KENNETIN PÄÄSIVU • THE KENNETTI MAIN PAGE
Sivuston suunnittelu ja ylläpito: Kenneth Sundberg
Viimeisin Päivitys: Toukokuun 31, 2010

KenNetin viihdetietokanta - the KenNetti entertainment database
J ä t t i l ä i s k a l m a r i !
Pieni Tietokanta Planeettamme Isoista,
Ihanista Lonkerolillukoista

Kymmenen lonkeroa, terävä nokka, 18 metriä pituutta, eläinkunnan suurimmat silmät ja kenties älykkäämmät aivot kuin ihmisellä. Semmoinen on jättiläiskalmari (Architeuthis dux) - myrskyävien merten suurin legenda ja lukemattomien kauhutarinoiden sekä elokuvahirviöiden inspiraationlähde. Mahtaako valtamerten syvyyksissä piileskellä kymmenlonkeroisten sivilisaatio jota ihmisen ei ole tarkoitus koskaan löytää?

Tämän sivun sisällys:
1) Kalmarin ja tursaan oleelliset erot
2) Mustekalat kansantarustoissa ja kirjallisuudessa
3) Mustekalat elokuvissa & Mustekalamusiikki
4) Mustekalat huvipuistoissa ja teemapuistoissa
5) Elokuvien Parhaat Mustekalat
6) Mustekalakuvagalleria ynnä muut linkit

Kalmari eroaa tavanomaisesta kahdeksanlonkeroisesta tursaasta huomattavasti vaikka kuuluukin samaan mustekalojen (Cephalopoda) sukuun. Oleellisin ero tursaan ja kalmarin välillä on lonkeroiden määrä ja näiden olentojen erilainen tapa liikkua. (On hyvä myös huomata että esim. englanninkielellä mustekalojen lonkeroista puhutaan pikemminkin "käsinävarsina" [arms] eikä suinkaan lonkeroina [tentacles]; niinpä englanniksi tursaalla ei ole "lonkeroita" lainkaan, kun taas kalmarilla niitä on ainoastaan kaksi; suomenkielellä lonkero on ilmeisesti kuitenkin lonkero, eikä mikään muu).

Kahdeksanlonkeroiset tursaat ryömivät enimmäkseen merenpohjassa kun taas kalmareiden uintitapa saattaa vaikuttaa luonnonlakien vastaiselta: kalmarit uivat ikäänkuin jalat edellä, jonka luulisi hidastavan niiden menoa. Vaikka lonkerot ovatkin varsinaisesti kalmarin käsiä, seuraava ajatelma kuuluu joka tapauksessa asiaan: Miten voi olla mahdollista etteivät lonkerot lätsähtele kalmarin naamalle tämän syöksyessä vinhaa vauhtia eteenpäin?

Mustekalat ovat kuuluisia lonkeroidensa imukupeista, joilla ne tarttuvat lujasti kiinni saaliiseen. Eräiden kalmarilajien lonkeroista löytyy kuitenkin vieläkin kammottavampia tarttumismekanismejä, teräviä koukkuja tai sahateräisiä imukuppeja jotka taatusti lisäävät otusten mainetta pelottavina petoina. Jättiläiskalmarin kymmenestä lonkerosta kaksi on huomattavasti toisia lonkeroita pidempiä ja näiden saalistuslonkeroiden päässä on erityinen "nuija" koukuilla ja/tai imukupeilla varustettuna. Kalmarin lonkerot lähtevät sen päästä (jolla selittyy eläintieteellinen termi pääjalkaiset). Papukaijan nokkaa muistuttava suu sijaitsee lonkeroiden keskellä. Päästä seuraavana sijaitsee vaippa sekä kaiken kruunaava suuri pyrstöevä, jonka avulla kalmari liikkuu. Näin hurjia otuksia ei uskoisi olevan olemassa, mutta siellähän ne lilluvat, valtamerten synkimmissä syvyyksissä.

Jättiläiskalmarien mystisyyttä lisää se, etteivät tiedemiehet ole lukuisista yrityksistään huolimatta päässeet tutkimaan näitä ihastuttavia lonkerolillukoita elävinä niiden luonnollisessa elinympäristössä. Allekirjoittanut on usein ihmetellyt sitä miten maailman johtavat valtiot löytävät rahaa avaruuden miljardien kilometrien tutkimiseen, mutta eivät vaikuta lainkaan kiinnostuneilta rakentamaan tarpeeksi kestäviä sukelluslaitteistoja joilla pääsisi tarvittavaan 8-11 kilometrin maksimisyvyyteen planettamme valtamerissä. Mutta onhan se tietenkin parempi ettei ihminen tunge nenäänsä kaikkialle. Jättiläiskalmarien hyvinvoinnin kannalta on pikemminkin hyvä asia, että lukemattomissa fiktiivisissä tuotoksissa - niin kansanuskomuksissa kuin myös kirjallisuudessa ja elokuvissa - jättiläiskalmarit ynnä mustekalatkin kuvataan pelottaviksi murhanhimoisiksi olennoiksi.

