most wonderful things found on this planet. All the material is gathered here only to inform, to promote things that need to be noticed, and to entertain people all over the world. KenNetti and Kenneth Sundberg are not affiliated to any of the companies, theme parks, movies, people, ghosts or other things appearing on this site. No rights of reproduction have been granted to KenNetti or Kenneth Sundberg, except where indicated. If You feel that some image or material whatsoever should not appear on this site, please CONTACT Kenneth Sundberg so that we can quickly resolve the problem.

_________________________________