KenNetti - The Entertainment Database

Hammer-elokuvat
Dracula (Horror of Dracula, 1958)
The Brides of Dracula (1960)
The Kiss of the Vampire (1964)
Dracula, Prince of Darkness (1966)
Dracula Has Risen from the Grave (1968)
Taste the Blood of Dracula (1970)
Scars of Dracula (1970)
Dracula A.D. 1972 (1972)
The Satanic Rites of Dracula (1974)
The Legend of the 7 Golden Vampires (1974)

Ensin on syytä mainita että Suomessa tämä elokuva tunnetaan virallisesti nimellä Pimeyden prinssi, joka sotkeutuu pahasti vuonna 1966 tehdyn jatko-osan englanninkieliseen nimeen Dracula, Prince of Darkness (jonka virallinen suomennos on Dracula, pimeyden ruhtinas). Vuoden 1957 The Curse of Frankenstein aloitti englantilaisen Hammer Film Productionsin goottikauhujen sarjan, vakiinnutti yhtiön elokuvallisen tyylin ja uudisti kauhuelokuva-alaa maailmanlaajuisesti. Vuoden 1958 Dracula toisti edeltäjänsä menestyskaavan, mutta osoittautui vieläkin vauhdikkaammaksi elokuvaksi kuin edeltäjänsä. Vaikka dialogia Draculassa on riittämiin, ei elokuva onneksi jämähdä paikoilleen niin tylsistyttävissä määrin kuin edeltäjänsä The Curse of Frankenstein.

Hammerin versio poikkeaa huomattavasti Bram Stokerin alkuperäisteoksesta, mutta suurimmatkaan muutokset eivät vaikuta elokuvan erinomaiseen käsikirjoitukseen negatiivisella tavalla (lukuunottamatta sitä pientä seikkaa että mihin ihmeeseen Dracula kirjastonhoitajaa tarvitsee?). Hammerin Dracula on yksi parhaimpia liian-usein-elokuvatun tarinan sovituksia, sillä se esittää tarinan uskottavampana ja kuitenkin dynaamisempana kuin muut saman aiheen versiot. Hammerin Draculassa ei ole Universalin suurimpia elokuvallisia kliseitä, kuten naurettavaksi kumilepakoksi muuttuvaa kreiviä. Jimmy Sangsterin käsikirjoitus jätti pois paljon muitakin asioita, kuitenkin lähinnä siksi että elokuvan hämmästyttävän pieni budjetti pysyi aisoissa (81412 silloista Iso-Britannian puntaa). Kaikkia käsikirjoituksen sisältämiä kohtauksia ei myöskään kuvattu; muun muassa täysin turha prologi, jossa Jonathan Harker istui muiden matkustajien kera vaunuissa, jätettiin kuvaamatta.

The Curse of Frankensteinin ohjannut Terence Fisher asettui ohjaksiin myös Draculassa. Näyttelijä Christopher Lee pesi Frankensteinin hirviömeikit naamastaan ja näytti toistamiseen taitonsa miimikkona: hänen Draculansa, yhdistelmä sensuellia eroottisuutta sekä brutaalia eläimellisyyttä, perustui paljolti kehonkieleen sekä kasvojen ilmeisiin. Ketään muuta ei edes kokeiltu Draculan rooliin. Peter Cushing, joka oli ennen Draculaa ehtinyt tehdä jo toisen Hammer-roolinsa (The Abominable Snowman, 1957), oli kiistämättä osoittautunut kassamagneettinimeksi Hammerille. Siksi tuottaja Anthony Hinds ei ollut yhtään huolissaan vaikka Cushing epäröi olevansa sopiva näyttelemään Van Helsingin roolin. Stokerin alkuperäisteoksessa tohtori puhuu hyvin omalaatuista englantia hollantilaisittain, mutta Hinds sai Cushingin vakuuttuneeksi siitä että yleisö halusi nähdä näyttelijän nimenomaan omana englantilaisena itsenään. Tarkaksi ja kyseenalaistavaksi tiedetty Cushing toi rooliinsa inhimillisyyttä sekä uskottavuutta. Kun Van Helsing yhdistää kaksi kynttilänjalkaa tehdäkseen ristinmerkin elokuvan loppuhuipentumassa, oli kyseessä näyttelijän itsensä lisäämä yksityiskohta - jonka hän oli tosin nähnyt elokuvassa Berkeley Square (1933). Cushing nimittäin piti lähes naurettavana tohtori Van Helsingin kykyä kaivaa krusifiksejä taskuistaan kuin kurkkupastilleja.

Tumma ja tulinen Valerie Gaunt nähtiin jo The Curse of Frankenstein -elokuvassa palvelusneito Justinena. Vaikka Draculassa Gauntin rooli päätyi pienemmäksi, on se sitäkin unohtumattomampi sekä juonellisestikin merkittävämpi. Elokuvan muuta naiskauneutta edustavat Melissa Stribling eleganttina Mina Holmwoodina sekä Carol Marsh viattoman tyttömäisenä Lucyna. Viimeksimainitun veljeä sekä Minan aviomiestä Arthur Holmwoodia esittävä Michael Gough tunnetaan useista kauhuelokuvarooleistaan huolimatta ehkä parhaiten Tim Burtonin ohjaaman Batman (1989) -menestyselokuvan (sekä sen jatko-osien) hovimestari Alfredina.

Hammerin tunnelmallisilla Bray Studiosilla kokonaisuudessaan kuvattu elokuva oli juhlaa lavastaja Bernard Robinsonille. Juuri Dracula-elokuvaa varten Braylle rakennettiin suuri halli-interiööri, jota sitten modifoitiin lukemattomiin elokuviin. Kuvaaja Jack Asher antoi elokuvan visuaaliselle ilmeelle oman satumaisen säväyksensä (jonka sanotaan vaikuttaneen vahvasti muun muassa italialaiseen elokuvaohjaaja Mario Bavaan). Säveltäjä James Bernardin musiikkikokonaisuus Hammerin Draculalle kuuluu elokuvahistorian kiistattomiin merkkiteoksiin. Alkukantainen, perkussio-painotteinen pääteema on jopa lyyrinen, sillä teema on sävelletty toistamaan "Dra-cu-la" -sanaa; (alkutekstimusiikin pystyy esimerkiksi laulamaan sanaa käyttäen). Bernardin vahva musiikki on ajoittain totaalisen brutaalia, ajoittain hypnoottisen lumoavaa, ja lopuksi vastustamattoman mukaansatempaavaa; sävellys loppuhuipentuman takaa-ajolle oli Hammerin tuottajienkin mielestä niin loistava, että sitä käytettiin myöhemmissä elokuvissa The Hound of the Baskervilles (1959) sekä Dracula, Prince of Darkness (1966).

Pieni spoileri: Hammerin Dracula sisältää aivan päinvastaisen "hirviön" ensinäyttäytymisen kuin The Curse of Frankenstein; Leen mahtava, elämää suurempi olemus mustassa viitassaan portaiden ylätasanteella seistessään on Hammer-elokuvien ikonisimpia hetkiä. Mutta sitten kun sitä vähiten odottaa, repäistään shokki a la The Curse of Frankenstein: Draculan verentahrimat, raivon vääristämät kasvot lähikuvassa. Siinä missä Frankenstein vakiinnutti Hammerin tyylin, Dracula viimeisteli sen mittaamattoman upeasti. Myös Draculan tuhoutuminen oli aikoinaan jotain ennennäkemätöntä. Olemassaoleva valokuvamateriaali tukee väitettä, että elokuvan lopullisesta vampyyrikreivin tuhoutumiskohtauksesta sensuroitiin ainakin se osa pois jossa Christopher Leen omat kasvot "käristyvät" auringonvalossa. Kyseinen kohtaus oli naamiointitaiteilija Phil Leakeyn ja tehostetaiteilija Sid Pearsonin yhteistyönä luoma kokonaisuus.

Romanttisen gotiikan (esim. vanhojen Universal Picturesin kauhuklassikoiden) tosirakastajat saattavat pettyä tähän Hammerin ensimmäiseen Draculaan – mutta se ei vähennä tosiasiaa että kyseinen elokuva edelleenkin toimii ja on yksi Hammerin edustavimmista teoksista. Vaikka tämä elokuva oli aikanaan kriitikoiden inhoama "vastenmielinen" teos, sen tyylikäs ja tenhoava sadunomaisuus korostuu varsinkin nykyaikana jolloin mikään ei kauhistuta ketään. Vasta 1970-luvun taitteessa Hammerin Draculat muuttuivat vastenmielisen verisiksi.

KYSEENALAISTA
( S p o i l e r i v a r o i t u s )
Erinomaisesta kokonaisuudestaan huolimatta Hammerin ensimmäinen Dracula sisältää joitakin outoja yksityiskohtia. Elokuvan alkupuolella haudassaan makaava Dracula nousee ylös ja katoaa hetkeksi kryptastaan palatakseen vain takaisin – luultavasti lähinnä näyttävyyden takia. Mitä ilmeisimmin samasta "näyttävyys"-seikasta johtuen loppuhuipentuman alkaessa tohtori Van Helsing ei löydä Draculaa valkoisesta arkustaan (jossa kreivin pitäisi olla kaiken logiikan mukaan). Elokuvan Draculalla on kaiken lisäksi porrasfetissi: elokuvan aikana kreivi nähdään kaksi kertaa seisomassa porrastasanteella ja näiden lisäksi hän tarpoo portaita ylös ja alas uhriensa perässä. Elokuvan aikana mainittujen päivämäärien takia tarinaan – joka vaikuttaa tapahtuvan hyvin lyhyessä ajassa – ilmestyy pari järkyttävän suurta aukkoa. Elokuvan tarina alkaa toukokuun 3. päivänä vuonna 1885, ja vain muutama päivä myöhemmin Van Helsing saapuu Draculan linnalle nähdäkseen ruumisvaunujen kiirehtivän pois Draculan valkoisen arkun kera. "Kymmenen päivää myöhemmin" Van Helsing paljastaa uutisen Harkerin kuolemasta Holmwoodin pariskunnalle. Dracula on jo vieraillut Lucyn luona ja vain pari päivää myöhemmin Lucy kuolee. Kaikesta tästä huolimatta Draculan vaunujen (ja arkun) saapuminen rajan yli Carlstadtiin on rekisteröity tapahtuneeksi joulukuun 1. päivänä 1885. Tämä päivämäärä kuullaan elokuvan nimenomaisessa kohtauksessa Ingstadtin tulliasemalla. Jos päivämäärää on uskominen, Draculan matka Transylvaniasta Carlstadtiin on kestänyt lähes puoli vuotta. Silti takaa-ajo elokuvan lopussa, Carlstadtista takaisin Transylvaniaan, vaikuttaa tapahtuvan vain yhdessä yössä. Tuo joulukuinen päivämäärä ei tosin häiritse elokuvan elämyksellistä kokonaisuutta.

The Brides of Dracula
(1960, ohjaus Terence Fisher)

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää spoilereita!

Elokuvaa The Brides of Dracula pidetään yhtenä Hammerin huippusaavutuksista. Elokuva on kieltämättä paikoitellen erittäin komeaa ja tunnelmallistakin katsottavaa, mutta jää kokonaisuudeltaan kömpelöksi ja oudon sieluttomaksi tekeleeksi verrattuna Hammerin aiempiin "goottikauhuihin" (Dracula, The Curse of Frankenstein, The Revenge of Frankenstein, The Mummy ja The Hound of the Baskervilles). Suurin syy on The Brides of Draculan käsikirjoituksessa, joka kompastuu omaan nerokkuuteensa luodessaan liian kunnianhimoisen tarinan uudelle vampyyrihahmolle. Elokuvan nimi, ”Draculan morsiamet” on harhaanjohtava jo siksi ettei Draculaa tässä elokuvassa nähdä, mutta vieläkin harhaanjohtavampi siksi ettei näille niinsanotuille morsiamille (joita elokuvassa nähdään ainoastaan kaksi) anneta lainkaan aikaa saati merkitystä tarinassa, vaan ne jäävät mitäänsanomattomiksi taustahahmoiksi.

Hammerin Draculan (1958) levityssopimuksen kerrotaan pelastaneen Universal Picturesin konkurssilta, joten oli täysin odotettavissa että Universal halusi Hammerilta lisää Draculaa. Siitä, miksei Christopher Lee palannut Draculaksi tähän viralliseen jatko-osaan, kerrotaan useampaa kuin yhtä tarinaa. Lienee ironian sävyttämää faktaa että Hammerin Draculan jatko-osa toisti elokuvahistoriaa ottamalla mukaan tohtori Van Helsingin, mutta jättämällä vampyyrikreivin pois; näin tehtiin jo silloin kun Universal teki jatko-osan Dracula's Daughter omalle 1931 Dracula-klassikolleen.