Tai ehkäpä meritutkijat ovat löytäneet liikaakin, eivätkä vain voi kertoa julkisesti valtamerten pohjissa elävistä sivilisaatioista (olipa niillä sitten lonkeroita tai ei).

Merihirviöitä on ollut aina olemassa. Antiiikin Kreikan värikkäässä mytologiassa uiskenteli ainakin kaksi hirviötä, Scylla ja Charybdis, jotka ovat taatusti saaneet alkunsa suurista valaista, oudoista mustekaloista ynnä muista aivan normaaleista vesieläimistä. Kraken lienee kuitenkin kaikkien fiktiivisten lonkero-otusten kantaisä. Kertomukset Krakenista voidaan jäljittää jopa 1100-luvulle asti ja niinkin lähelle kuin Norjaan. (Antiikin Kreikan värikkääseen mytologiaan Kraken ei kuulu; syy tähän harhaluuloon lienee muutama Hollywoodissa tehty fantasiafilmi). Kuuluisa kirjailija Jules Verne modernisoi lonkerohirviön kirjaansa Sukelluslaivalla maapallon ympäri (Vinqt mille lieues sous les mers, 1869-70). Verne haki todellisuuspohjaa teoksen jännittävimpään kohtaukseen tekemällä hirviöstä nimenomaan jättiläiskalmarin. Kauhukirjallisuuden maineikkaimpiin kirjoittajiin lukeutuva H. P. Lovecraft sisälsi joitakin mustekalamaisia elementtejä omiin Cthulhu-mytologiaa käsitteleviin tarinoihinsa, kuten The Call of Cthulhu vuodelta 1926. Kyseistä mytologiaa voidaan myös pitää alkusysäyksenä teorioille, joissa valtamerten syvimmissä kolkoissa eläisi mustekalamaisia sivilisaatioita.

Elävän kuvan ansiosta lonkerohirviöt luikertelivat valkokankaille ensimmäisen kerran jo vuonna 1916. Stuart Patonin ohjaama mykkäfilmi 20,000 Leagues Under The Sea lainasi oikeastaan vain nimen ja muutaman hahmon Jules Vernen Sukelluslaivalla maapallon ympäri -teoksesta ja keskittyi enimmäkseen uraauurtaviin vedenalaisiin kuviin. Aikoinaan varmasti hurja ja näyttävä erikoistehoste oli jättiläistursas, joka hyökkäsi sukeltajan kimppuun. Walt Disney tuotti Jules Vernen samalle teokselle uskollisemman elokuvaversion vuonna 1954. Disneyn jättiläiskalmarihyökkäys (kuva yllä) on edelleenkin yksi elokuvahistorian vaikuttavimmista mustekalatehosteista, vaikka onnistuneita luomuksia on nähty muissakin elokuvissa. Cecil B. DeMillen elokuvassa Reap the Wild Wind (1942) lännenelokuvista tuttu John Wayne kohtasi loppunsa jättiläiskalmarin lonkeroissa. Elokuvassa Wake of the Red Witch (1948) Wayne sai sen sijaan kostaa aiemman valkokangaskuolemansa ja antaa kunnolla turpiin jättiläistursaalle (jonka kerrotaan olevan täysin sama kumihirviö jonka Edward D. Wood Jr. "lainasi" riemastuttavan huonoon filmiinsä Bride of the Monster, vuodelta 1955, kamppailemaan Bela Lugosin kanssa).

Mustavalkoiseen elokuvaan It Came From Beneath The Sea (myös 1955) tehostemestari Ray Harryhausen loi pienestä budjetista johtuen vain kuusilonkeroisen jättiläistursaan joka kuitenkin on varsin vaikuttava ilmestys repiessään puolet San Franciscosta maan tasalle (tai kirjaimellisemmin meren syvyyksiin). Elokuvaan Clash of the Titans (1981) tehostemestari Harryhausen loihti vähemmän vaikuttavan Kraken-nimisen merihirviön jolla ei ollut kuin neljä raajaa, saati paljoakaan muuta yhteistä aidon Krakenin kanssa - ja vielä vähemmän sijaa Antiikin Kreikan mytologioissa. Elokuvasta tehty uusintaversio (2010) esitteli Krakenista vieläkin innottomamman näkemyksen.

Hammer Films -yhtiön elokuvassa The Lost Continent (1968) esihistoriallinen merihirviö esitteli lonkeroitaan. Fantastisiin televisiosarjoihin ja katastrofielokuviin keskittynyt Irwin Allen vei katsojansa vuonna 1953 "matkalle meren pohjalle" elokuvassa Voyage to the Bottom of the Sea - ja sisällytti elokuvaansa sekä jättiläiskalmarin että jättiläistursaan. Lopputulos ei ole valitettavasti kuulu mustekalaelokuvien parhaimmistoon. Mutta onhan toki olemassa Alleninkin elokuvaa nolompia tuotoksia. Yksi kaikkien aikojen huonoimmista jättiläismustekalaelokuvista on italialaistuotanto Lonkerot (Tentacoli - Tentacles, 1977) joka yritti muutamien muiden filmien tapaan ratsastaa Tappajahain (Jaws, 1975) megamenestyksen vanavedessä.

Tuoreempia taidonnäytteitä tehostemustekalojen elokuvallisesta maailmasta voi ihailla muun muassa televisioelokuvassa Peter Benchley's The Beast (1996, erittäin hyvät, uskottavat jättiläiskalmaritehosteet), Deep Rising (1998, runsaasti mielenkiintoisia teräväkoukkuisia lonkeroita sekä yksi iso emo), The Lord of the Rings: The Fellowship of the Ring (2001, suurimmaksi osaksi vain hurjia lonkeroita), Kraken: Tentacles of the Deep (2006), Pirates of the Caribbean II: Dead Man's Chest (2006, jonka ihastuttava tursasnaamainen Davy Jones ja lihavalonkeroinen versio Kraken -hirviöstä tarjoavat ehkä liikaakin nannaa mustekalafaneille), Mega Shark vs. Giant Octopus (2009), sekä huumoriin painottava Night at the Museum: Battle of the Smithsonian (2009).

Mustekalamusiikkiakin on olemassa. The Beatles vei kuuntelijansa "mustekalojen puutarhaan" laulussa "Octopus's Garden" - ja animaatioelokuvassa Yellow Submarine (1968) nähtiin varsin psykedeelisiä tursaita vaikka edellämainittua laulua ei kuultukaan. Cthulhu-mytologia on inspiroinut lukuisia musiikintekijöitä, joista kuuluisin lienee yhtye Metallica Grammy-voittaneella "The Call of Ktulu" -teoksellaan. Mustekalaelokuvien alkuperäismusiikkikin on varsin värikästä ja parhaimmillaan erittäin hurjaa. Legendaarisen Bernard Herrmannin harvinaisen valoisa sinfoninen musiikki elokuvalle Beneath the 12 Mile Reef (1953) muuttuu sopivan pahaaenteileväksi suurikokoisen tursaan saapuessa puolustamaan reviiriään. Elokuvassa Sphere - Vieras tulevaisuudesta (1998) jättiläiskalmaria ei näytetä, mutta sen kasvava uhka aistitaan Elliot Goldenthalin taidokkaan musiikin ansiosta. Humoristisempaa mustekalamusiikkia voi kuulla Disneyn Peter Pan -klassikon jatko-osassa Paluu Mikämikämaahan (Return To Neverland, 2002) jossa Joel McNeely sävelsi tursaan teemaan iloisia imukuppimaisia popsahduksia.

The Matrix-elokuvan (1999) alkuperäismusiikin säveltäjä Don Davis loi yhden kaikkien aikojen vaikuttavimmista mustekalamusiikeista televisioelokuvalle Peter Benchley's The Beast (1996). Davisin sinfonisen teoksen on väitetty matkivan John Williamsin Tappajahai-musiikkia, mikä ei juuri laisinkaan pidä paikkaansa. The Beast -elokuvan jättiläiskalmarille annetaan Tappajahain tapaan oma teemamusiikkinsa, mutta siihen yhtäläisyydet loppuvatkin; Davis ei nimittäin tyydy ainoastaan yhteen teemaan, vaan käyttää useampaa musikaalista motiivia ilmaisemaan kalmarin vaihtelevia mielialoja. Kyseisen mahtipontisen jättiläiskalmarin perusteema on kuin joukko alkukantaisesti tanssahtelevia lonkeroita. Mutta kun hurjistuneen kalmarin lonkerot syöksähtävät raivokkaina uhrien kimppuun, muuttuu musiikki kujeilevasta armottoman raa'aksi muttei kuitenkaan kakofoniseksi meluksi (jonkalaista elokuviin on sävelletty liikaa viimeisten kymmenenen vuoden aikana). Peter Benchley's The Beast -elokuvan toiminnallisessa loppuhuipentumassa Don Davis yhdistää kaikki jättiläiskalmarille säveltämänsä teemat yhdeksi raivoisan elegantiksi sinfoniaksi.