Hammerille dokumentaarisia lyhytelokuvia tehnyt Peter Bryan päätyi johtajien pyynnöstä muokkaamaan Jimmy Sangsterin alkuperäiskäsikirjoitusta Disciple of Dracula uuteen muotoon jonka nimeksi tuli The Brides of Dracula. Bryanin käsikirjoitusversio sisälsi loppuhuipentuman jossa tohtori Van Helsing päätyi käyttämään mustaa magiaa kutsuakseen hurjan lepakkolauman tuhoamaan Draculan oppipojan, Baron Meinsterin. Van Helsingin rooliin palaava Peter Cushing ei ollut erityisen innoissaan tästä Bryanin laatimasta huipentumasta, ja siksi lopullisessa elokuvassa nähdään lepakkolaumaakin epäuskottavampi tapa tuhota vampyyri tuulimyllyn varjolla. (Palava tuulimylly tuo sitä paitsi mieleen Universalin 1935 The Bride of Frankenstein -elokuvan; lieneekö ollut peräti tarkoitus että jatko-osa The Brides of Dracula käyttää jatko-osan The Bride of Frankensteinin loppuhuipentumaa?) Bryanin lepakkolaumahuipentumaa päädyttiin käyttämään Hammerin seuraavassa vampyyrielokuvassa The Kiss of the Vampire (1964).

Peter Cushing innostui The Brides of Draculan käsikirjoituksesta vasta siinä vaiheessa kun salaperäinen Edward Percy lisäsi tarinaan syvällisempiä vivahteita. Vielä kun Hammer-yhtiön perustajan poika Anthony Hinds työnsi omat sormensa käsikirjoituskeitokseen, oli valmiina soppa jossa oli erittäin paljon aineksia, mutta jonka lopullinen maku oli kaukana Hammerin aikaisemmista menestyksistä. Elokuvan tarina pyrkii ilmeisen tarkoituksellisesti ensin harhauttamaan katselijaa, kunnes sitten naurettavan jättilepakon lennähtäessä tarinaan koko hieno ja monimutkainen alustus jää täysin tarpeettomaksi. Jos katselijalla ei ole omaa mielikuvitusta, jää The Brides of Dracula yhdeksi eniten juonellisia aukkoja sisältäväksi Hammer-elokuvaksi. Myöhemmät tyttökoulukuviot eivät myöskään vie tarinaa yhtään minnekään – toisin kuin luulisi.

Draculan ammottavan tyhjää aukkoa täyttämään, vampyyrikreivin ”oppipojaksi” otettiin ulkoisesti komea David Peel, joka ei kuitenkaan tuonut rooliinsa samaa sähköisyyttä ja alkukantaista, eläimellistä uhkaa kuin Christopher Lee. (David Peelin mahdollisesta homoseksuaalisuudesta jaksetaan useissa lähteissä jankuttaa kyllästymiseen asti, mutta seikka ei ole ihan tuulesta temmattu elokuvan perusteella; vampyyriroolissaan Peel hymyilee rasittavan iloisesti – jatkuvasti – posket pullollaan, sotkee huolitellun hiustyylinsä aina ennen ”shokkisäikytystä”, ja raivotessaan sihisee kuin kyntensä katkaissut neiti... Peelin vampyyriroolisuoritus Baron Meinsterina on siis varsin kaukana Leen brutaalin maskuliinisesta 1958 Draculasta).

Elokuvaa vaivaa myös liian avant garde -tyyliseksi jäävä Malcolm Williamsonin musiikki; pariin otteeseen toistuva kirkassävyinen urkusoolo enemmänkin häiritsee kuin nostaa tunnelmaa. Yvonne Monlaurin ärsyttävyyksiä hipova ranskalaiskorosteinen sössötys tekee Marianne Daniellen henkilöhahmosta yhden Hammerin raivostuttavimmista sankarittarista. On ilmiselvää että Hammerin johtajat ihastuivat Yvonne Monlauriin pelkän ulkonäön perusteella, sillä näyttelijänlahjoilla saati luontaisella valovoimalla tätä ranskalaisneitosta ei oltu siunattu.

Elokuvan parhaimmat roolisuoritukset on varattu kypsemmille naisille: Martita Hunt vanhana paronitar Meinsterina sekä Freda Jackson hänen palvelijattarenaan Gretana ovat kumpikin erittäin vakuuttavia. Jos The Brides of Dracula olisi suonut hieman enemmän aikaa niille "morsiamille" ja jättänyt vähemmälle ylipitkän ynnä turhan sekavan alustuksen Baron Meinsterin esiin astumiselle, voisi elokuva toimia paremmin. Elokuvan kauhu- ja toimintakohtauksia katsellessa ei uskoisi että kameran takana on Terence Fisherin johdolla lähes sama työryhmä joka teki The Curse of Frankensteinista, Draculasta sekä The Mummysta niin dynaamisia ja shokeeravia. Peter Cushing tekee roolissaan parhaansa, muttei pysty pelastamaan elokuvaa. The Brides of Draculan elegantein kohtaus lienee vauvan syntymiseen rinnastettava vampyyrinaisen nouseminen haudasta.

"Vampyyrin suudelma" oli Hammerin ensimmäinen vampyyrielokuva ilman Peter Cushingia, ilman Christopher Leetä – ja tietenkin ilman kreivi Draculaa. Miksi sitten tämä on mukana listalla, joka sisältää Hammerin Dracula-elokuvat?

Ensinnäkin siitä syystä että elokuvan kuvauskäsikirjoitus oli nimeltään Dracula III. Vampyyrikreivin kotilinna elokuvassa Dracula, Prince of Darkness (1966) on täysin sama pienoismalli jota käytettiin ensin tässä The Kiss of the Vampire -elokuvassa (puhumattakaan lavastaja Bernard Robinsonin kauniisti kiertyvistä pylväistä jotka luotiin jo 1958 Draculaan). Elokuvan pahamaineinen kumilepakoita kuhiseva loppuhuipentuma oli peräisin Peter Bryanin alkuperäisestä The Brides of Dracula -käsikirjoituksesta. Kaiken lisäksi The Kiss of the Vampiren roolihahmo nimeltä Tania voisi olla 1958 Dracula-elokuvan pikkuinen samanniminen tyttö (sillä pikku-Tanian oletettu äiti, 1958 elokuvan palvelijatar Gerda, näyttelijätär Olga Dickie, nähdään The Kiss of the Vampiren hautausmaaprologissa). Virallisesti The Kiss of the Vampire -elokuvalla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä Hammerin Dracula-sarjan kanssa. Kyseessä on Hammerin poikkeuksellisin ja elegantein vampyyrielokuva.

Vampyyriroolipelaajien rakastamat naamiohuvit ovat lähtöisin The Kiss of the Vampire -elokuvan naamiaiskohtauksesta. Anthony Hindsin (normaalilla salanimellä John Elder) käsikirjoittama elokuva kertoo varsin omalaatuisen vampyyritarinan, johon sekoittuu myös suhteellisen vahvan draaman aineksia. The Kiss of the Vampiren suurin ongelma lienee siinä, että elokuvan nimi pilaa tarinan varsinaisen käänteen, "yllätyksen". Kun katsoja tietää jo alusta alkaen katsovansa vampyyrielokuvaa, ovat tietyt juonenkäänteet täysin odotettavissa. Siksi tässä arvostelussakaan ei ole spoilerivaroitusta, sillä mikään ennaltatiedetty ei itseasiassa pilaa The Kiss of the Vampiren korkealaatuista nautintoa.

The Kiss of the Vampire pursuaa erinomaisista näyttelijänsuorituksista. Hammerin Oopperan Kummituksessa (1962) romanttisena osapuolena häärinyt Edward de Souza on parhaimmillaan humaltuneena ja sen jälkeen koskettavasti lähes hulluuden partaalla, kun rakas aviovaimo on ykskaks hävinnyt kuin tuhka tuuleen. (Tämä juonenväännös muistuttaa vain nimellisesti Alfred Hitchcockin elokuvaa The Lady Vanishes, 1938). Jennifer Daniel on juuri sopivan väritön nuorena aviovaimona, jonka mielellään näkisi päästävän sisäisen petonsa valloilleen vampyyrinä. Noel Willman ei ehkä ole ihan Christopher Lee, mutta kuitenkin tarpeeksi karismaattinen Ravnan vampyyriperheen päänä. Barry Warren tekee varsin yksieleisesti herkullisen roolin musikaalisesti lahjakkaana vampyyriperheen esikoisena. Clifford Evans on erinomainen apaattisena ja viinaanmenevänä professori Zimmerinä, joka loppujen lopuksi pelastaa päivän. Häikäisevimmän roolisuorituksen tekee kuitenkin valitettavan pieneen sivurooliin Taniana jäävä Isobel Black, kaivaessaan paljailla käsillään vampyyriystävänsä tuoretta hautaa kohtauksessa, joka on ikään kuin jatkoa The Brides of Dracula –elokuvan hyytävään haudastanousemiskohtaukseen. Samaisessa hautausmaa-kohtauksessa Tanian takana kohoaa 1958 Dracula-elokuvan alkutekstien päätteeksi nähty komea kiviarkku.

Don Sharpin älykkäästi ohjaamaa vahvaa goottisromanttista tunnelmaa tukee James Bernardin erittäin tyylikäs, peräti pääosaan nouseva musiikki. Tarina toimii yllättävän hyvin loppuhuipennusta myöten – eivätkä loppuhuipentuman paljon parjatut muovilepakotkaan näytä niin idioottimaislta kuin The Brides of Dracula ja Scars of Dracula -elokuvien nolostuttavat jättilepakot. Lepakkolauman kohtausta tehostaa lähes huomaamattomat piirrosanimaationa toteutetut lisäykset; kohtauksen ainoat ongelmat johtuvat muutamasta yksittäisestä lepakkoyksilöstä joiden paikallaan pomppimiset tai laiskat läpsytykset nostattavat vähintään hymyn katselijan huulille.

The Kiss of the Vampiren kuvaukset päättyivät lokakuussa 1962, mutta valmis elokuva joutui odottamaan julkaisuaan peräti vuoden, sillä Universal ei halunnut julkaista sitä samaan aikaan Alfred Hitchcockin Lintujen (The Birds, 1963) kanssa. The Kiss of the Vampiren tammikuun 1964 brittijulkaisuun perustuen elokuvan valmistusvuotena ilmoitetaan yleensä 1964. Julkaisun viivästyksestä ja yhdestä juonen pikkuaukosta huolimatta The Kiss of the Vampire on yksi Hammerin ehdottominta parhaimmistoa – ja itse asiassa studion viimeisimpiä aidosti elegantteja teoksia ennen kuin paljaat rinnat ja brutaalimpi väkivalta astuivat määräävimmiksi tekijöiksi Hammerin elokuvissa.

Dracula - Prince of Darkness
(1966, ohjaus Terence Fisher)

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää spoilereita!

Kesti kahdeksan pitkää vuotta ennenkuin Hammerin alkuperäinen 1958 Dracula sai varsinaisen jatko-osansa. On lähes käsittämätöntä, kuinka mitättömän käsikirjoituksen tuottaja Anthony Hinds ja alkuperäinen käsikirjoittaja Jimmy Sangster saivat aikaiseksi Draculan paluuta varten. Elokuva käyttää lähes puolet pituudestaan alustukseen joka johtaa kreivi Draculan henkiin herättämiseen – eikä elokuvan laatu paljoakaan parane Christopher Leen ilmestyttyä heilumaan kameran eteen puhumatta sanaakaan. Kaiken lisäksi verenhimoinen vampyyrikreivi tuhotaan uudelleen ennenkuin tämä on ehtinyt tehdä paljoakaan. Ei ihme että Dracula, pimeyden ruhtinas -elokuvan käsikirjoittajakaksikko piiloutui yhteisen salanimen John Sansomin taakse. Elokuvan tekijät joutaisi oikeasti ruoskia, mutta verrattuna Hammerin Dracula-sarjan huonoimpiin tuotoksiin Dracula, pimeyden ruhtinas on peräti korkealaatuinen tekele: tyyliä löytyy ja hiipivälle jännitykselle annetaan aikaa. Draculan varsinainen entrée linnansa verenpunaiseksi muuttuneeseen eteishalliin on elokuvan unohtumattominta antia.

Dracula, pimeyden ruhtinaan oleellisin ongelma oli sen päätyminen pakettiratkaisuksi. Universalin sopimuksen päätyttyä Hammer oli saanut neuvoteltua uuden rahoitus- ja levityssopimuksen jonka muina osapuolina olivat Twentieth Century Fox Film Corporation, sekä vanhemmat kumppanit ABPC ja Seven Arts. Elokuvien rahoitus ja levitys oli taas taattu muutamaksi vuodeksi eteenpäin, mutta uusi sopimus tarkoitti Hammerille kukkaron nyörien huomattavaa kiristämistä verrattuna Universal-vuosiin. Draculan jatko-osa hyväksyttiin osaksi neljän elokuvan pakettia (joista kolme muuta olivat The Reptile, The Plague of the Zombies ja Rasputin the Mad Monk). Kuvaukset aloitettiin nimenomaan Dracula, pimeyden ruhtinaalla, josta sitten jatkettiin paljolti samoissa lavasteissa ja samoilla näyttelijöillä Rasputinin merkeissä. Kun Christopher Leen roolisuoritusta Rasputinina vertaa vain puolitoista kuukautta aiemmin kuvattuun Draculaan, on itsestään selvää ettei vika ole näyttelijässä, vaan jossain ihan muussa. Draculan jatko-osa ei olisi missään tapauksessa saanut olla osa säästöpakettia, vaan olisi ansainnut olla oma itsenäinen tuotantonsa. Elokuva olisi ansainnut paljon paremman käsikirjoituksen (ja nimenomaan kreiviin keskittyvän eikä pelkästään uusiin uhreihin), asiaan tuoreesti asennoituvan ohjaajan, sekä huomattavasti suuremman näyttelijäkaartin. Kaikki nämä seikat toteutuivat vasta sarjan kolmannessa osassa Dracula Has Risen from the Grave (1968), jolla oli huomattavasti suurempi budjetti – ja jossa fantastisen tyylikäs ja energinen lopputulos puhuu puolestaan.

Dracula, pimeyden ruhtinaassa Van Helsingin paikan ottaa skotlantilaisen Andrew Keirin esittämä ilmiselvän skitsofreeninen Isä Sandor, joka elokuvan aluksi mylvii ihmisiä idiooteiksi solvaten ettei vampyyreitä enää ole, ettei mitään pelättävää enää ole – ja sitten ykskaks varoitteleekin ihmisiä menemästä Draculan linnalle. Sandorista seuraava kompastuskivi on neljästä englantilaisesta turistista koostuva idioottiporukka, joiden pitäisi olla "vuorikiipeilijöitä". Aiemmat Hammerin Dracula-elokuvat pärjäsivät aivan hyvin uskotellen että itä-eurooppalaiset ja transylvanialaiset ihmiset puhuvat englantia englanniksi korostaen. Miksi ihmeessä siis tuoda Viktoriaanisen ajan loppupuolelle sijoittuvaan Transylvaniaan englantilaisia "turisteja"? Barbara Shelley, josta Draculan ainoana uhrina tulee yksi elokuvahistorian edustavimmista naisvampyyreista, kärsii kreiviäkin pahemman kohtalon; nainen ehtii haukata vain yhtä rannetta ennen kuin hänet tuhotaan varsin inhan yksityiskohtaisella, brutaalilla tavalla.

Christopher Lee, joka käytti kehonkieltänsä tehokkaammillaan voimakkaana muumiona, Frankensteinin hirviönä sekä vuoden 1958 vampyyrikreivinä, ei ole parhaimmillaan tässä 1966 Dracula-roolissaan. On lähes ihme että äärimmäisen vakuuttavan alkuperäiselokuvan ohjannut Terence Fisher näyttää Leen vampyyrikreivin ensikertaa Dracula, pimeyden ruhtinas -elokuvassa varsin vaisuksi jäävässä lähikuvassa jossa Lee on kuin uniltaan herännyt pöhöttynyt ja pöllämystynyt spurgu punaisine silmineen. Toki tämä on saattanut olla tarkoituksellista, mutta aivan liian kaukana alkuperäiselokuvan voimakashahmoisesta vampyyrikreivistä.

Varsinainen merkittävä tekijä Leen "lössähtäneelle" 1966 Dracula-hahmolle on se, ettei hän puhu lainkaan ja käyttäytyy muilta osin kuin sirkuspelle. Tarina kertoo, että Lee pakotettiin pitämään kaikissa kohtauksissa punaisia piilolinssejä. Elokuvaa katsellessa kuitenkin huomaa selvästi kuinka paljon kyseiset linssit heikentävät Leen silmien vahvaa ilmaisuvoimaa – kyllä hän pelottavalta näyttää, muttei lainkaan dynaamiselta. Huomion arvoista on, että elokuvan loppuhuipentumassa Leellä ei ole piilolinssejä – ja heti hänen roolisuorituksensa on ilmaisuvoimaisempi. Draculan puhumattomuutta taas selitetään usein sillä että Lee piti vuorosanojansa niin halventavina ja naurettavina, ettei suostunut niitä lausumaan. Onneksi sarjan seuraavassa elokuvassa Christopher Lee nieli ylpeytensä ja avasi suunsa - sillä vaikka vuorosanat olivat mitä olivat, oli hahmo huomattavasti uskottavampi kiroillessaan ääneen, kuin Dracula, pimeyden ruhtinas -elokuvassa yliliioitelluin liikkein heiluvana pellenä (josta johtuen vastanäyttelijä Barbara Shelley näyttää välillä olevan ihan pihalla siitä, mihin hänen pitäisi reagoida).

Elokuvan loppuhuipentuma perustuu ihme kyllä Bram Stokerin määrittelemään seikkaan ettei vampyyri voi ylittää virtaavaa vettä – mutta loppuhuipentuman uskottavuus rakoilee pahasti. Jo 1958 elokuvassa Christopher Leen Dracula oli varsin ketterä hypellessään pöytien yli, mutta nyt jatko-osassa samainen kreivi on täysin avuton vaikka pelastus olisi vain parin hypyn päässä. Ensikertalaiselle katsojalle Draculan linnan jäätynyt joki (jota myös vallihaudaksi voi nimittää) saattaa tulla nimittäin täytenä yllätyksenä – ja syystäkin, sillä useiden samalla pihalla nähtävien kohtausten taustalla näkyy kauniin vihreitä puita, ruohoa sekä pensaita, jotka eivät laisinkaan viittaa siihen että linna sijaitsisi niin korkealla että ilman lämpötila olisi nollan alapuolella. Eikä seikkaa yhtään auta se, että vuoden 1958 alkuperäiselokuvassa linnan pihalle johdattavan sillan alla ryöppyää iloinen joki ilman mitään merkkejä jäätymisestä. Kummassakaan elokuvassa ei kuitenkaan ole talvi. Jäätyneen joen olemassaoloa olisi todellakin pitänyt alustaa ja painottaa jollakin tavalla, sillä ensikertalaisille loppuhuipentuma tulee usein totaalisena yllätyksenä tyyliin "ai, se onkin jäätynyt joki, eikä mitään pihaterassi!"

Pienistä tuotantokustannuksista johtuen Dracula, Prince of Darkness -elokuvassa vampyyrikreivin kotilinnana kierrätetään vuonna 1962 rakennettua, The Kiss of the Vampire (1964) -elokuvassa nähtyä linnapienoismallia sekä saman elokuvan sisälavasteitakin. Linnan piha jäätyneine jokineen on Bray Studiosin päätalon varmasti kuuluisin osa (joka on nähty modifioituna muun muassa elokuvissa Nightmare ja Rasputin the Mad Monk). Elokuvan alussa nähtävä majatalo on mattamaalaus myllystä joka nähtiin vuoden 1964 elokuvassa The Evil of Frankenstein. Linnan ruokasali on modifioitu, pienempi versio salista joka lähes tässä muodossaan nähtiin myös elokuvissa The Hound of the Baskervilles ja The Brides of Dracula. Tyylillisesti ja lavastuksellisesti Dracula, pimeyden ruhtinas ei ole siis erityisen alkuperäinen edes Hammer-mittapuissa.

Mutta on Dracula, pimeyden ruhtinaassa paljon hyvääkin. Elokuva sisältää Bram Stokerin alkuperäisteoksesta lainatun kohtauksen jossa kreivi haluaa (Mina Harkerin) juovan vertansa. Tämän lisäksi elokuva sisältää myös alkuperäisteoksen Renfieldiin perustuvan hahmon, munkkiluostariin lukitun Ludwigin. Vaikka Draculan henkiinherättämiseen käytetään epäuskottavan suuri määrä verta, on kreivin varsinainen "lihaksi tuleminen" yksi tyylikkäimmistä Hammer-kauhujen kohtauksista. Omaa tehostefirmaansa tässä vaiheessa pyörittänyt Les Bowie loi henkiinheräämiskohtauksen. Merkittävää Draculan henkiinheräämisessä on myös se, ettei tällä ole vaatteita päällänsä (vaikkei tästä kerro muu kuin alaston, karvainen arkusta ojentuva käsivarsi – sekä palvelijan varaama uusi, punaisella vuorattu viitta isännälleen). Philip Latham esittää erittäin pienimuotoisesti mutta sitäkin vakuuttavammin Draculan salaperäistä palvelijaa, Klovea. Kun hän kertoo linnaan tupsahtaneille turisteille mainiten isännästään "my master died without issue", on kyseessä käsikirjoituksen ehdoton huippu: "die without issue" kääntyy virallisesti muotoon "kuolla lapsettomana", mutta sen voi myös ymmärtää "kuolla ilman syytä". Nerokasta sanakikkailua, joka kertoo ettei Klove näe isäntänsä verenhimoisessa elämäntyylissä mitään pahaa. Loppuhuipentumassa Draculan vajoaminen kylmään veteen on myös visuaalisesti yllättävän komeaa katsottavaa; kohtauksessa häiritsee ainoastaan se, että elokuva joka tuhlaa yli 40 minuuttia nimihahmonsa henkiinherättämiseen, ei voi antaa muutamaa minuuttia lopun "rauhoittumiselle" vaan pistää lopputekstit heti hukkuneen Draculan päälle. Elokuvan komea alku ja töksähtävä lopetus ovat kuin eri planeetoilta.

James Bernardin musiikissa on myös omat ongelmansa. Kuten jo aiemmin sanottu, vuoden 1958 Draculan musiikki oli alkukantaisena perkussiopainotteisena teoksena loistavan ainutlaatuista kuultavaa, joka tuki tarinan makaaberia luonnetta sekä verenhimoisen kreivin eläimellisyyttä sataprosenttisesti. Kahdeksan kuluneen vuoden aikana säveltäjä James Bernardin tyyli oli kuitenkin muuttunut huomattavan erilaiseen suuntaan. Siksi tämä jatko-osa on musiikillisesti lähes 1958 alkuperäisversion vastakohta. Vaskipuhaltimet ovat nyt pääosassa ja perkussioiden jäädessä pienempään rooliin tahti on osittain hukattu. Draculan pääteema elokuvan alkutekstien aikana on suoraansanoen pelkkää melua. Musiikillisesti elokuvan parasta antia ovat uskonnollisin sävyin helähtelevä "krusifiksi-teema" sekä turistiporukan matka metsästä Draculan linnalle (jonka aikana Bernard tavoittaa yllättäen vanhempaa, upean perkussiivista ääntänsä). Loppuhuipentuman takaa-ajo käyttääkin sitten taas 1958 alkuperäiselokuvan musiikkia tuottajien toimesta.

Dracula, Prince of Darkness sai Suomessa kahden raa'an kohtauksensa takia esityskiellon ja siksi elokuvan varsinainen maanlaajuinen ensiesitys Suomessa nähtiin television välityksellä vasta 2000-luvun alkupuolella. Nykyään edes "verinen" uhrausjakso ei shokeeraa (sillä se luonnoton veren lorina enemmän naurattaa), mutta Barbara Shelleyn seivästys (jota yleisesti verrataan joukkoraiskaukseen) on edelleen kohtalaisen shokeeraavaa katsottavaa ensikertalaiselle. Dracula, pimeyden ruhtinas ei ole läheskään niin sadunomainen ja kiehtova kuin Hammerin alkuperäinen 1958 Dracula.

KYSEENALAISTA
( S p o i l e r i v a r o i t u s )
Dracula, Prince of Darkness sijoittuu kymmenen vuoden päähän vampyyrikreivin tuhoutumisesta (1958 Dracula-elokuvassa). Tämän jatko-osan tapahtumat sijoittuvat siis vuosien 1895-1896 tienoille. Kuitenkin seuraava elokuva, Dracula Has Risen from the Grave, jonka alkupuolella Dracula makaa jäätyneenä vuoristojoessa, sijoittuu vain vuoden päähän vampyyrikreivin hukkumiskuolemasta - tarkoittaen kaiken logiikan mukaan enintään vuotta 1897. Siitä huolimatta Dracula Has Risen from the Graven prologissa kuolleen tytön, Gisela Heinzin, arkussa lukee kuolinvuotena 1905. On siis ilmiselvää, että käsikirjoittajat Hinds ja Sangster ovat seonneet laskuissaan viimeistään toista jatko-osaa kirjoittaessaan, tai sitten jo muutenkin seko Dracula, Prince of Darkness -käsikirjoitus on sijoitettu kymmenen vuotta liian aikaiseen ajanjaksoon (tai sitten Gisela Heinzin arkun valmistaja on vetäissyt kuolinvuoden hatusta). Jos Heinzin kuolinvuoteen on kuitenkin uskominen, jolloin Dracula, Prince of Darknessin tapahtumat sijoittuvatkin vuoteen 1905, lisääntyy kreivin vaatimaton uhrien määrä peräti yhdellä. Niin tai näin, Hammerin kreivi Draculan elinkaari muodostuu aina vain kiinnostavammaksi, mitä pidemmälle sarjassa päästään. On myös hyvä huomata että VAIN Dracula, Prince of Darkness -elokuvassa mainitaan fiktiivinen Kleinburg (ilmeisesti Klausenburgin sijasta) sekä salaperäinen Carlsbad (määränpää jonne turistit eivät koskaan pääse).