Mustekalat ovat tunnettuja myös huvipuistoissa. Ensimmäiset Octopus-nimellä kulkevat pyörityslaitteet ovat peräisin 1930-luvulta, jolloin niillä oli oikeasti kahdeksan "lonkeroa" joiden päässä pyöri yksi ainoa vaunu. Tällainen ensimmäisen asteen Mustekala-laite nähtiin myös Linnanmäen huvipuistossa kesästä 1951 lähtien. Vuosien varrella tekniikan parantuessa ajolaite kehittyi entisestään; lonkeromäärä tosin väheni, mutta kapasiteetti lisääntyi kun lonkeroiden päähän lisättiin usean vaunun pyörivä "piiri". Valmistajia näillä tursas-teemoitetuilla laitteilla on useita, ja nimiäkin useampi kuin yksi: Monster, Spider, Polyp, ja niin edelleen.

Jättiläiskalmarit majailevat enemmälti teema- ja seikkailupuistoissa. Jo Kalifornian alkuperäisen Disneylandin avautuessa 1955 Walt Disney halusi puistoonsa näyttelyn Sukelluslaivalla maapallon ympäri (20,000 Leagues Under the Sea, 1954) -elokuvastaan. Kyseisessä seikkailuelokuvassa nähty jättiläiskalmari kunnostettiin uudestaan näyttelyä varten. Samankaltainen näyttely nousi pintaan uudelleen Pariisin Disneyland -puistossa vuonna 1994 nimellä Les Mystères du Nautilus, mutta ikkunan takana meren pimeydessä väijyvä jättiläiskalmari toteutettiin tällä kertaa ainoastaan "torsoksi" 1955 kokopitkän version sijaan. (Kyseinen Pariisin kalmari on valitettavasti vuosi vuodelta muuttunut ainoastaan huonompaan, nolompaan suuntaan). Pariisin Disneyland -puiston kalmari inspiroi allekirjoittanutta rakentamaan kolmiulotteisen version Orlochlessin Tornin Polypos-jättikalmarista Särkänniemen samannimiseen kokoperheen kummitusjunaan kesäksi 2000. Tämä varsin vaatimaton ja liikkumaton jättikalmari palasi muutaman vuoden poissaolon jälkeen Särkänniemen "Torniin" hiukan paranneltuna versiona. Myös vuonna 2000 Sea World Orlando -teemapuistossa merihirviö Kraken materialisoitui vauhdikkaaksi lattiattomaksi vuoristoradaksi.

Mustekalat - ja erityisesti jättiläiskalmarit - eivät siis ole pelkästään allekirjoittaneen intohimo, vaan peräti maailmanlaajuinen inspiraationlähde lukemattomiin mukaviin ja kauhistuttaviin elämyksiin. Alempaa löytyvästä listasta löydät linkit oleellisimpiin netistä löytyviin mustekalasivustoihin. Valtamerten pohjalla majailevat lonkerolillukat saavat olla erittäin ylpeitä itsestään.

Teksti: Kenneth Sundberg

Elokuvien Parhaimpia
Mustekaloja

Arvostelijana Kenneth Sundberg
KenNetin Arvosteluasteikko

Reap the Wild Wind
Julkaisuvuosi: 1942
Ohjaus: Cecil B. DeMille
Mestariohjaaja DeMillen vähemmän tunnettu elokuvaspektaakkeli on kuin yhdistelmä "Tuulen viemää", merirosvoelokuvaa sekä oikeussalidraamaa. Paulette Goddard (yksi Charlie Chaplinin vaimoista sekä upeimmista tähtösistä) näyttää pääosassa toteen ainakin sen että olisi sopinut erinomaisesti Scarlett O'Haran rooliin vuoden 1939 Gone with the Wind -elokuvaan. Nimekkääseen näyttelijäkaartiin kuuluu myös John Wayne, Ray Milland ja Susan Hayward. Elokuvan eittämättömässä pääosassa ovat kuitenkin Oscar-palkinnon voittaneet erikoistehosteet. Elokuvan kuuluisa vedenalainen jättiläiskalmaritaistelu saattaa nykyään vaikuttaa tahattoman koomiselta iloisen punaisine, pomppivine lonkeroineen - mutta otus edelleenkin vetää vertoja lukemattomille muille halpismustekaloille.
Arvosana jättiläiskalmarille:

Voyage to the
Bottom of the Sea
Julkaisuvuosi: 1953
Ohjaus: Irwin Allen
Ennen kuin tuottaja Irwin Allen niitti mainetta ja mammonaa 1970-luvun katastrofispektaakkeleillaan (The Poseidon Adventure, The Towering Inferno ja The Swarm), hän vei katsojansa katastrofipitoiselle "matkalle meren pohjalle" elokuvassa Voyage to the Bottom of the Sea. Kyseessä ei ollut suinkaan mikään nostalginen Jules Verne -seikkailu, vaan rajuhko maailmanloppuvisio jossa huipputeknologiaa edustavalla Seaview-sukellusveneellä on erittäin painava syy ehtiä lähes maapallon toiselle puolelle pelastamaan koko ihmiskunta. Tämän kaiken ryppyotsaisen vakavuuden keskeltä löytyy (varsinkin nykyään) paljon tahatonta komiikkaa: nuori Frankie Avalon laulaa elokuvan maailmanlopputeemaan täysin sopimattoman teemalaulun, romanttisen balladin - ja pahamaineisen hulvattomat pääjalkaiset ovat kuin toisesta elokuvasta lainattuja. Jostain syystä tuottaja-ohjaaja Allen halusi elokuvaansa sekä jättiläiskalmarin että jättiläistursaan. Valitettavasti jättiläiskalmarikohtaus syö pahasti elokuvan uskottavuutta, eikä hyytelömäistä jättiläistursasta kukaan usko oikeaksi siitä huolimatta että kuvauksissa käytettiin ihkaoikeaa, elävää tursasta. Elokuvan vedenalainen jättiläiskalmaritaistelu on huomattavasti epädramaattisempi aikaansaannos kuin yli kymmenen vuoden takainen samankaltainen kohtaus Reap the Wild Wind (1942) -elokuvassa. Allenin hulvattomien pääjalkaisten kuvamateriaaleja hyödynnettiin niiden noloudesta huolimatta vielä 1960-luvun alkupuolella, jolloin Voyage to the Bottom of the Sea -alkuperäiselokuvan pohjalta luotiin uusi, samaa nimeä kantava televisiosarja. Tämän jälkeen tuottaja Allen keskittyi yhtä hulvattomiin scifi-painotteisiin televisiosarjoihin (Lost in Space, Land of the Giants ja Time Tunnel) ennen kirjaimellista katastrofielokuvauraansa.
Arvosana kalmarille ja tursaalle:

20,000
Leagues Under The Sea
Julkaisuvuosi: 1954
Ohjaus: Richard Fleischer
Walt Disneyn tuottama elokuva oli ilmestyessään vuonna 1954 käsittämättömän upea elokuvallinen saavutus. Se oli Disneyn ensimmäinen CinemaScope-laajakangaselokuva ja pääosissa loisti poikkeuksellisen nimekäs näyttelijäkaarti: Kirk Douglas, James Mason, Peter Lorre ja Paul Lukas. Vaikka kyseinen elokuva (suomeksi "Sukelluslaivalla maapallon ympäri") noteerataan edelleen yhdeksi elokuvahistorian tärkeimmistä scifi-saavutuksista, se saattaa monen mielestä vaikuttaa kerronnaltaan hidastempoiselta ja jopa yllättävän kylmältä sekä pessimistiseltä ollakseen Disney-tuotanto. Elokuvan jättiläiskalmaritaistelu on kuitenkin edelleen yksi genren uljaimmista tuotoksista. Päätuottaja Walt ja ohjaaja Fleischer eivät olleet lainkaan tyytyväisiä kuvattuun mustekalataisteluun ja niinpä koko kohtaus pistettiin uusiksi. Vasta tässä vaiheessa kohtaukseen lisättiin myrskyävä meri ja tumma taivas. Bob Mattey vastasi lopputuloksen erittäin vaikuttavasta - ja yllättävän realistisesta - jättiläiskalmarista. Samainen mies loi myöhemmin myös pelkoa herättäneen mekaanisen kumihain menestyselokuvaan Tappajahai (Jaws, 1975).
Arvosana jättiläiskalmarille:

Bride of the Monster
Julkaisuvuosi: 1955
Ohjaus: Edward D. Wood Jr.
Elokuvassa Wake of the Red Witch (1948) John Waynen kanssa taistellut kuminen jättiläistursas päätyi myös "maailman huonoimmaksi ohjaajaksi" kutsutun Ed Woodin elokuvaan Bride of the Monster (1955). Wood käyttää elokuvan mustekalakohtauksissa kohtalaisen uljasta arkistomateriaalia ihkaelävästä tursaasta, mutta liian usein otus kömpii maan pinnalle salaiseen piilopaikkaansa, jossa se heiluttaa hyvin vaatimattomasti vain kahta kumilonkeroaan. Elokuvan loppuhuipentumassa mustekala pääsee kamppailemaan pääosassa hullua tohtoria esittävän Bela Lugosin kanssa - ja hulvattomalle lopputulokselle irvailtiin muun muassa Tim Burtonin elokuvassa Ed Wood (1994).
Arvosana jättiläistursaalle:

It Came From
Beneath The Sea
Julkaisuvuosi: 1955
Ohjaus: Robert Gordon
Vaikuttavista stop motion -animaatioistaan tunnettu tehostemestari Ray Harryhausen loi pienestä budjetista johtuen tähän mustavalkoiseen kulttiklassikkoon vain kuusilonkeroisen jättiläistursaan joka kuitenkin on varsin vaikuttava ilmestys repiessään puolet San Franciscosta maan tasalle (tai kirjaimellisemmin meren syvyyksiin). Arvostelija ei ole nähnyt koko elokuvaa, mutta jo pienet otteet mustekalahirviöstä näyttävät vaikuttavilta.
Arvosana jättiläistursaalle:

Tentacoli - Tentacles
Julkaisuvuosi: 1977
Ohjaus: Ovidio G. Assonitis
Yksi kaikkien aikojen huonoimmista jättiläismustekalaelokuvista on italialaistuotanto Lonkerot (Tentacoli - Tentacles, 1977) joka yritti muutamien muiden filmien tapaan ratsastaa Tappajahain menestyksen vanavedessä. Kyseinen surkuhupainen tuotanto ei ole edes tahattomasti hauska, sillä se ottaa itsensä aivan liian vakavasti. Elokuvan hirviönä näytetään lähikuvia aidosta, tavallisen kokoisesta iloisen värisestä tursaasta ja kuitenkin suuressa toimintakohtauksessa kuvataan veneiden seassa vedettävää tummanruskeaa liikkumatonta tursaan jättipäätä. Elokuvan pääosissa piipahtavat palkitut Hollywood-näyttelijät (John Huston, Shelley Winters ja Henry Fonda) eivät tainneet kuvausten aikana edes tietää näyttelevänsä ö-luokan mustekalakauhuilussa.
Arvosana koko elokuvalle:

Clash of the Titans
Julkaisuvuosi: 1981
Ohjaus: Desmond Davis
Antiikin Kreikan mytologioista aiheensa ammentava vuoden 1981 alkuperäiselokuva muistetaan parhaiten tehostemestari Ray Harryhausenin "joutsenlauluna" - mutta erityisesti siitä että elokuvan stop motion -olennot näyttivät valitettavasti auttamattoman vanhentuneilta verrattuna mm. George Lucasin ja Steven Spielbergin silloisiin tehostespektaakkeleihin (mm. Raiders of the Lost Ark, The Empire Strikes Back, E.T. the Extra-Terrestrial, Poltergeist, Return of the Jedi). Elokuvan nimekäs näyttelijäkaarti - mm. Laurence Olivier, Maggie Smith, Claire Bloom, Ursula Andress, Burgess Meredith ja Harry Hamlin - tuntui enimmäkseen nukkuvan koko elokuvan ajan, myös silloin kun merihirviö Kraken saapui loppuhuipentumassa vaatimaan uhriaan. Tällä Harryhausenin Krakenilla ei ollut kuin neljä raajaa, saati paljoakaan muuta yhteistä aidon Krakenin kanssa - joka ei edes kuulu Antiikin Kreikan mytologioihin. Verrattuna lähes 25 vuotta aikaisemmin Harryhausenin luomaan jättiläistursaaseen elokuvassa It Came From Beneath The Sea, tämä 1981 Kraken on valitettavan kunnianhimoton tekele, vaikkei nyt mikään varsinainen b-luokan luomus olekaan. Elokuvan käärmehiuksinen Medusa on huomattavasti häikäisevämpi luomus. Laurence Rosenthal ansaitsee erityismaininnan elokuvan musiikista.
Arvosana 1981 Krakenille:

Peter Benchley's
The Beast
Julkaisuvuosi: 1996
Ohjaus: Jeff Bleckner
Alkuperäisen Tappajahai-teoksen kirjoittanut Peter Benchley siirtyi jättiläiskalmarien maailmaan vuonna 1991 julkaistulla teoksellaan The Beast. Teos siirtyi elokuvamuotoon kaksiosaisessa australialais-yhdysvaltalaisessa televisiominisarjassa The Beast - Peto. Vaikka lopputulos saattaa "yllätyksellisine" juonenkäänteineen vaikuttaa hieman elokuvien Orca (1977) ja Jaws 3-D (1983) sukulaiselta, The Beast on eittämättä yksi parhaimmista jättiläiskalmarielokuvista - antaen paisuneelle pääjalkaiselle runsaasti esiintymisaikaa. Televisioelokuvaksi The Beastin jättiläiskalmaritehosteet ovat loistavat - eivätkä kalpene edes 1990-luvun useimpiin valkokangastekeleihin verrattuna. Tässä versiossa jättiläiskalmari ei myöskään ole pelkkä verenhimoinen peto, vaan lähinnä nälkäinen älykäs limanuljaska joka rauhallisina hetkinään lilluu meren pohjalla ja tutkii saalistamiaan veneitä. Don Davisin tyylikkään alkukantainen musiikki peilailee jättiläiskalmarin mielialoja loistavasti. Kaksiosaisesta elokuvasta ensimmäinen osa jännittävämpi ja järkyttävämpi; kalmarin raivoon päättyvä syvänmerensukellus on elokuvan ehdottomia huippukohtia. Toisessa osassa ja varsinkin loppuhuipentumassa "nokkimisjärjestys" muuttuu hieman epäoikeudenmukaiseksi; pääjalkaisiin rakastunut tutkija saa ainoana tehdä lähempää, pidempää tuttavuutta jättiläiskalmarin lonkeroissa, kun tarinan pahimmat konnat hoidellaan pois päiväjärjestyksestä yhdellä pikku sivalluksella. Loppuhuipentuma saattaa olla hiukkasen epäuskottava - mutta kuten sanottu, tässä elokuvassa jättiläiskalmaria näytetään niin paljon, että kaikki mustekalafanit taputtavat taatusti karvaisia käsiään. CSI -televisiosarjasta tuttu William Petersen tekee ihmispääosasta mukavan uskottavan.
Arvosana jättiläiskalmarille:

Deep Rising
Julkaisuvuosi: 1998
Ohjaus: Stephen Sommers
Muumio-elokuvillaan myöhemmin mainetta niittäneen Sommersin käsikirjoittama ja ohjaama elokuva Deep Rising (1998) yllättää: elokuvan hahmot ovat lapsellisia ja suuri osa tarinasta keikkuu kaiken aikaa uskottavuuden rajoilla - mutta loppuhuipentumassa elokuva muuttuukin H.P. Lovecraft -henkiseksi eepokseksi. Elokuvan parasta antia on lukemattomien teräväkoukkuisten lonkeroiden armeija sekä yksi iso emo.
Arvosana lonkeroille & hirviölle:

Dagon
Julkaisuvuosi: 2001
Ohjaus: Stuart Gordon
Yhdysvaltalainen kauhukirjailija H.P Lovecraft kuuluu psykologisen kauhun suurimpiin mestareihin. Valitettavasti Lovecraftin teokset ovat inspiroineet elokuva-alalla enemmän ö-luokan kauhutehtailijoita kuin laadukasta psykologista kauhua tuottavia mestareita. Ohjaaja Stuart Gordonin erittäin lupaavasti alkava espanjalaistuotanto sortuu ennenpitkää aivan turhaan veriseen väkivaltaan. Muilta osin tämä vanhalta kalalta haiseva kertomus (perustuen Lovecraftin alkuperäistarinoihin "Dagon" ja "The Shadow Over Innsmouth") herättää kuuluisan Cthulhu-mytologian eloon onnistuneen inhottavasti. Dennis Paolin käsikirjoitus jättää loppuhuipentumaan pari ikimuistoista yllätystä - sekä tyydyttävästi toteutetun jättimäisen, yönmustan lonkerohirviön.
Arvosana lonkerohirviölle:

The Lord of the Rings:
The Fellowship of the Ring
Julkaisuvuosi: 2001
Ohjaus: Peter Jackson
Legendat Krakenista ilmeisestikin inspiroivat myös J.R.R. Tolkienin luomaan Taru Sormusten Herrasta -alkuperäisteokseensa Morian Länsiporttia vartioivan lonkerohirviön. Tällä varsinaisesti nimettömällä ja taustattomalla olennolla, Veden Valvojalla, on lonkeroita peräti tuplasti enemmän kuin jättiläiskalmareilla - tai sitten veden syvyyksissä asusti useampi pääjalkainen. Kyseinen hirviö pääsi ilmestymään jo Ralph Bakshin aliarvostetussa animaatioelokuvassa The Lord of the Rings (1978), mutta kauhu- ja hirviöekspertti Peter Jackson tuotti omaan versioonsa huomattavasti dynaamisemman, uhkaavamman ja mahtipontisemman lonkerolillukan.
Arvosana lonkerohirviölle:

Pirates of the Caribbean II:
Dead Man's Chest
Julkaisuvuosi: 2006
Ohjaus: Gore Verbinski
Legendat Krakenista niin ikään inspiroivat myös Disneyn piraattituottajia. Lukemattomat H.P. Lovecraft -fanit ovat tulkinneet tässä kakkoselokuvassa ilmestyvän Davy Jonesin hahmon Cthulhu-mytologioiden inspiroimaksi otukseksi. Vaikka lonkeropartainen Jones (loistava Bill Nighy) sekä tämän lemmikkimerihirviö Kraken tarjoavat ehkä liikaakin nannaa mustekalafaneille, on todettava että tämä versio legendaarisesta pääjalkaisesta on hieman liian läski ollakseen tarujen dynaaminen jättiläiskalmari (puhumattakaan siitä että elokuvan muilta osin hienot efektit säästelevät otuksen näyttämistä eeppisessä kokonaisuudessaan, toisin kuin esimerkiksi vuoden 1996 Peter Benchley's The Beast -televisioelokuvassa).
Arvosana lonkerohirviöille:

Night at the Museum:
Battle of the Smithsonian
Julkaisuvuosi: 2009
Ohjaus: Shawn Levy
Jatko-osa Yö museossa -fantasiakomedialle on jättiläiskalmarielokuvien harvinaista humoristista herkkua. Kalmarin ensimmäiset hyökkäykset ovat jopa biologisesti suhteellisen aidon näköistä touhua - ja elokuvan loppupuolella otuksesta tulee varsin sympaattinen, elokuvahistorian söpöin lonkerolillukka.
Arvosana jättiläiskalmarille:

Clash of the Titans
Julkaisuvuosi: 2010
Ohjaus: Louis Leterrier
Elokuvien tuorein lonkerolillukka on myös yksi huonoimmista. Tähän huhtikuussa 2010 julkaistuun uusintaversioon verrattuna vuoden 1981 alkuperäiselokuva vaikuttaa loistavasti käsikirjoitetulta ja upeasti dramatisoidulta mestariteokselta. Ohjaaja Leterrier pyrkii muiden nykyohjaajien tavoin lähinnä ryppyotsaiseen realismiin, eikä se sovi elokuvan Krakenillekaan, joka osoittautui vain innottomaksi kasaksi epädramaattisesti kuvattuja lonkeroita viuhumassa ilmassa - puhumattakaan otuksen naamasta joka oli elokuvassa aiemmin tavattujen Clive Barkermaisten noitien ilmiselvä sisko.
Arvosana 2010 Krakenille:

Jättiläiskalmarit & Jättitursaat
- KenNetin Kuvagalleria -

Disneyn 20,000 Leagues
Under the Sea -elokuva (1954)
Satukirjan Kansikuvapiirros (Alkuperäismuodossa)
Jättiläiskalmaritaistelu - Valokuva 1
Jättiläiskalmaritaistelu - Valokuva 2
Jättiläiskalmaritaistelu - Valokuva 3
Jättiläiskalmaria Rakennetaan

Disney-puistojen Jättiläiskalmareita
Disneyland (California) 1955
Disneyland Paris 1994

Mustekaloja Huvipuistoissa
SeaLife Helsinki: Jättiläiskalmari Aulassa
Linnanmäen Polyp (Mustekala) - Tursas
Wasalandian Mustekala
SeaLife Helsinki: Pikkutursas (1)
SeaLife Helsinki: Pikkutursas (2)

Peter Benchley's The Beast
Televisioelokuvan Soundtracklevyn Kansi

Kenneth Sundbergin Kalmaritaidetta
Särkänniemen Orlochlessin Torni - Polypos (Valokuva)
Orlochlessin Torni Musiikkisatu - Polypos (Piirros)
Jättiläiskalmarin Anatomia
"Kenalopod" - Anatomiaa Tämäkin

MUITA LINKKEJÄ

Huomio!
Seuraavat sivustot ovat englanninkielisiä.

Jättiläiskalmarit - tieteellistä faktaa ja kuvia
http://seawifs.gsfc.nasa.gov/squid.html

Jättiläiskalmarit - faktaa, fiktiota ja kuvia
http://unmuseum.mus.pa.us/squid.htm

The Octopus News Magazine Online
www.tonmo.com

Cephalopods in Cinema - mustekalat elokuvissa
(erittäin kattava listaus mustekaloista elokuvissa ja teeveessä)
http://www.thecephalopodpage.org/awful.php