Dracula Has Risen from the Grave on Hammerin Draculoista ylivoimaisesti parhain goottisromanttinen kokonaisuus. Se on kuuluu Hammerin "hopeakauden" viimeisimpiin elokuvatuotantoihin jotka erottuivat edukseen sekä visuaalisesti että sisällöllisesti. Syynä saattoi olla uusi rahoitus- ja levityssopimus Warner Bros-Seven Artsin kanssa, tai keväällä 1968 Hammerille myönnetty Queen's Award to Industry -palkinto, joka on saattanut hetkellisesti vaikuttaa yhtiön haluun pitää elokuviensa laatu mahdollisimman korkeana. Osasyynä elokuvan raikkaudelle ja erilaisuudelle voi olla myös sukupuolenvaihdos tuotantoportaassa; Hammerin aiemmat Draculat olivat miesten tuottamia (mm. Anthony Nelson Keys), mutta tästä elokuvasta lähtien Aida Young työskenteli tuottajana. Dracula Has Risen from the Grave on Hammerin Dracula-sarjan seikkailullisin, eeppisin, komein ja satumaisin elokuva - ja yllättävän lapsiystävällinenkin, jos sitä vertaa esimerkiksi sarjan verisimpään teokseen Scars of Dracula (1970).

Toisin kuin kaksi edeltäjäelokuvaansa ristiriitaisine nimiväännöksineen, Dracula Has Risen from the Grave käännettiin Suomessa harvinaisen kirjaimellisesti muotoon Dracula on noussut haudastaan, joskin elokuva tunnetaan myös yksinkertaistetulla nimellä Dracula nousee haudasta.

Ohjaajaksi päätyi kuvaajana Oscarinkin voittanut Freddie Francis, jonka vahva rakkaus visuaalisuuteen näkyy tässä elokuvassa – jo alkutekstit johtavat eeppiseen tunnelmaan. Todellisuudessa Freddie Francis oli kuitenkin viime hetken valinta korvaamaan Terence Fisher joka oli katkaissut jalkansa liikenneonnettomuudessa. (Onnettomuudelle ei saa ilkkua, mutta tässä tapauksessa voimme olla hyvin kiitollisia siitä että Francis sai mahdollisuuden näyttää todelliset kykynsä tylsän The Evil of Frankensteinin jälkeen). Yhteistyössä ohjaajan kanssa kuvaaja Arthur Grant keksi käyttää muun muassa kultaisia ja verenpunaisia filttereitä antaakseen elokuvalle yliluonnollisen säväyksen. Elokuvan edetessä lisääntyvä poikkeuksellisen vahva värivalaistus tuo mieleen Hammerin kultakauden klassikot The Hound of the Baskervilles ja The Brides of Dracula.

Mahtavat kuvakulmat palauttavat Christopher Leen esittämälle Draculalle 1958 alkuperäiselokuvan karisman sekä eläimellisen voiman. Leen kasvomeikki on myös oleellisesti "terveemmän" värinen kuin yhdessäkään muussa Dracula-elokuvassa. Punaisia tai verestäviä piilolinssejä käytetään ainoastaan silloin kun niille on perusteltu tarve. Siinä missä edellisosan Dracula oli horjahteleva punasilmäinen pelle yliliioitelluine liikkeineen, tässä elokuvassa vampyyrikreivi on hillitty, aidosti uhkaava ja dynaaminen. Dracula on noussut haudastaan sisältää muun muassa yhdessä otoksessa kreivin ikimuistoisen ryntäyksen parvekeoven läpi sekä uskomattoman loikan kaiteen yli; (ei ole ihan varmaa tekikö Lee nämä stuntit itse, vai oliko kyseessä Leen stunttimies Eddie Powell).

Draculan linna, joka edellisosassa Dracula, Prince of Darkness oli itseasiassa elokuvassa The Kiss of the Vampire (1964) nähty miniatyyri, muuttuu tässä kolmososassa entistä jylhemmäksi ja synkemmäksi - kiitos Peter Melrosen upeiden mattamaalausten. Todellinen syy linnan merkittävälle muutokselle oli kuitenkin Hammerin perinteisiltä Bray Studiosilta siirtyminen tilavammalle Pinewood Studiosille, jonne lavastaja Bernard Robinson saattoi luoda huomattavasti suurempia ja mahtipontisempia lavasteita. Elokuvan lukuisat kohtaukset Kleinenburgin kaupungin katoilla sekä loppuhuipentuma Draculan linnan sisäänkäynnillä ovat lavasteiltaan ja satumaisilta väreiltään sarjan komeimpia kohtauksia. Suurta plussaa tuo James Bernardin musiikki, joka kehittyi kakkososan haeskelevasta ja liian meluisasta tyylistä huomattavasti sinfonisemmaksi ja kiehtovammaksi tässä kolmososassa (vaikka elokuvan tuottajana toiminut Aida Young väitti musiikkia "liian epäsointuiseksi"). Elokuva käyttää Dracula, Prince of Darknessille sävellettyä "Funeral in Carpathia" -melodiaa yhtenä pääteemanaan ja samalla säästelee merkittävästi vuoden 1958 Dracula-teeman käyttöä. Sisältääpä Bernardin musiikkikokonaisuus jopa Dracula-sarjan ensimmäisen pienen rakkausteeman elokuvan nuorille rakastavaisille.

Anthony Hinds alias John Elderin käsikirjoitus ei ole erityisen yllätyksellinen, mutta huomattavasti sisällöllisempi sekä selkeämpi kuin aneeminen ja skitsofreeninen Dracula, Prince of Darkness. Pienenä spoilerina kerrottakoon, että useat Dracula on noussut haudastaan -elokuvaa solvaavat arvostelijat – itse Christopher Lee mukaanluettuna – moittivat elokuvan pahamaineista seivästyskohtausta (jossa Dracula ei kuole ellei seivästäjä rukoile). Kyseinen kohtaus on kuitenkin elokuvan syvällistä sisältöä sekä sanomaa erinomaisesti alleviivaava huipentuma; kyseessä on nimenomaan uskon ja epäuskon taistelu. Filosofisesta ja teologisestakin sisällöstään huolimatta Dracula Has Risen from the Grave on viihdyttävin kaikista Hammerin Dracula-elokuvista. Näyttelijät tekevät erittäin hyvää työtä ja ovat uskottavimpia kuin edellisosan "englantilaiset turistit". Hammerin vakionäyttelijöihin kuuluva Michael Ripper tekee leipuri Maxina yhden lämpöisimmistä rooleistaan, Rupert Davies on vakuuttava Kleinenbergin Monsignorina, Barry Andrews poikamainen sankarina, Barbara Ewing sopivan räävikäs tarjoilijatyttösenä, ja Ewan Hooper uskottava paholaisen kätyriksi päätyvänä pappina (vaikka hänen äänensä dubattiin syystä tai toisesta elokuvan jälkituotannon aikana). Hammerin suloisimpiin tähtösiin kuuluva Veronica Carlson sädehtii luonnollisuudellaan sankarittaren roolissa.

KYSEENALAISTA
( S p o i l e r i v a r o i t u s )
Dracula Has Risen from the Graven itsenäisessä prologissa kirkonkellon sisältä löytyvä tyttö, roolinimeltään Gisela Heinz, määrittelee myöhemmin nähtävällä arkullaan prologin tapahtumavuodeksi 1905 jonka perusteella varsinaisen elokuvan tapahtumavuosi on 1906 (Monsignorin kertoman perusteella). Voi tietenkin olla mahdollista, että joko Gisela Heinzin arkun valmistaja tai käsikirjoittaja Hinds on vetäissyt kuolinvuoden hatusta. Dracula Has Risen from the Grave -elokuvassa on tosin muitakin "jatkuvuusvirheitä" verrattuna edelliselokuvaan Dracula, Prince of Darkness. Draculan linna (sekä sen sisäänkäynti) on muuttunut hieman mahtipontisemmaksi, eikä linnalle näytä olevan enää selvää tietä. Kleinburgin kylä on joko muuttunut Kleinenburgiksi, tai sitten nämä kaksi ovat aivan eri paikkoja. Edelliselokuvan Carlsbadia ei mainita enää ollenkaan, eikä Draculan linnan lähistöllä olevalla kylällä ole lainkaan nimeä. Kleinenburg osoittautuu pikemminkin kaupungiksi kuin kyläksi (massiivisten kattojensa perusteella).

Mielikuvituksettomasti Suomessa käännetty Dracula, paholaisen lähettiläs on Hammerin Dracula-sarjan kiistellyimpiä teoksia. Toiset pitävät tätä mestariteoksena, toiset epäonnistuneena kökkönä. Puolueettomasti tarkasteltuna Taste the Blood of Dracula ei ole kumpaakaan, ei mestariteos eikä kökköyden huippu. Se on elokuva josta olisi voinut tulla sarjan paras teos ellei tuotannossa olisi sekoiltu perinpohjaisesti.

Christopher Lee oli tehnyt jo sarjan edellisen osan varsin "pitkin hampain", eikä hänellä ollut halua palata vampyyrikreivin rooliin. Leelle oli myös vihdoin selvinnyt kuinka suuria rahasampoja hänen nimellään varustetut elokuvat olivat varsinkin Yhdysvalloissa. Lee teki Hammerin johdolle täysin selväksi että jos he halusivat hänet neljänteen elokuvaan, palkkion täytyi olla merkittävä. Hammerin vastaus oli etsiä Leen tilalle uusi Dracula. Yhtiö ilmoitti loppukesällä 1969 mahtipontisesti uusimman Dracula-elokuvansa alkavasta tuotannosta. 29-vuotias Ralph Bates tulisi astumaan Draculan tilalle Lord Courtenay -nimisenä aristokraattina ja jonkin sortin "oppipoikana" (kuten The Brides of Dracula -elokuvan Baron Meinster). Elokuvatuotantoa maalailtiin lupaavaksi otsikolla "The Greatest Dracula of Them All". Elokuvan nimeksi oli kuitenkin jo tuolloin määritelty Taste the Blood of Dracula – joten Hammer oli taas valmis huijaamaan yleisöä elokuvan nimellä.

Warner Bros-Seven Arts ei ollut kuitenkaan lainkaan tyytyväinen suunnitelmaan; he olivat sopineet vain ja ainoastaan Christopher Leen tähdittämän Dracula-elokuvan rahoituksesta sekä levityksestä. Vaikka Anthony Hindsin käsikirjoitus (jälleen John Elder -salanimellä) oli jo valmis ja kuvausaikataulukin lyöty osittain lukkoon, Hammer lähetti elokuvan tuottajan Aida Youngin neuvottelemaan Christopher Leen kanssa mahdollisesta paluusta elokuvan pääosaan. Young taisi käyttää koko naisellisen viehätysvoimansa arsenaalia riisuakseen Leen aseista, sillä kaikkien yllätykseksi Lee suostui viime hetkellä palaamaan Draculaksi. Osasyynä voi tosin myös olla se että Lee oikeasti halusi palata Hammerille pelastamaan maineensa. Vain kuukausi ennen Taste the Blood of Dracula -kuvauksiaan Lee oli näytellyt samaa hahmoa Jess Francon legendaarisessa 1969 flopissa El Conde Drácula, josta piti tulla uskollisin filmatisointi Bram Stokerin alkuperäisromaanille.

Leen paluu Hammerin vampyyrikreiviksi ei kuitenkaan pystynyt pelastamaan Taste the Blood of Dracula -elokuvaa. Anthony Hinds ei millään ehtinyt kirjoittaa uutta tarinaa, joten Draculan hahmo lähinnä liimattiin olemassaolevaan käsikirjoitukseen. Niinpä lordi Courtenayn osuus supistui merkittävästi (ja nimikin vaihtui Courtleyksi) sillä hänen hahmonsa pantiin kokemaan muodonmuutos Draculaksi tarinan puolessa välissä. Christopher Leen näyteltäväksi jäi valitettavasti käsikirjoituksen tylsempi osuus: lähinnä lymyilyä puskissa ja kameraan tuimasti tuijottamista. Hammerin vahvasti markkinoima "The Greatest Dracula of Them All" koki siis valitettavan mahalaskun – eikä siinäkään vielä kaikki. Sarjan edellisosan Dracula Has Risen from the Grave ohjanneen Freddie Francisin poika Kevin Francis oli turhaan tarjonnut Hammerille keväällä 1969 omaa käsikirjoitustaan Dracula's Feast of Blood. Kun Taste the Blood of Dracula -elokuvan kuvaukset olivat ohi, Kevin Francis syytti Hammeria käisikirjoituksensa osittaisesta varastamisesta. Vaikka Hammer pääsi kiertämään räjähdysherkän tilanteen maksamalla Kevin Francisille mittavan korvauksen, johti tämä käsikirjoitusriita Hammerin hopeakauden selvään päättymiseen. Tuottaja-käsikirjoittaja Anthony Hinds – yhtiön perustajan poika – erosi Hammerin johdosta, ja vain viisi vuotta myöhemmin Hammer luhistui kokonaan.

Jos Dracula, paholaisen lähettiläs -elokuvalla oli Hammerin Draculoista monimutkaisin ja ongelmallisin tuotantoprosessi, ei lopullinen elokuva ole kuitenkaan missään tapauksessa sarjan huonoimpia. ABPC Elstree -studioille rakennetut Scott MacGregorin lavasteet olivat edellisosan tavoin upean mahtipontisia (Hargoodin herrasväen talo puutarhoineen, sekä hautausmaan raunioitunut kirkko niin ulko- kuin sisäpuoleltakin). Elokuvan prologi onnistui yhdistämään varsin saumattomasti uuden kuvamateriaalin edellisosan (Dracula on noussut haudastaan) loppuhuipentuman kanssa. Myös Draculan uusi henkiinherääminen oli mielikuvituksellinen sekä vahvasti visuaalinen ilman yhtäkään veripisaraa. Kauhutarinan romanttinen puoli oli lisääntynyt merkittävästi jo edellisosassa, mutta vasta Dracula, paholaisen lähettiläässä nähtiin ehta lemmenpari jonka kumpainenkin osapuoli riutui kielletyn rakkauden kynsissä. Elokuvan vahva romanttisuus korostui ennenkaikkea tuottaja Youngin ansiosta, sillä hän pyysi James Bernardia säveltämään lemmenparille poikkeuksellisen eteerisen sekä suloisen rakkausteeman joka kertautui finaalissakin edustaen "kaiken voittavaa rakkautta".

Kolmessa aiemmassa Hammerin Dracula-elokuvassa tapahtumat sijoittuivat Transylvanian Karpaateille sekä John Elderin itä-eurooppalaiseen "ei-minnekään-erityisesti". Neljäs elokuva osoittautui yllätyksellisesti peräti uskolliseksi Bram Stokerin alkuperäisromaanille, sillä Dracula, paholaisen lähettiläs siirsi päätarinan tapahtumaan Englannissa (vaikkei tätä erityisesti elokuvassa painotetakaan, lukuunottamatta yhtä pikavisiiittiä Lontoon East Endissä). Viktoriaanisen aikakauden arvot ja elämäntyyli ovat vahvasti läsnä elokuvassa, vaikka tässä vaiheessa Hammerin Dracula-saagan aikajatkumossa oli jo ehditty Edwardiaaniselle aikakaudelle, vähintään vuoden 1906 tienoille.

Ja olkoonpa Hinds-Elder-käsikirjoitus sitten Kevin Francisin inspiroima, lopullisella Dracula, paholaisen lähettiläs -elokuvalla on vahva ja hyvä perustarina (poisluettuna tietenkin päälleliimattu Dracula). Geoffrey Keenin esittämä herra Hargood on vakuuttavan realistinen tekopyhyyden ruumillistuma, moitteettoman fasadin ylläpitämiseen tylsistynyt hedonisti joka vetää ainoat ystävänsä mukanaan helvettiin. Hammerin The Plague of the Zombies -elokuvassa (1966) pahiksena nähty John Carson sekä sittemmin mainioissa Wallace & Gromit -animaatioissa Wallacen äänenä kuultu Peter Sallis ovat tuhoontuomitun hedonisti-trion muut osapuolet. Vaikka kyseiset Seckerin ja Paxtonin roolihahmot saattavat vaikuttaa karikatyyreiltä, varsinkin Sallisin roolisuoritus sankarin nössö-isänä on unohtumaton. Elokuvan nuoret rakastavaiset – pääpari Alice Hargood & Paul Paxton, sekä Lucy Paxton & Jeremy Secker – ovat täysin tietämättömiä isiensä kaksoiselämistä. Alicea esittävä Linda Hayden on joissain määrin jopa parempi roolissaan kuin edelliselokuvan Veronica Carlson, eikä Anthony Corlanin Paulissakaan ole valittamista, vaikka onkin edellisosan samannimistä sankaria huomattavasti hillitympi. Isla Blairin esittämä Lucy on elokuvan kirjaimellinen namupala. Edellisosassa (Dracula on noussut haudastaan) leipuria esittänyt Michael Ripper ylentyi Dracula, paholaisen lähettiläässä poliisiksi.

Mutta ei niin hyvää, etteikö myös jotakin pahaa. Tai huonoa. On syytä olla peräti kiitollinen siitä että Ralph Batesin rooli Courtleyna supistui niin merkittävästi, sillä hänellä ei olisi riittänyt karismaa vakuuttavan vähäeleiseksi vampyyriksi. Dracula, paholaisen lähettiläässä ensimmäisen elokuvaroolinsa tehnyt Bates ylinäyttelee ärsyttävyyksiin asti. Bates teki sittemmin huomattavasti parempia roolisuorituksia muissa Hammer-elokuvissa. Christopher Leellä on Draculana sentään karismaa ja läsnäoloa, mutta valitettavasti vain muutama repliikki jotka olisi voinut jättää yhtä hyvin sanomatta (kuten "The First", "The Second" ja "The Third"). Leen suorituksen kannalta on erittäin tärkeää katsoa elokuvan leikkaamaton versio, sillä esimerkiksi Suomessa 1990-luvun taitteessa televisiossa nähdystä versiosta oli leikattu elokuvan tärkeimpiin kuuluvat, erittäin näyttävät Dracula-osuudet pois. Dracula, paholaisen lähettiläs on Hammerin aiempiin Draculoihin verrattuna selvästi verisempi ja raaempi, joten ei sinänsä ihme että yllättävän realistiset ja kauhistuttavat kuolinkohtaukset sensuroitiin - mutta kolmen oleellisen leikkauksen yhteydessä lähti pois myös mahtipontisesti alaperspektiivistä näytetty mustaviittainen Leen Dracula; (nämä pikkuosuudet kun sitoivat neljännen elokuvan tyylikkäästi yhteen kolmannen, Dracula on noussut haudastaan, kanssa). Elokuvan muista aukoista vastasi kuitenkin totaalisesti tärvelty käsikirjoitus. Dracula, paholaisen lähettiläs tarjoaa Hammerin elokuvasarjan oudoimman Dracula-tuhoutumisen ja erityisesti jättää tuttuun John Elder -tyyliin monta lupaavaa punaista lankaa täysin irralleen. Yksi vampyyriksi muuttunut roolihahmo unohdetaan totaalisesti, ja mitä lähemmäksi loppua mennään, sitä epäuskottavammaksi ja tahattomasti koomiseksi tarina muuttuu.

Epätasaisesta rakenteestaan huolimatta Dracula, paholaisen lähettiläs on visuaaliselta tyyliltään sekä näyttelijäohjaukseltaan unkarilaisen Peter Sasdyn laadukas taidonnäyte. Sasdy oli jo ennen tätä ohjannut kaksi episodia Hammerin ensimmäiseen televisiosarjaan Journey to the Unknown (1968). Dracula, paholaisen lähettiläs oli Sasdyn ensimmäinen pitkä elokuva, jonka jälkeen hän ohjasi myös elokuvat Countess Dracula (1971) sekä Hands of the Ripper (1971) joista viimeksimainittu on Sasdyn tyylikkäin Hammer-tuotos. Sasdy palasi Hammerin televisioviihteen pariin ohjaamalla episodeja 1980-luvun sarjoihin Hammer House of Horror sekä Hammer House of Mystery and Suspense. Dracula, paholaisen lähettiläs päätti Hammerin "hopeakauden" näyttämällä naisen paljaat rinnat bordelli-kohtauksessa. Elokuvan verisyys sekä edellämainitut tissit johdattivat Hammerin lyhyelle aikakaudelle josta yhtiö muistetaan – ikävä kyllä – parhaiten.

KYSEENALAISTA
( S p o i l e r i v a r o i t u s )
Taste the Blood of Dracula tarjoaa Hammerin Dracula-sarjan oudoimman loppuhuipentuman: häpäisty rauniokirkko muuttuu vampyyrikreivin silmissä uudelleen pyhäksi ja aiheuttaa Draculan tuhoutumisen. Vaikka loppuhuipentuma saattaa olla tarkoituksellisesti absurdi, on kohtauksessa parikin seikkaa jotka selittävät Draculan tuhoutumisen. Sankariksi päätyvä Paul Paxton poistaa alttarilta paholaisenpalvontaesineet ja polvistuu sen jälkeen rukoilemaan. Myöhemmin alttaripöydän yläpuolella raivoava Dracula rikkoo uskonnollisen ikkunamaalauksen joka vieläpä sisältää ristinmerkin. Tämä voisi helposti aiheuttaa vanhanaikaiselle, Jumalaa pelkäävälle vampyyrille vähintään hallusinaatioita. Kun Dracula vielä putoaa alttaripöydälle, vahva uskonnollinen voima lienee se joka hajottaa vampyyrikreivin pelkäksi pölyksi. Elokuvan sijoittuminen Englantiin ja Lontooseen on käsikirjoituksellinen fakta, mutta aikakausi on katselijan itsensä pääteltävissä. Kerrataanpa vielä: Hammerin alkuperäisen Dracula-elokuvan (1958) tarina sijoittuu vuoteen 1885 ja sen jatko-osa Dracula, Prince of Darkness sijoittuu kymmenen vuoden päähän, eli vuosien 1895-1896 tienoille. Seuraava elokuva, Dracula Has Risen from the Grave sijoittuu kuitenkin vain vuoden päähän vampyyrikreivin hukkumiskuolemasta - tarkoittaen siis enintään vuotta 1897. Siitä huolimatta Dracula Has Risen from the Graven prologissa kuolleen tytön, Gisela Heinzin, arkussa lukee kuolinvuotena 1905. Jos Heinzin kuolinvuoteen on uskominen, jolloin Dracula Has Risen from the Grave sijoittuukin vuoteen 1906, Taste the Blood of Dracula -elokuva sijoittuu suorana jatko-osana vähintään samalle vuodelle - jolloin Englannissa elettiin jo Edwardiaanista aikaa (kuningas Edwardin hallintokauden mukaan). Jos Heinzin arkku jätetään huomioimatta, Taste the Blood of Dracula saadaan sijoitetuksi Viktoriaaniselle aikakaudelle (joka loppui kuningatar Victorian kuolemaan tammikuussa 1901). Niin tai näin, seuraava elokuva Scars of Dracula romutti totaalisesti Hammerin Dracula-sarjan jatkumon...

Tässä vaiheessa kaikki tapahtui kovin nopeasti. Puolessa välissä lokakuuta 1969 Lee aloitti Barcelonassa El Conde Dráculan kolmiviikkoiset kuvaukset Jess Francon ohjauksessa. Marraskuussa Lee oli jo palannut Englantiin, jolloin hänen osuutensa kuvattiin Taste the Blood of Dracula (Dracula, paholaisen lähettiläs) -elokuvalle. Faneilleen Lee oli jo ennättänyt ilmoittaa että viides kerta Draculana on todellakin viimeinen kerta. Jotain kummallista kuitenkin ehti tapahtua seuraavien kuuden kuukauden aikana, sillä toukokuussa 1970 Lee puki Draculan viitan harteillensa kuudennen kerran - vieläpä täsmälleen samaan aikaan kun Dracula, paholaisen lähettiläs julkaistiin elokuvateattereihin.

Monet asiat päättyivät Hammer-yhtiössä vuosikymmenen vaihtuessa. Merkittävintä oli se että yhtiön perustajan poika Anthony Hinds erosi hallinnosta (mutta ilmeisesti kuitenkin jatkoi käsikirjoitusten laatimista freelancerina). Toimitusjohtaja James Carreras luovutti valtaistuimensa pojalleen Michael Carrerasille. Tämä ei kuitenkaan ollut ainoa syy Hammerin elokuvallisen tason hurjaan laskuun, sillä isä-Carreras toi oman kortensa kekoon innostumalla British Board of Film Censors (BBFC) -elokuvatarkastamon löysemmästä sensurointilinjasta ja vaatimalla valkokankaalle alastomuutta, aina vaan isompia tissejä, pehmopornoa, lesborakkautta sekä ylipursuavaa verellä mässäilyä. Siinä missä vanhemmat Hammer-filmit käyttivät tunnelmallisen Bray Studiosin rakennuksia ja lavasteita mielikuvituksellisesti muokaten, rahan säästämiseksi tyydyttiin ABPC Elstree -studioihin sekä samoihin lavasteisiin ilman että niitä edes yritettiin muuttaa erinäköisiksi.

Emi Film Productions Ltd:n omistama Associated British Picture Corporation (ABPC) päätyi Hammerin uudeksi rahoittajaksi kahden elokuvan sopimuksella (joista toinen oli Hammerin Frankenstein-sarjan heikoin lenkki, The Horror of Frankenstein, 1970). Toinen näistä elokuvatuotannoista oli ilmeisesti halvimmalla mahdollisella budjetilla tehty Scars of Dracula (Vampyyrin arvet) joka on niin ikään Hammerin Dracula-sarjan kököin teos. Vaikka Hammerin kulta-aikojen elokuvia katsellessa on hauska bongata samoja kuvauspaikkoja ja lavasteita, erityisesti The Horror of Frankenstein sekä Scars of Dracula -elokuvissa nähtävät täysin samat linnalavasteet saattavat häiritä tarkkasilmäisiä katsojia. (Scars of Dracula -elokuvalle kuvattuja tulipalokohtauksia sekä linnalavasteita hyödynnettiin myös Hammerin seuraavassa elokuvassa Lust for a Vampire, 1971).

Scars of Draculan tuotanto on yhtä mysteeriä. Edes Hammer-historioitsija Marcus Hearn ei osaa kertoa elokuvan kökköyteen johtaneita oleellisia syitä. Allekirjoittanut epäilee että Anthony Hindsin (alias John Elderin) eroaminen Hammerista sekoitti yhtiön työjärjestystä ynnä tavoitteita niin paljon, että Vampyyrin arpien ohjaajaksi valittu Roy Ward Baker jäi paljolti yksin tärkeiden päätösten tekemisessä. Kaksi edellistä visuaalisesti uljasta ynnä uskottavaa Draculaa tuottanut Aida Young työskenteli tuottajana myös Vampyyrin arville, mutta myönsi myöhemmin pyyhkineensä koko elokuvan mielestään. Rooliinsa täysin tuskastunut ja turhautunut Christopher Lee saatiin mitä ilmeisimmin huijatuksi mukaan lupaamalla hänelle valkokangasaikaa huomattavasti enemmän kuin missään aikaisemmassa Hammerin Draculassa. (Jess Francon epäonnistuneen El Conde Dráculan julkaisu vuoden 1969 lopulla saattoi tarjota Leelle edelleen pätevän syyn palata vielä kertaalleen Hammerin Draculaksi). Leen tunnettu kunnioitus Bram Stokerin alkuperäisteosta kohtaan saattoi myös oleellisesti vaikuttaa siihen että John Elderin muilta osin uskomattoman heikkoon käsikirjoitukseen päätyi muutamia erinomaisia Stoker-viittauksia. Kuten Stokerin alkuperäiskreivi, Leen esittämä Dracula Vampyyrin arvissa on poikkeuksellisen puhelias sekä kiipeilee linnansa ulkoseinillä (tosin vain yhdessä pikkukohtauksessa). Myös linnalle lukkojen taakse päätyvä nuorukainen tuo eittämättä mieleen Stokerin Jonathan Harkerin. Näistä yksityiskohdista huolimatta Vampyyrin arpien päätarina on täysin mitäänsanomaton; pelkkää juoksentelua edestakaisin synkän linnan ja nimettömän kylän välillä.

Viimeksi kun näimme verenhimoisen vampyyrikreivin elokuvassa Taste the Blood of Dracula, hän hajosi pölyksi Englannissa sijaitsevan raunioituneen kirkon alttarille. Vampyyrin arvet siirtää samaisen alttarin Transylvaniassa sijaitsevaan linnaan, joka ei muistuta tippaakaan Hammerin aiemmissa elokuvissa nähtyä Draculan kotia. Yhtä poikkeuksellisesti Vampyyrin arvet menee prologissaan suoraan asiaan, herättäen Draculan heti henkiin (käyttäen samaa kuvamateriaalia kuin Taste the Blood of Draculan alttarihuipentuma). Tässä elokuvassa Draculalla on liittolaisinaan lauma lepakkoja - joista yksi syljeskelee verta isäntänsä jäännöksille ja herättää tämän näin helposti henkiin. Elokuvassa Dracula, Prince of Darkness nähty palvelija Klove on myös palannut kuvioihin - tosin ihan eri naamalla kuin aiemmin - ja osoittaa puhtaasti masokistisia piirteitä palvellessaan herraansa. Läheisen kylän väki on kuin Universal Picturesin Frankenstein-kauhuklassikoista lainattu; kyllästyneinä aluetta terrorisoivaan vampyyrikreiviin he polttavat Draculan linnan heti alkutekstien jälkeen - tosin ihan turhaan. Tämän jälkeen Kleinenburgin kaupungista peräisin oleva nuorukainen (jälleen Paul-nimellä!) löytää itsensä linnalta ja päätön juoksentelu voi alkaa kun isoveli Simon ja nätti Sarah saapuvat etsimään häntä. Vampyyrin arvet huipentuu tosin yllättävän kekseliääseen Draculan tuhoutumiseen, joka osoittaa että yliluonnollinen olentokaan ei ole turvassa ukkossäällä ulkona hilluessaan.

On peräti ihmeellistä, että näin täyteen tungettu tarina voi osoittautua Hammerin Dracula-sarjan tylsimmäksi elokuvaksi. Tylsyys on kuitenkin suuremmalta osalta ohjaaja Roy Ward Bakerin ansiota sillä useimmat hänen Hammer-elokuvansa osoittavat samaa, liikaan realistisuuteen pyrkivää "arkipäiväisyyttä". Realistinen Scars of Dracula ei kuitenkaan ole. Muttei myöskään satumainen. Elokuvassa on hyvin vähän sitä kiehtovaa tunnelmaa, joista alkuperäinen 1958 Dracula sekä Dracula Has Risen from the Grave ja Taste the Blood of Dracula tihkuivat. Vampyyrikreivin linnalla päästään hetkittäin goottisromanttiseen tunnelmaan, mutta se vähäinenkin tunnelma katkaistaan joko älyttömillä jättilepakoilla tai edestakaisin kulkevalla juonella.

Täyteläiset värit ja strateginen valaistus tunnelmaa luovine varjoineen ovat Bakerin ohjauksessa sekä Moray Grantin kuvauksessa muuttuneet lähinnä räikeästi valaistuksi harmaaksi seinäksi. Verenpunaisilla verhoilla ja kynttilöillä yritetään luoda jonkinlaista tyyliä. Elokuvan päivällä kuvatut yöosuudet ovat Hammerin historian huonoimpia; edestakaisin juoksentelevien henkilöhahmojen takia studiokuvamateriaalista aitoon metsään (tai toisin päin) siirtymiset rasittavat pahasti elokuvan tunnelmaa sekä uskottavuutta. Elokuvassa ei edes välillä tiedä, onko päivä vai yö. Draculan koti ei ole myöskään enää se korkealla vuorella sijaitseva linna (kuten varsinkin Dracula Has Risen from the Grave -elokuvassa) sillä ihmiset eivät näytä olevan yhtään hengästyneitä ravatessaan edestakaisin linnan ja kylän väliä. Nolot jättilepakot eivät ole elokuvahistorian surkeimpia luomuksia, mutta niitä näytetään aivan liikaa - ja heti aluksi aivan liian läheltä.

Vampyyrin arpien pahin ongelma on kuitenkin näyttelijöissä jotka eivät reagoi juuri mihinkään. Vitivalkoiseksi meikatun Christopher Leen ajoittaisen zombiemaisen paikallaan seisomisen sentään ymmärtää, mutta kun lähes koko näyttelijäkaarti toimii samalla tavoin, on lopputulos valitettavan tylsää katsottavaa. Patrick Troughton, joka lienee tunnetuin rooleistaan sekä Doctor Who -televisiosarjassa että The Omen (1976) -elokuvan seivästettävänä pappina, reagoi sentään Kloven roolissa tyydyttävästi ja osoittaa jopa jonkiasteista syvyyttä - mutta koska roolihahmo on pelkkä Frankensteinmainen klisee, ei Klovelle erityistä sympatiaa heru. Jenny Hanley on Sarahin roolissa sarjan sankarittarista värittömin - on aivan sama, raapiiko iso lepakko hänen rintansa ruvelle ja syökö Dracula hänet jälkiruoakseen. Useimmat elokuvan näyttelijöistä ovat yksinkertaisesti liian brittejä ollakseen vakuuttavia itä-eurooppalaisia. Isoveli Simon (Dennis Waterman) on totaalisen tylsä sankariksi. Hieman veijarimaisempi Paul (Christopher Matthews) käyttää sentään punaisia kalsareita (yksityiskohta jonka voi bongata rakastelukohtauksen jälkeen Draculan linnan makuuhuoneessa).

Christopher Leellä on hetkensä verenhimoisena vampyyrikreivinä, mutta hänen Dracula, Prince of Darkness -elokuvassa nähty sirkuspellemäisyytensä tekee valitettavan paluun Vampyyrin arpiin. Pikkuruinen krusifiksi (mutta varsinaisesti ohjaaja Baker) pistää Leen ylireagoimaan naurettavuuksiin asti.

Tahattomasta komiikastaan huolimatta Vampyyrin arvet yrittää olla kauttaaltaan surumielinen ja pessimistinen. Tätä alleviivaa James Bernardin musiikki joka on valovuosien päässä kahden edellisen Dracula-elokuvan eeppisistä ja melodisistakin sinfonioista. Vaikka Bernardin musiikkikokonaisuus elokuvalle sisältää peräti rakkausteeman (varsinaisesti Sarahin teema), on sekin aivan erilaisesti sointuva ja peräti alakuloinen verrattuna Taste the Blood of Dracula -elokuvan kauniiseen rakkausmelodiaan.

Scars of Dracula on sarjan ylivoimaisesti verisin elokuva. Koska aiempien elokuvien satumaisuutta tässä ei ole, ja Christopher Leen Draculakin vain zombiemainen köntys, on Vampyyrin arvet juuri se elokuva jolla ei kannata sarjan katselemista aloittaa. (Mainittakoon että jos allekirjoittanut olisi tämän nähnyt ensimmäisenä Hammerin Draculanaan, olisi Lee jäänyt pois idoleistani, enkä tuskin olisi vilkaissutkaan Hammerin muita elokuvia). Tämä on juuri se Hammerin Dracula, jossa vampyyrikreivi heiluu veitsen kanssa puukottaen naiskumppaninsa hengiltä ja antaa lepakkoarmeijansa tehdä muut likaiset työt puolestaan. Ohjaaja Roy Ward Baker oli tarkoituksellisesti päättänyt tehdä elokuvasta shokeeravan, raa'an ja verisen - mutta valitettavasti Vampyyrin arpien inhorealistinen verisyys ei paranna elokuvan kokonaisuutta laisinkaan, vaan tekee siitä vieläkin naurettavamman. Verta, suolenpätkiä ja raadeltua lihaa tästä keitoksesta kyllä löytyy - mutta dramatiikkaa ja uskottavuutta ei sitten ollenkaan.

Hammerin pomot tiesivät että lehmä oli lypsetty loppuun. Scars of Dracula oli kuitenkin tuottanut sen verran mukavan summan rahaa, ettei lehmää vielä kannattanut teurastaa. Anthony Hinds (alias John Elder) kieltäytyi kuitenkin laatimasta käsikirjoitusta nykyaikaan sijoitetulle Dracula-tarinalle. Uudet tuulet puhalsivat yli koko elokuvasarjan, kun käsikirjoittaja Don Houghton saapui uudistamaan Hammerin Draculaa. Siinä missä Vampyyrin arvet oli luopunut elokuvasarjan tarinallisesta jatkumosta, Dracula A.D. 1972 loi kokonaan uuden taustatarinan sekä tarinallisen jatkumon (jota täydennettiin vuonna 1974 julkaistuilla jatko-osilla The Satanic Rites of Dracula ja The Legend of the 7 Golden Vampires). Loistava Peter Cushing palasi kuitenkin "vampyyrinmetsästäjä" Van Helsingiksi, vaikkei yksikään näistä kolmesta elokuvasta viittaa muutoin kuin kuvaannollisesti Hammerin aiempien elokuvien Dracula (1958) ja The Brides of Dracula (1960) tohtori Van Helsingin alkuperäishahmoon. (Lue lisää kohdasta "Kyseenalaista").

Alkuperäisnimellä Dracula - Chelsea ja työnimenä Dracula Today kuvattiin syksyn 1971 aikana, mutta julkaistiin vasta syksyllä 1972. Elokuvan lopulliseen nimeen tyydyttiin liittämään lähinnä "Anno Dominin" (eli "jälkeen Kristuksen, jKr." tai "Herran vuonna"). Silti Suomessa Dracula A.D. 1972 kääntyi mielikuvituksettomalle nimelle Draculan kosto, eikä suinkaan esimerkiksi "Dracula Herran vuonna 1972". Virallinen suomenkielinen nimi oli mielikuvitukseton erityisesti siksi että verenhimoinen vampyyrikreivi varsinaisesti kosti jo vuoden 1958 alkuperäiselokuvassa sekä myös jatko-osissa Dracula on noussut haudastaan ja Dracula, paholaisen lähettiläs. Tosin Dracula A.D. 1972 -elokuvassakin vampyyrikreivin ainoa motiivi on jälleen kerran kostaminen, eikä suinkaan railakas bailaaminen vuoden 1972 Lontoossa. Siksipä Hammer jälleen kerran syyllistyi elokuvan nimellä huijaamiseen: vaikka koko tarina yritettiin tuoda silloiseen nykyaikaan, lopullisen elokuvan nuoriso vaikutti kuitenkin enemmän 1960-luvun hipeiltä ja vampyyrikreivi jäi edelleen piileskelemään vanhaan rauniokirkkoon josta hän ei kertaakaan elokuvan aikana astu ulos.

Siitä huolimatta että Dracula A.D. 1972 -elokuvan varsin loistava idea "nykyaikaisesta" Draculasta jätettiin totaalisesti hyödyntämättä, ei elokuva ole läheskään niin surkea miltä se saattaa ensikertaa nähtynä vaikuttaa. Lontoon Hyde Park -puistossa vuonna 1872 tapahtuva prologi on restauroidulta DVD:ltä nähtynä varsin vakuuttava ja vauhdikas minielokuva. Vaikka Dracula palaakin tasan sadan vuoden jälkeen piileskelemään Chelseassa sijaitsevaan rauniokirkkoon, on Christopher Lee erittäin hyvässä vedossa - parhaimmillaan sitten Dracula Has Risen from the Grave -elokuvan! Jo pelkästään Leen eläimellinen ilme Van Helsingin kohdatessaan on näkemisen arvoinen. Manfred Mannin ex-kitaristi Michael Vickers sävelsi elokuvan alkuperäismusiikin, jonka veteraanisäveltäjä Don Banks sitten uudelleenäänitti ynnä täydensi muutamilla arkistomateriaaleilla. Vaikka Vickersin / Banksin raflaava 1970-soundinen musiikki elokuvassa saattaakin aluksi kauhistuttaa, edes se ei häiritse arvokkaasti kuvattuja ja vahvasti goottisromanttisia kohtauksia sumuun kietoutuneella rauniokirkolla. (Kriittinen katselija voi tietenkin kyseenalaistaa Draculan älykkyyden valita näitä piileskelypaikkojansa; miksi jo toiseen kertaan kirkossa? Eihän se vanhalle ristejä pelkäävälle vampyyrille ole lainkaan järkevä paikka asustaa!).

Draculan kosto on joiltakin osuuksiltaan ärsyttävä ja infantiilin typerä "teinikauhuilu" - kuten koko Christopher Neamen esittämä Johnny Alucard -hahmo (sekä tämän varsin saamaton esi- tai isoisä joka ei keksi Draculan henkiinherättämiseksi helpompaa tapaa kuin haudata kasan tuhkaa sadaksi vuodeksi). Elokuvaa tasapainottaa kuitenkin erittäin vahvat roolisuoritukset sekä Peter Cushingilta että Jessica Van Helsingiä näyttelevältä Stephanie Beachamilta - sekä heidän osaltaan taidokas, elämänmakuinen käsikirjoitus ja Alan Gibsonin ymmärtävä ohjaus. Draculan kosto saattaa tarjota yhden vampyyrielokuvien kaikkien aikojen typerimmistä ja äänekkäimmistä vampyyrikuolemista - sekä missata totaalisesti pointtinsa nimihahmon suhteen - mutta silti tässä on elokuva josta saattaa huomata nauttivansa kerta kerralta enemmän. Periaatteessa Dracula A.D. 1972 on kolmen tähden perushyvä elokuva, vaikka sen tekijät olisikin syytä ruoskia.

KYSEENALAISTA
( S p o i l e r i v a r o i t u s )
Kuten jo sanottu, Dracula A.D. 1972 loi kokonaan uuden taustatarinan sekä tarinallisen jatkumon jota täydennettiin vuonna 1974 julkaistuilla jatko-osilla The Satanic Rites of Dracula ja The Legend of the 7 Golden Vampires. Järkevintä olisi siis olla sekoittamatta Don Houghtonin luomaa uutta tarinajatkumoa Jimmy Sangsterin ja Anthony Hindsin luomaan alkuperäisjatkumoon (alkaen vuoden 1958 Draculasta ja päättyen 1970 Taste the Blood of Draculaan) - muttei ole myöskään mahdotonta tarkastella Hammerin jokaista Dracula-elokuvaa yhtenäisessä tarinallisessa jatkumossa. Jos näin tehdään, Dracula A.D. 1972 -elokuvan itsenäinen prologi on kronologisesti etenevässä Hammerin Dracula-saagassa Van Helsingin ja Draculan ihkaensimmäinen yhteenotto. Kyseinen prologi sijoittuu päivämäärälle 18. syyskuuta 1872, jolloin vampyyrinmetsästäjä Lawrence Van Helsing (Peter Cushing) kuolee vain minuutteja Draculan tuhoutumisen jälkeen. Hänet haudataan samaan hautaan Joseph Van Helsingin ("Elizabethin aviomiehen") kanssa - jonka perusteella Joseph ja Elizabeth voisivat olla Lawrencen vanhemmat. Noin kolmetoista vuotta myöhemmin, toukokuussa 1885, toinen Van Helsing (jälleen Peter Cushing) - tarkalleen ottaen tohtori Van Helsing jonka etunimeä ei koskaan mainita - saapuu Karpaateille etsimään ystäväänsä Jonathan Harkeria (elokuvassa Dracula, 1958). Samainen tohtori Van Helsing jatkaa seikkailujaan Transylvaniassa metsästäen seuraavaksi Baron Meinster -nimistä Draculan "oppipoikaa" (elokuvassa The Brides of Dracula, 1960). Runsaat viisitoista vuotta myöhemmin, vuonna 1904, professori Laurence Van Helsing (jälleen Peter Cushing) taistelee poikansa Leylandin rinnalla seitsemää kultaista kiinalaista vampyyria vastaan (elokuvassa The Legend of the 7 Golden Vampires, 1974) - ja kohtaa saman seikkailun päätteeksi kreivi Draculan (John Forbes-Robertson) joka peräti tunnistaa kyseisen vampyyrinmetsästäjä Van Helsingin. Peter Cushing ei siis näytellyt suinkaan yhtä ainoaa Van Helsingiä Hammerin Dracula-sarjassa, vaan peräti neljää saman suvun edustajaa. Ellei sitten epäillä että Lawrence lavasti 1872 kuolemansa tarkoituksellisesti ja muuttui vieläpä 1880-luvun loppupuolella kuolemattomaksi Baron Meinsterin puraisun takia.

Huhu kertoo että jo ennen Dracula A.D. 1972 -elokuvan julkaisua Hammer olisi ollut suunnittelemassa harvinaisen eeppistä seikkailua seuraavaksi Dracula-sarjan elokuvakseen. Huhun mukaan käsikirjoittaja Jimmy Sangster olisi tehnyt yhteistyötä peräti kirjailija-käsikirjoittaja Richard Mathesonin kanssa rakentaessaan huimalta kuulostavan idean elokuvasta joka olisi ensin kertonut kreivi Draculan syntytarinan historialliseen Vlad Seivästäjään pohjautuen ja sitten tarina olisi hypännyt vuoden 1895 Lontooseen jossa Van Helsing olisi lyöttäytynyt yhteen mestarisalapoliisi Sherlock Holmesin kanssa löytääkseen verenhimoisen vampyyrikreivin. Nimellä Dracula Walks the Night kulkeneen elokuvaprojektin tähtirooleissa olisi nähty Christopher Leen ja Peter Cushingin lisäksi upea Barbara Shelley (vuoden 1966 Dracula, Prince of Darkness -elokuvan Helen Kent). Vaikka huhupuheisiin on aina syytä suhtautua tietyllä varauksella, lienee tässä huhussa jotain perääkin, sillä Richard Mathesonin käsikirjoittama, Vlad Seivästäjäänkin viittaava televisioelokuva Bram Stoker's Dracula sai ensi-iltansa vuonna 1973. Faktaa on myös se että Jimmy Sangster oli laatimassa maaliskuussa 1972 käsikirjoitusta nimellä Dracula is Dead... But Alive... and Well... and Living in London, mutta syystä tai toisesta käsikirjoitus annettiin jatkotyöstettäväksi Don Houghtonille. Eipä siis ihmekään että käsikirjoituksesta tuli lopulta suoraa jatkoa Dracula A.D. 1972 -elokuvalle.

Elokuvan työnimenä oli Dracula is Dead ...and Well and Living in London. Rooliinsa täysin tuskastunut Christopher Lee ennätti ensimmäisten joukossa sanoa painavan sanansa elokuvan nimestä: miksi vitsailla nimellä kun elokuva ei kuitenkaan ole komedia? Onneksi tuottajat ymmärsivät lopulta vaihtaa nimen ja niinpä "Saatanalliset Riitit" -nimi keksittiin. Yhdysvalloissa The Satanic Rites of Dracula nähtiin kuitenkin nimellä Count Dracula and His Vampire Bride. Suomen televisiossa samainen elokuva on nähty nimellä Dracula elää ja voi hyvin. Suomentaja on ilmeisestikin ollut elokuvan historiasta hyvin perillä. Mutta edes suomalaisessa muodossaan hauska nimi ei hirvittävän hyvin kuvasta kyseistä apokalyptista elokuvaa, sillä nimi olisi parempi muodossa "Dracula elää muttei voi todellakaan hyvin ...suunnitellen peräti itsemurhaa".

The Satanic Rites of Dracula -elokuvan käsikirjoitusta ei voi kutsua ihan mielikuvituksettomaksi. Tässä Hammerin Dracula-saagan päättävässä seikkailussa kreivi Dracula haluaa todellakin tuhota koko ihmiskunnan - eli luontaisen ravinnonlähteensä. Vampyyrikreivi ei kuitenkaan suoranaisesti suunnittele itsemurhaa, sillä hän haluaa kauniin Jessica Van Helsingin (tällä kertaa Joanna Lumleyn esittämänä) mukaansa viettämään maailmanlopun jälkeisiä onnenpäiviä. Valitettavasti elokuvan kerronnallinen kokonaisuus on kaukana mielikuvituksellisuudesta. The Satanic Rites of Dracula toimisi elokuvana huomattavasti paremmin jos katselija ei tietäisi jo etukäteen katsovansa Hammerin Dracula-elokuvaa. Räikeän väkivaltaisen agenttiseikkailun vampyyreita kuhiseva loppuhuipentuma olisi voinut olla jopa elokuvahistorian ikimuistoisimpia yllätyskäänteitä jos Hammer olisi luottanut muuhunkin kuin Christopher Leen varmaan kassamagneettistatukseen. Alan Gibsonin kylmän realistinen ohjaus voi hyvin itseasiassa aina niin pitkään kun Christopher Leen Dracula pysyy poissa. Mutta kun elokuva uhraa koko kerronnallisen kokonaisuutensa tutussa punamustassa viitassa hilluvan Leen takia, eikä kuitenkaan taaskaan anna tälle muuta tekemistä kuin haukata hemaisevaa rintaa tai heitellä huonekaluja Van Helsingiä kohti, voi lähtökohtaa pitää ainoastaan surkuhupaisena.

Christopher Leestä tulee tosin tässä elokuvassa hetkellisesti mysteerinen "superkonna" - Leen omien sanojen mukaan "sekoitus Howard Hughesia ja [James Bondin] Dr. Nota" - mutta tätä kasvottomuutta ja "nykyaikaista Draculaa" hyödynnetään vain kerran, kiistämättä elokuvan tyylikkäimmässä ja taatusti kuuluisimmassa kohtauksessa. Harmi vain ettei tätä Leen upeasti esittämää kasvotonta superkonnaa hyödynnetty elokuvassa enempää. Suurempi harmi on se että Leen Dracula on näytetty jo aiemmin elokuvan aikana ja yhteys salaperäiseen D.D. Denhamiin jo luotu, joten kenellekään ei taatusti tule yllätyksenä että Dracula ja Denham ovat sama henkilö. Ei edes Van Helsingille - ja siksi jopa elokuvan tyylikkäin kohtaus menettää lähes kokonaan merkityksensä.

Eikä edes sanat "surkuhupainen" tai "tahattomasti koominen" riitä kuvailemaan elokuvan täydellistä antikliimaksia. Vampyyrikreivin visuaalisesti näyttävä tuhoutuminen kuului niihin lukemattomiin kaavamaisuuksiin jotka olivat kiusanneet Hammerin Dracula-sarjaa jo pitkään. The Satanic Rites of Dracula jättää kyllä toisen kaavamaisuuden, Draculan heräämisen, lähes kokonaan selittämättä, mutta väkipakolla väännetty loppuhuipentuma täytyi jostain kumman syystä saada mukaan. Tämä elokuva olisi tarvinnut vähintään Taste the Blood of Draculan absurdin tuhoutumiskohtauksen kaltaisen "eeppisen" lopetuksen - mutta vielä mitä! eihän sellaista tarvita kun laitetaan aiemmin niin dynaaminen ja ylväs vampyyrikreivi sotkeutumaan orapihlajapensaaseen ja kompuroimaan orjantappuroiden keskellä, jotta Van Helsing voi vielä kertaalleen iskeä seipään vampyyrin rintaan ja irvistellä tämän hajoavalle ruumiille. Vampyyrin lannistava orapihlajan voima oli ilmeisesti puhdasta Don Houghtonin keksintöä, perustuen Kristuksen orjantappurakruunuun. Sinänsä ihan perusteltu idea - mutta erittäin realismipainotteisen, raa'asti väkivaltaisen toimintaelokuvan loppuhuipentumana kyseisenkaltainen kompastelu piikkipensaassa ei ollut pelkästään totaalisen epäelokuvallista vaan myös sanoinkuvaamattoman nolo lopetus koko saagalle.

Erittäin vaikuttavan Freddie Jonesin ja aina loistavan Peter Cushingin roolisuorituksista huolimatta The Satanic Rites of Dracula ei tarjoa juurikaan muuta joka tekisi elokuvasta katsomisen arvoisen. Edes kellariin kahlituista vampyyrinaisista ei oteta muuta irti kuin maksimiluokan kirkaisuja surkuhupaisassa joukkoteurastuksessa. John Cacavasin musiikki ei tarjoa juuri muuta kuin iskevähkön pääteeman. Tämän elokuvan voi Scars of Draculan tavoin jättää kokonaan väliin Hammerin Dracula-sarjassa.

Hammerin Dracula-saagan kronologisessa jatkumossa The Legend of the 7 Golden Vampires ei ole suinkaan jatko-osa, vaan pikemminkin prequel joka edeltää prologillaan jopa vuoden 1958 alkuperäisen Draculan tapahtumia. Christopher Lee ei enää kuitenkaan suostunut Draculaksi - ja siksi tämän elokuvan vampyyrikreivi on kutakuinkin "ikimuistoinen": The Vampire Lovers (1970) -elokuvassa "Man in Black"-roolinimellä nähty John Forbes-Robertson sai ylleen Draculan viitan ja naamalleen meikin joka väärässä valaistuksessa näytti lähinnä pahasti valuneelta drag-artistilta. Syy ei kuitenkaan ole Forbes-Robertsonin, joka kahdessa kohtauksessaan tekee ihan siedettävän roolityön vampyyrikreivinä. Vaikka The Legend of the 7 Golden Vampires ei ole välttämättä Hammerin Dracula-sarjan edustavimpia eikä tärkeimpiä osia, on se silti sarjan huonoimpiin tekeleisiin verrattuna piristävä, värikäs, erilainen, viihdyttävä ja osittain jopa häikäisevän tyylikäs - ottaen huomioon että se oli Hammerin "tissejä ja verta" -aikakauden tuotoksia. Se oli myös Hammer Film Productionsin viimeisiä elokuvia.

Hammerin toimitusjohtaja James Carreras oli jo luovuttanut valtaistuimensa pojalleen Michael Carrerasille. Hammer ei oikeastaan ollut enää edes varjo muutaman vuoden takaisilta hopeisilta vuosiltaan, vaan pikemminkin nimike jollekin jota ei enää ollut varsinaisesti olemassa. Hammer ei ollut kuitenkaan ainoa kuolemassa oleva englantilainen elokuvayritys, sillä koko brittiläinen elokuvateollisuus oli syvässä kriisissä. Väliaikainen pelastava enkeli Hammerin rahoituskriisiin saapui käsikirjoittaja Don Houghtonin appiukon muodossa, jolla oli läheinen ystävyyssuhde elokuvamoguli Run Run Shawn kanssa. Hammer sai aikaan sopimuksen Shaw Brothers -yhtiön kanssa kahden elokuvan osarahoituksesta sekä tuotannosta Hong Kongissa sijaitsevilla Shaw Brothersin studioilla. Kamppailulajipainotteiset Kung Fu -elokuvat olivat tulleet myös länsimaissa suosituiksi 1970-luvun alkupuolella, puhumattakaan Akira Kurosawan Seitsemän samuraita (1954) -klassikosta sekä Hollywodin lännenelokuvavastineesta The Magnificent Seven (1960). Hammerin ehdottama, Don Houghtonin käsikirjoittama "Seitsemän kultaisen vampyyrin legenda" oli jatkava 1970-luvun Kung Fu -aaltoa, höystettynä tosin raa'alla väkivallalla, verellä, yliluonnollisilla kauhuilla, sekä muutamilla kiinalaisilla ja ruotsalaisilla tisseillä.

Kung Fu -elokuvaleimastaan huolimatta The Legend of the 7 Golden Vampires on yllättävän tunnelmallinen ja kiehtova Hammer-kauhuilu. Elokuvan kiistämättä parasta antia eivät ole suinkaan samaa kaavaa toistavat taistelut, vaan hylätyn temppelin hautausmaalta nouseva irvokkaan ihana zombie-vampyyri-armeija. Jos taistelukohtausten koreografiat eivät yllätä, liikkuvat itämaisin painotuksin toteutetut yliluonnolliset otukset kuitenkin varsin loistavasti. Elokuvan tyyliin kuuluu oleellisesti myös yliluonnollisten otusten irvokkuus. Tuskin missään muussa Hammer-elokuvassa nähdään yhtä pelottavan näköisiä otuksia. Kultaisilla naamioilla kasvonsa peittävät vampyyrit ovat jo niin järisyttävän shokeeravia, ettei selväjärkisellä katsojalla ole halua tietää miltä otusten kasvot näyttävät ilman naamioita. Kultaisten vampyyrien johtaja, okkultismia harjoittava Kah (Chan Shen) sentään säilyttää ihmismäisen muotonsa - mutta saa ruumiinsa asukiksi itsensä vampyyrien ruhtinaan, kreivi Draculan, peräti vuosisadan ajaksi.

Peter Cushingin esittämän professori Laurence Van Helsingin lisäksi elokuvan prologi on ainoa asia joka liittää tarinan Hammerin Dracula-saagaan - mutta yllättäen vampyyrikreivin Kiina-seikkailu jopa sopii saagan kronologiseen jatkumoon (lue lisää kohdasta "Kyseenalaista"). James Bernardin uljas, vahvoja itämaisia piirteitä sisältävä sinfonisesti jylisevä musiikki liittää elokuvan myös oleellisemmin Hammerin Dracula-sarjaan kuin Dracula A.D. 1972 ja The Satanic Rites of Dracula. Pääkuvaajat John Wilcox ja Roy Ford ovat onnistuneet luomaan niin täyteläisten värien ja pelottavien varjojen maailman, että hetkellisesti saattaa olla vaikea uskoa katsovansa B-luokan elokuvaa ja yleensä elokuvissaan liian räikeään valoon sortuvan Roy Ward Bakerin ohjausta. Julie Ege osoittautuu Vanessa Burenin roolissaan peräti paremmaksi kuin pelkäksi ruotsalaiseksi tissipariksi. Hyvän puolella taistelevien seitsemän veljeksen kauniimpaa osapuolta esittävä Shih Szu osoittautuu elokuvan todelliseksi, ihastuttavaksi naistähdeksi.

The Legend of the 7 Golden Vampires ei ehkä onnistu erityisen hyvin Kung Fu -elokuvana, mutta lähes kaikilta muilta elokuvanteon osa-alueiltaan, kuten myös tarinankerronnaltaan, se on poikkeuksellisen onnistunut. Elokuvan vahvan visuaalisuuden ja toiminnallisuuden takia ainoastaan loppuhuipentuma pistää silmään (jälleen) valitettavan kökkönä ja täysin turhana lisänä. Dracula-elokuvasta kun on pohjimmiltaan kyse, tottakai arkkivampyyrin "näyttävä" tuhoutuminen taas lopettaa seikkailun. Tällä kertaa ei tarvita edes Christopher Leen kömpelöä kreiviä heilumaan kameran eteen, sillä Forbes-Robertsonin esittämä Dracula tuntuu suorastaan syöksyvän vapaaehtoisesti paikallaan seisovan, väsyneen Cushingin pitelemään seipääseen. Lopetus on edelliselokuvan tyyliin valitettavan nolo - mutta onneksi elokuvan muilta osin tyylikäs kokonaisuus pelastaa paljon.

KYSEENALAISTA
( S p o i l e r i v a r o i t u s )
Vaikkei The Legend of the 7 Golden Vampires olekaan Dracula A.D. 1972 ja The Satanic Rites of Dracula -elokuvien jatko-osa, se silti täydensi Don Houghtonin luomaa uutta Dracula-saagaa. Järkevintä olisi tietenkin olla sekoittamatta Don Houghtonin luomuksia Jimmy Sangsterin ja Anthony Hindsin luomaan alkuperäisjatkumoon (alkaen vuoden 1958 Draculasta ja päättyen 1970 Taste the Blood of Draculaan) - muttei ole edelleenkään mahdotonta tarkastella Hammerin jokaista Dracula-elokuvaa yhtenäisessä tarinallisessa jatkumossa. Jos näin tehdään, The Legend of the 7 Golden Vampires -elokuvan prologi on kronologisesti etenevässä Hammerin Dracula-saagassa kaiken alku. Kyseisenä vuonna 1804 kreivi Dracula hyppää itämaisen okkultistin Kah'n kehoon ja muuttaa Kiinaan - ja elää onnellisena useita vuosikymmeniä. Vuonna 1872 Dracula on sitten ilmeisesti kyllästynyt Kiinaan, sillä hän ottaa yhteen Lawrence Van Helsingin kanssa Englannissa, Lontoon Hyde Parkissa ja tuhoutuu siellä ensimmäisen kerran (elokuva Dracula A.D. 1972). Mutta koska Kah'n kehoa ei ole vielä tuhottu, Dracula pääsee ilmeisestikin palaamaan eloon ilman kenenkään apua - ja hyppelee Transylvanian ja Kiinan välillä pariinkin otteeseen (ainakin elokuva Horror of Dracula). Vampyyrikreivin maailmankiertely kuitenkin päättyy vuonna 1904, jolloin professori Laurence Van Helsing saapuu kiinalaiseen Ping Kuein kylään (elokuvassa The Legend of the 7 Golden Vampires) ja kohtaa Draculan joka peräti tunnistaa professorin - tarkoittaen sitä että Laurence voisi hyvinkin olla vuoden 1885 samainen Van Helsing joka tuhosi vampyyrikreivin Transylvaniassa (elokuvassa Horror of Dracula, ja jatkoi seikkailujaan myös elokuvassa The Brides of Dracula). Laurence Van Helsing tuhoaa Draculan kiinalaisen reinkarnaation - ja seuraavan kerran kun Dracula kohtaa Van Helsingin suurperhettä, ollaankin sitten jo vuoden 1972 svengaavassa Lontoossa.

LUE LISÄÄ ENGLANNIKSI
Hammerin Dracula-Elokuvien
tapahtumat kronologisessa
järjestyksessä, sekä
Draculan kuolemat

Taustatietojen jäsentäminen,
kuvien muokkaaminen,
arvostelut ja muut tekstit:
Kenneth Sundberg

LÄHTEET
Informaatio & kuvat
Peter Haining:
The Dracula Centenary Book
(Souvenir Press Ltd, 1987)
Marcus Hearn & Alan Barnes: The Hammer Story -
The Authorised History of Hammer Films (Titan Books
/ Titan Publishing Group Ltd, 1997, 2007)
David Miller: The Complete Peter Cushing
(2000, 2005 Reynolds & Hearn Ltd)
Michael R. Pitts: Horror Film Stars
(McFarland & Company, Inc., Publishers, 1991)
Legrand, Karney, etc: Chronicle of the Cinema
(1995, Dorling Kindersley Publishing, Inc.
/ Chronik Verlag)
Nigel Andrews: Horror Films (1985,
Multimedia Publications [UK] Ltd)
Music from the Hammer Films
(1989, Silva Screen Records Ltd /
Liner notes by unknown writer)
Hammer Presents Dracula with Christopher Lee
(1974, Hammer City Records, EMI Records Ltd
/ 1994 re-release by BGO Records /
Liner notes by Basil Copper)
The Horror of Dracula (a 1992 re-release /
1974, Hammer City Records, EMI Records Ltd /
Silva Screen Records Ltd, 1992,
liner notes by James Bernard)
Hammer - The Studio That Dripped Blood
(2002, Silva America / SBMC, Inc. /
Silva Screen Records Ltd /
Liner notes by David Stoner, David
Wishart & James Fitzpatrick)
The Best of Hammer Horror (2001,
GDI Records / Demon Music Group Ltd /
Music Collection International)
The Hammer Vampire Film Music Collection
(2001, GDI Records, RMG/Universal /
Liner notes by John Mansell & Marcus Hearn)
Taste the Blood of Dracula - Soundtrack
(2000, GDI Records, RMG/Universal /
Liner notes by Marcus Hearn & John Mansell)
Cinema / Kino magazines (Kino Verlag GmbH)
Shivers magazine (Visual Imagination Limited)
Dracula: the comic book (Magazine Management,
Marvel Comics Group / published in Finland
by Semic Press Oy, 1974)
Cinefantastique magazine
Fangoria magazine
Starlog magazine
Maple, Humberstone & Myring: Supernatural World
(Usborne Publishing Ltd, 1979 / Published in
Finland as "Noidan käsikirja" by
Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1983)
The Usborne Book of the Haunted World (1995,
Usborne Publishing Ltd / Published in Finland
as "Aaveiden Atlas: Opaskirja yliluonnolliseen" by
Kustannusosakeyhtiö Otava, 1997)
www.imdb.com / wikipedia.org
and Kenneth Sundberg

____________________________________

KenNetti on Kenneth Sundbergin täysin epäkaupallinen nettisaitti joka kunnioittaa ja ylistää lahjakkaita ihmisiä ja heidän töitään. Kaiken tälle saitille kerätyn materiaalin tarkoituksena on jakaa informaatiota, edistää tietämystä vähemmälle huomiolle jääneistä asioista, sekä viihdyttää ihmisiä kaikkialla maailmassa. KenNetti ja Kenneth Sundberg eivät ole missään tekemisissä tällä saitilla mainittujen yhtiöiden, teemapuistojen, elokuvien, ihmisten, kummitusten tai muiden asioiden kanssa. Oikeuksia materiaalien jäljentämiseen ei ole myönnetty KenNetille eikä Kenneth Sundbergille, lukuunottamatta osioita missä asiasta on erikseen mainittu. Jos Sinun mielestäsi jokin kuva tai muu materiaali ei saisi olla tällä saitilla, ole ystävällinen ja OTA YHTEYTTÄ Kenneth Sundbergiin, niin voimme nopeasti ratkaista ongelman.

KenNetti is a totally non-commercial website by Kenneth Sundberg to pay tribute and to honour the work of the talented people behind some of the most wonderful things found on this planet. All the material is gathered here only to inform, to promote things that need to be noticed, and to entertain people all over the world. KenNetti and Kenneth Sundberg are not affiliated to any of the companies, theme parks, movies, people, ghosts or other things appearing on this site. No rights of reproduction have been granted to KenNetti or Kenneth Sundberg, except where indicated. If You feel that some image or material whatsoever should not appear on this site, please CONTACT Kenneth Sundberg so that we can quickly resolve the problem.