KENNETIN PÄÄSIVU • THE KENNETTI MAIN PAGE
Sivuston suunnittelu ja ylläpito: Kenneth Sundberg
Viimeisin Päivitys: Toukokuun 31, 2010

KenNetin viihdetietokanta - the KenNetti entertainment database
Hämähäkit Elokuvissa
Pieni Tietokanta Elokuvien Sympaattisista
Karvaisista Kahdeksanjalkaisista

Hämähäkit inhottavat ihmisiä luultavasti enemmän kuin yksikään toinen elukka. Siitä huolimatta hämähäkkien on erittäin harvoin todettu aiheuttavan ihmiselle varsinaista pahaa: hämähäkit eivät syö ihmisiä (toisin kuin esimerkiksi hyttyset), niiden ei ole todettu levittävän tauteja (kuin esimerkiksi rotat), eivätkä hämähäkit hyökkää, varsinkaan itseänsä isompien olentojen päälle muutoin kuin puolustautuessaan (kuten useimmat elukat). Hämähäkit ovat planeettamme hyödyllisimpiä eläimiä. Niitä on siis aivan turha pelätä.

Hämähäkkien virheellisestä pahamaineisuudesta päästään kuitenkaan tuskin koskaan eroon, sillä populaarikulttuurissa nämä kahdeksanjalkaiset, karvaiset vipeltäjät on lähes poikkeuksetta nähty hirviöinä. Erityisesti elokuvissa hämähäkit ovat yksi käytetyimmistä eläinryhmistä synnyttämään kauhua, inhoa ja pelkoa.

Tällä sivulla KenNetti listaa joitakin elokuvahistorian hienoimpia - ja huonoimpia - hämähäkkejä.

____________________

Elokuvien Parhaimpia
Hämähäkkejä

Arvostelijana Kenneth Sundberg
KenNetin Arvosteluasteikko

The Thief of Bagdad
Julkaisuvuosi: 1940
Ohjaus: Michael Powell,
Ludwig Berger, Tim Whelan
(ja William Cameron Menzies,
Alexander Korda & Zoltan Korda)
Vuoden 1940 Bagdadin varas oli uusintaversio vuonna 1924 tehdystä mykkäelokuvasta. Muun muassa erikoistehosteistaan Oscar-palkinnon voittanut 1940 versio määritellään usein "fantasiaelokuvien äidiksi", eikä suinkaan syyttä. Elokuva herätti Tuhannen ja yhden yön tarinat eloon kertakaikkisen tyylikkäästi ja värikkäästi, sortumatta kuitenkaan lapsellisiin ylilyönteihin. Realistista vaaran tuntua lisää Conrad Veidtin mestarillinen roolisuoritus suurvisiiri Jaffarina. Kekseliäästä käsikirjoituksesta, unohtumattomista hahmoista ja tyylikkäästä musiikista huolimatta 1940 Bagdadin varkaan eittämättä upein ansio on jättiläishämähäkki jonka veroista ei ole nähty edes digitehosteiden aikakaudellamme. On toisaalta ironista, että jotkut saman elokuvan tehosteista - kuten esimerkiksi Djinni-hengen vaatimattomat (suoraansanoen surkeat) lentokohtaukset - itseasiassa vain korostavat jättiläishämähäkkikohtauksen mestarillisuutta. Tämä karvainen ötökkä näyttää jättimäisen seittinsä pinnalla raivotessaan niin aidolta, että asiantuntevakin katsoja voi vain arvuutella miten kyseinen kahdeksanjalkainen saatiin luotua (ellei joissain kuvakulmissa käytetty peräti oikeaa hämpsyä). Ötökän liikkeet vaikuttavat liian täydellisiltä ollakseen pelkkää stop-motion-tekniikkaa, ja parissa kuvakulmassa ötökkä on takuulla käsinkosketeltavan oikea, vähintään matkailuperävaunun kokoinen nukke. Muutamassa kuvakulmassa, myönnettäköön, hämähäkin liikkeet tuntuvat hieman mekaanisilta - ja uskottavuutta voi tietenkin syödä myös se seikka, että hämpsy odottaa pitkähkön aikaa kiltisti kunnes lapsitähti Sabu on seitin keskiosassa aloittaakseen kaksintaistelun. Nämä yksityiskohdat tuntuvat kuitenkin pikkuseikoilta ottaen huomioon hämähäkin häikäisevän kokonaisuuden. Hämähäkin uhkaavuutta lisää myös legendaarisen elokuvasäveltäjä Miklos Rozsan hämähäkkimelodia, joka saattaa jäädä soimaan päähän vanhempaa elokuvamusiikkia arvostaville. (Samassa jättiläishämähäkkikohtauksessa nähdään myös yksi, ellei peräti kaksi mustekalaa lillumassa syvässä kuilussa; mustekalakuilu jää kuitenkin sivuseikaksi jättiläishämähäkin ollessa kohtauksen todellinen tähti). Vuoden 1940 Bagdadin varkaan kahdeksanjalkainen on edelleen elokuvahistorian upeimpia jättiläishämähäkkiluomuksia. Ne jotka väittävät toisin eivät ole perehtyneet hämähäkkielokuviin tarpeeksi laajasti.
Arvosana hämähäkille:

Tarantula
Julkaisuvuosi: 1955
Ohjaus: Jack Arnold
Universalin 1950-luvun hirviötriosta It Came from Outer Space (1953), Creature from the Black Lagoon (1954) ja Tarantula (1955) kuuluu viimeksimainittu hämähäkkielokuvien ehdottomiin merkkiteoksiin. Suuremmaksi ja suuremmaksi kasvava jättitarantella saattaa tosin enemmän naurattaa kuin kauhistuttaa hitaaaaaaaaaaaaaaaaaiden liikkeidensä takia, mutta elokuvan tehosteet eivät ole suinkaan huonoimmasta päästä. Elokuvakokonaisuutena Tarantula on onnistuneempi kuin moni muu kaltaisensa, kiitos ohjaajan ja kolmen muun miehen laatiman käsikirjoituksen jossa ainoa pelote ei olekaan se jättiläishämpsy. Ensikertalainen herkkä ihminen saattaa lopettaa elokuvan katselun jo ennen alkutekstejä puhtaasta järkytyksestä - ja tämä odottamaton teema jatkuu kautta elokuvan, liittyen kuitenkin oleellisesti elokuvan tarantellan jättimäiseen kasvuun. Tarantulan mainostuksessa on usein käytetty hupsun näköistä hämpsyä, jolla ei ole paljoakaan tekemistä elokuvassa nähdyn ällistyttävän aidon näköisen tarantellan kanssa. Elokuvan tehosteissa käytetään sekä aitoa tarantellaa että nukketekniikkaan tukeutuvia yksilöitä. Paljon puhekohtauksia sisältävän elokuvan hienoimpiin osuuksiin lukeutuu kohtaus, jossa eeppisiin mittoihin paisunut tarantella tuhoaa luojansa kotitalon. Vaikka elokuvan musiikki pistetään alkutekstien perusteella Joseph Gershensonin nimiin, tarantellan uhmakkaasti eteenpäin puskevaa, vaskisoitinpainotteista kauhuteemaa oli säveltämässä (tuolloin ansiokasta elokuvamusiikkiuraansa vielä aloitteleva) Henry Mancini.
Arvosana hämähäkille:

The Incredible
Shrinking Man
Julkaisuvuosi: 1957
Ohjaus: Jack Arnold
Tarantulan ohjaaja Arnold piti ohjaksista kiinni myös tässä Richard Mathesonin alkuperäisteokseen perustuvassa scifi-klassikossa. Näyttelijä Grant Williams kutistuu ja kutistuu - ja joutuu alttiiksi oman kotinsa vaaroille. Elokuvan loppuratkaisu on filosofisuudessaan taattua Mathesonia, mutta saattaa kummastuttaa monia katsojia. Elokuvan ikimuistoisimmassa kohtauksessa pienehkö hämähäkkikin on suuri uhka minimiehelle. Kaikki still-kuvat kyseisestä hämähäkistä näyttävät vähintään oudoilta (jalat sojottavat minne sattuu), mutta elokuvassa nähtynä hämpsy on ihan tarpeeksi uhkaava.
Arvosana hämähäkille:

Earth vs. the Spider
Julkaisuvuosi: 1958
(myös nimellä "The Spider")
Ohjaus: Bert I. Gordon
Tämä elokuva on yksi niistä vähemmän onnistuneista ö-luokan hämähäkkielokuvista, mutta huomattavasti viihdyttävämpi kuin samanniminen avuttoman huono uusintaversionsa vuodelta 2001. Käsikirjoitus on osittain kunnianhimoinen, mutta toteutus kärsii niin lahjattomista näyttelijöistä, ääliömäisistä henkilöhahmoista kuin myös vaatimattomista tehosteista. Hämähäkki on kyllä iso - ja useimmin myös oikea - mutta jää usein epädramaattiseksi köntykseksi.
Arvosana hämähäkille:

The Fly
Julkaisuvuosi: 1958
Ohjaus: Kurt Neumann
Alkuperäinen Kärpänen ei ole varsinaisesti kauhuelokuva. Se on pikemminkin erittäin onnistunut tutkielma kaiken voittavasta rakkaudesta sekä muista ihmisyyden peruselementeistä, sortumatta kuitenkaan ylisentimentaalisuuteen. Neumannin ohjauksessa on hyvin realistinen ja jopa kylmähkö sävy ilman öklöttävää inhorealismia jota David Cronenberg viljeli vuoden 1986 uusintaversiossaan. Ja vain tässä 1958 alkuperäisversiossa nähdään yksi filosofisten kauhuelokuvien omalaatuisimmista loppuhuipentumista, joka saattaa naurattaa toteutukseltaan mutta hyytää jokaisen hymyn syvällisellä pointillaan (jota en kuitenkaan tässä paljasta). Elokuvan vaatimaton budjetti näkyy loppuhuipentuman toteutuksessa - verkossaan lähes liikkumattomana jököttävä suhteellisen normaalikokoinen hämähäkki ei ole elokuvahistorian parhaita tekeleitä - mutta hämähäkkikohtauksen kokonaisuus onnistuu kuitenkin välittämään inhimillisen kauhuntunteen erinomaisesti. Varsinkin äänellisesti kohtaus on hermoja raastavan unohtumaton; "en tule milloinkaan unohtamaan sen huutoa."
Arvosana hämähäkille:

The Devil Rides Out
Julkaisuvuosi: 1968
(myös nimellä "The Devil's Bride")
Ohjaus: Terence Fisher
Englantilainen Hammer Films -elokuvayhtiö otti ensimmäisen varsinaisen askeleensa paholaisenpalvontateeman suuntaan sovittaessaan Dennis Wheatleyn kohutun bestsellerin valkokankaalle. Richard Matheson kirjoitti käsikirjoituksen, Christopher Lee näytteli pitkästä aikaa sankaria, ja Hammerin hoviohjaaja Fisher piteli ohjaksia. Vaikka The Devil Rides Out -elokuvaa pidetään yhtenä Hammerin ehdottomista mestariteoksista, se on osittain auttamattomasti vanhentunut ja osittain valitettavan koominen. Elokuvan huipentuma pitää kuitenkin edelleen pintansa eleganttina yhteenottona pahuuden voimien kanssa. Tässä kohtauksessa nähdään myös tyylikäs, pimeydestä hiipivä jättiläishämähäkki, joka nousee peräti takajaloilleen näyttääkseen mahdollisimman uhkaavalta.
Arvosana hämähäkille:

Kingdom of the Spiders
Julkaisuvuosi: 1977
Ohjaus: John "Bud" Cardos
"Hämähäkkien valtakunta" on yksi kaikkien aikojen legendaarisimmista hämähäkkielokuvista. Omalaatuista tälle teokselle on se, että elokuvan kauhistuttavat kahdeksanjalkaiset tähdet (pääosin tarantella-lajiketta) ovat ihan oikeita - eivätkä mitään säteilyn tai geenimanipuloinnin suurentamia luonnonoikkuja. Vaikka ne ovatkin pienehköjä, tässä elokuvassa niitä on satoja; (imdb.com väittää niitä kerätyn peräti 5000 kappaletta tätä elokuvaa varten). Eläinsuojeluihmiset ovat tietenkin kauhuissaan - mutta niin olivat elokuvassa näytelleet ihmisetkin, joiden kaikkien täytyi pystyä näyttelemään elävien kahdeksanjalkaisten kanssa. Ihmispääosassa nähdään alkuperäisestä Star Trek -televisiosarjasta tuttu William Shatner. Elokuva saattaa muistuttaa joissain määrin Alfred Hitchcockin Linnut-elokuvaa (The Birds, 1963) - mutta jopa kyseisen kauhuklassikon loppuratkaisu jää kakkossijalle Kingdom of the Spidersin lopetukseen verrattuna. Hyytävä, loistava elokuva.
Arvosana hämähäkeille:

Curse of the
Black Widow
Julkaisuvuosi: 1977
(myös nimellä "Love Trap")
Ohjaus: Dan Curtis
Ohjaaja Curtis muistetaan ehkä parhaiten televisiolle tehdystä kauhusaippuaoopperasta Dark Shadows sekä vuoden 1973 Dracula-versiosta (jossa nimiosaa esitti Jack Palance). Mustan lesken kirous on niin ikään televisiolle tehty vaatimattoman budjetin jännäri, jossa selittämättömät murhat osoittautuvat ihmisen kokoisen mustaleski-hämähäkin tekemiksi. Eikä siinä vielä kaikki, sillä päiväsaikaan tämä verenhimoinen mustaleski elää ihmismuodossa. Dekkariperinteen tapaan epäiltyjä on tietenkin enemmän kuin yksi. Earl W. Wallacen ja Robert Bleesin käsikirjoituksesta olisi saanut lopputulosta huomattavasti paremman elokuvan muutamilla pienillä muutoksilla. Jättimäinen mustaleski nähdään tietenkin elokuvan loppuhuipentumassa, eikä kyseinen hämpsy ole suinkaan historian huonoimpia tekeleitä - mutta veretön ja kauhuton elokuvakokonaisuus saattaa jättää katselijalle fiiliksen, että Mustan lesken kirous voisi toimia huomattavasti paremmin 2000-luvun kidutuskauhua hyödyntävänä kauhistuttavampana uusintaversiona.
Arvosana hämähäkille:

Something Wicked
This Way Comes
Julkaisuvuosi: 1983
Ohjaus: Jack Clayton
Walt Disneyn kuoleman jälkeen hänen nimeään kantava yhtiö ajautui pahasti harhateille elokuviensa suhteen. 1960-luvun puolivälistä aina 1970-luvun lopulle saakka yhtiö pyöritti kaupallisesti varmaa linjaansa, eikä uskaltanut ottaa risekjä. 1970- ja 1980-lukujen vaihteessa yhtiö yritti piristää elokuvatuotantoaan tekemällä useita näytelmäelokuvia joissa tietoisesti haettiin uutta linjaa - mutta suuri yleisö ei voinut käsittää miksi mikkihiiritehdas lähti poikkeamaan niin paljon "lapsiystävällisen" viihteen tekemisestä. Walt Disney itse ei ollut kuitenkaan koskaan tehnyt viihdettä pelkästään lapsille, vaan merkityksellisemmin "aikuisille jotka eivät ole unohtaneet lasta sisällään". Arvostetun scifi-kirjailija Ray Bradburyn alkuperäisteokseen perustuvassa Something Wicked This Way Comes -elokuvassa Waltin aito filosofia löytyi sekä tarinassa että elokuvan kauhuissa, mutta suuri yleisö ei tietenkään tätä ymmärtänyt. Elokuvasta tuli yhtiön suurimpia kaupallisia floppeja - mutta myös ehdoton kulttiklassikko, Disney-yhtiön ylivoimaisesti pelottavin elokuva, jonka järkyttävin kohtaus on kuin suoraan lainattu Kingdom of the Spiders -elokuvasta: lukemattomat ihan oikeat tarantella-hämähäkit valtaavat elokuvan pääosissa olevien nuorten poikien makuuhuoneet yön pimeydessä. Kyseisen kohtauksen järkyttävyyttä lisää elokuvasäveltäjä James Hornerin äärettömän aggressiivinen taustamusiikki. Elokuvan kokonaisuuden kanssa näillä hämähäkeillä ei ole kuitenkaan mitään tekemistä.
Arvosana hämähäkeille:

King Solomon's Mines
Julkaisuvuosi: 1985
Ohjaus: J. Lee Thompson
Kuuluisa H. Rider Haggardin alkuperäisteos oli filmattu jo aiemmin, mutta tässä Golan-Globus -tuotannossa tarinaan lisättiin aimo annos (muutama vuosi aiemmin elokuvateattereiden kassakoneet räjäyttänyttä) Indiana Jones -henkeä. Lopputulos on itseasiassa jopa hauskempi kuin yksikään Indy Jones -seikkailu. Tämä Kuningas Salomonin kaivokset -elokuva ei ota itseään turhan vakavasti; ei edes ikimuistoisessa jättiläishämähäkki-kohtauksessaan. Kaivoksia vartioiva hupaisa kahdeksanjalkainen ei ole elokuvahistorian parhaita jättiläishämähäkkitekeleitä - mutta kyseinen pieni kohtaus herättää sen verran nostalgisesti eloon aiemmat samankaltaiset kohtaamiset jättihämpsyjen kanssa (muun muassa Tarzan's Desert Mystery, 1943), että lopputulos saattaa hyväntahtoisesti hymyilyttää useimpia elokuvahämähäkkien faneja.
Arvosana hämähäkille:

Arachnophobia
Julkaisuvuosi: 1990
Ohjaus: Frank Marshall
Disney-yhtiöön kuuluvan Hollywood Picturesin ensimmäinen elokuva aiheutti hämähäkkikammoa luultavasti enemmän kuin paransi sitä. Steven Spielbergin tuottamana ja kumppanituottaja Marshallin ohjaamana elokuvasta tuli genren kiistaton mestariteos, jossa hämähäkeistä tuli ennennäkemättömän aggressiivisia. Toisin kuin Eight Legged Freaks -elokuvassa (2002), Araknofobiassa hämähäkit olivat kuitenkin uskottavia ja aidosti pelottavia, eivätkä digitehosteilla pilattuja vipeltäjiä. Ainoastaan "äiti"-hämppiksen uskottavuus rakoilee paikoin - varsinkin jos sitä vertaa elokuvassa käytettyihin oikeisiin, eläviin hämähäkkiyksilöihin. Trevor Jonesin musiikki antoi elokuvan hämähäkeille niin eleganssia kuin myös pahaenteisyyttä.
Arvosana hämähäkeille:

Gremlins 2:
The New Batch
Julkaisuvuosi: 1990
Ohjaus: Joe Dante
Samana vuonna Steven Spielberg toi elokuvateattereihin myös toisenlaisia ötököitä. Gremlins - Riiviöt oli ollut yksi vuoden 1984 hittielokuvista, mutta sai odottaa pitkän aikaa virallista jatko-osaansa. Kun tämä alkuperäisohjaaja Danten johtama "Uusi pesue" sitten saapui, monet ihmiset pitivät elokuvaa huonona. "Uusi pesue" on huomattavasti lapsiystävällisempi kuin 1984 alkuperäiselokuva, mutta jatko-osan monitasoista huumoria ymmärtääkseen katsoja kuin katsoja tarvitsee hyvän hirviöelokuva-yleissivistyksen. Räävittömien riiviöiden keskellä mellastaa muutama geenimanipuloitu yksilö, joista eräs on muuttunut näyttäväksi jättiläishämähäkiksi. Nuoren naisen juuttuminen seittien täyttämään käytävään laukaisee riiviöhämähäkin näyttävän kohtauksen.
Arvosana hämähäkille:

Lost in Space
Julkaisuvuosi: 1998
Ohjaus: Stephen Hopkins
Irwin Allenin suosittuun samannimiseen 1960-luvun televisiosarjaan perustuva nykyaikaistettu elokuva päätyi liian vakavan ryppyotsaisuutensa takia totaaliseksi flopiksi. Elokuvan parasta antia taisi olla yllättävän pitkälle viety hämähäkkiteema, jossa tyylitellyt "avaruushämähäkit" muuttivat elokuvan pahiksen ihmishämähäkiksi. Elokuvasäveltäjä Bruce Broughton, joka on koko uransa välttänyt kirjoittamasta musiikkia kauhuelokuville, antoi hämähäkeille niiden kauhistuttavan musikaalisen sielun.
Arvosana hämähäkeille:

8 Legs
Julkaisuvuosi: 2001
(myös nimellä "Arachnid")
Ohjaus: Jack Sholder
Kuoleman verkko -alaotsakkeella Suomessa julkaistu raina paljastui suoraan videolle tehdyksi ö-luokan elokuvaksi. Tämä elokuva haluaa selittää hämähäkkien jättiläismäisen koon "uudella tavalla" ja siksi heti elokuvan alussa trooppiselle saarelle laskeutuu UFO..! Mitään avaruushämähäkkejä näistä hämpsyistä ei kuitenkaan tule; ne pysyttelevät piilossa ja liikkuvat yhtä kömpelösti kuin elokuvan infantiili juoni.
Arvosana koko elokuvalle:

Harry Potter and
the Chamber of Secrets
Julkaisuvuosi: 2002
Ohjaus: Chris Columbus
J.K. Rowlingin originaalisuuden voi helposti kyseenalaistaa jo tämän toisen Harry Potter -teoksen kohdalla. Miksiköhän sekä J.R.R. Tolkienin Taru Sormusten Herrasta -trilogian kakkoskirjassa että Rowlingin saagan kakkoskirjassa esiintyy voittamaton jättiläishämähäkki? Dramaattisilta, elokuvallisilta ansioiltaan Rowlingin Aragog - sekä sen jälkeläiset - peittoavat kuitenkin Peter Jacksonin elokuvallisen version Tolkienin Lukitarista mennen tullen. Vaikkei Chris Columbus ollut ihan paras vaihtoehto ensimmäisten Pottereiden ohjaajaksi, tässä kakkoelokuvassa hän kuitenkin muisti erittäin hyvän säännön "vähemmän voi olla enemmän". Hillitty Aragog on sekä uhkaava että uskottava, puhumattakaan sen jälkeläisistä jotka eivät villistele ihan Eight Legged Freaks -elokuvan kahdeksanjalkaisten tapaan, vaan herättävät sekä kunnioitusta että aitoa kauhua.
Arvosana hämähäkeille:

Eight Legged Freaks
Julkaisuvuosi: 2002
Ohjaus: Ellory Elkayem
Tämä komediallinen hämähäkkielokuva oli tekijöidensä rakkaudenosoitus 1950-luvun hirviöelokuville. Hämähäkkejä on tällä kertaa monta eri sorttia ja monta eri kokoa - ja tässä elokuvassa ne kaikki muuttuvat myös ennätyksellisen aggressiivisiksi ja nopeiksi digitehosteiden ansiosta. Hämähäkkien uskottavuus kuitenkin rakoilee juuri siksi että ne ovat niin näyttävän digitaalisia sekä turhan ärhäköitä. Elokuva pyrkii myös shokeeramaan, mutta tekee sen jokseenkin halvantuntuisesti verrattuna esimerkiksi Kingdom of the Spiders -elokuvan kauhistuttavaan realismiin. Aivottomana popkorniviihteenä Eight Legged Freaks toimii kuitenkin erinomaisesti.
Arvosana hämähäkeille:

The Lord of the Rings:
The Return of the King
Julkaisuvuosi: 2003
Ohjaus: Peter Jackson
J.R.R. Tolkienin Taru Sormusten Herrasta -trilogian kakkoskirjassa esiintynyt jättiläishämähäkki Lukitari (eli Shelob) siirrettiin ilmestymään Jacksonin mahtipontisessa Sormus-sarjassa vasta kolmanteen elokuvaan. Tolkienin luomassa laajassa mytologiassa Lukitari oli voimakkain ja mahtavin kahdeksanjalkainen sitten Valarin Puut ahmineen jättiläishämähäkki Ungoliantin jälkeen. Jacksonin versio Lukitarista ei ollut tietenkään huono, mutta valitettavasti tämän digitaalisesti luodun hämpsyn ainutlaatuisuutta söi jo vuosi aiemmin koettu erinomaisten kahdeksanjalkaisten ryntäys valkokankaille elokuvissa Harry Potter and the Chamber of Secrets sekä Eight Legged Freaks. Jacksonin Lukitari jäi pahasti näiden aiempien otusten tallaamaksi - ja varsinkin myös siksi, että jättiläishämähäkin ensimmäinen ilmestyminen toteutettiin elokuvassa kapeisiin, synkkiin onkaloihin joissa varjot ja huonot perspektiivit saivat hämähäkin näyttämään pienemmältä mitä se todellisuudessa oli. Lukuisia hämähäkkielokuvia nähneille Jacksonin Lukitari on ensisilmäykseltä suuri pettymys, mutta kun onkaloista päästään pois ja hämpsy näyttäytyy uudelleen, voi tähänkin jättiläismäiseen karvajalkaan rakastua.
Arvosana hämähäkille:

King Kong
Julkaisuvuosi: 2005
Ohjaus: Peter Jackson
Alkuperäinen, vuonna 1933 valmistunut King Kong on yksi oikeutetuimmista elokuvaklassikkoista. Se toimi tärkeänä virstanpylväänä niin stop-motion -animaatiotekniikan, elokuvamusiikin sekä elokuvakauhun kehityksessä. Peter Jacksonilla oli hyvät aikomukset oman digitaalitehosteversionsa suhteen, mutta lopputulos ei tuonut huikeaan alkuperäisversioon verrattuna mitään uutta elokuvallisesti. Edes alkuperäisversiosta leikattu pahamaineinen "hämähäkkikuilu" (Spider Pit Sequence) ei tuonut Jacksonin elokuvaan "uudelleenkuvattuna" mitään uutta - varsinkaan avaruusötököidensä suhteen, joista vain muutama muistuttaa etäisesti hämähäkkejä. Enemmän nämä panssarikuorilla varustetut elukat muistuttavat avaruuselokuvissa nähtyjä hirviöitä kuin trooppisen saaren ötököitä. Jacksonin elokuvaa vaivasi myös huumoriton ylivakavuus jonka seassa Indiana Jones -tyyliset "pelastukset viime hetkillä" vetivät vain uskottavuuden mattoa rajusti koko elokuvan alta. Jacksonin versio "hämähäkkikuilusta" on yksi näistä 2005 King Kong -elokuvan valitettavan epäuskottavista kohtauksista; tästä kauhistuttavasta sekä vaarallisesta kuilusta ei olisi yksikään ihminen selvinnyt hengissä!
Arvosana hämähäkeille:

Urban Legends:
Bloody Mary
Julkaisuvuosi: 2005
(myös nimellä "Urban Legends 3")
Ohjaus: Mary Lambert
Tällä elokuvalla ei ole mitään tekemistä elokuvien Urban Legend (1998) ja Urban Legends: Final Cut (2000) kanssa, vaikka ammentaakin ideansa tutuista urbaanilegendoista. Lambert, joka ohjasi yhden kaikkien aikojen parhaimmista Stephen King -filmatisoinneista (Pet Sematary, 1989), ei ilmeisesti enää Bloody Mary -elokuvan kohdalla oikein hallinnut kokonaisuutta - tai sitten tuottajat leikkelivät elokuvaa liian paljon. Joka tapauksessa elokuva sisältää erinomaisen visualisoinnin eräästä urbaanilegendaklassikosta; nainen herää uniltaan ja huomaa saaneensa poskeensa inhottavan näppylän joka osoittautuukin hämähäkkiemon tekemäksi pesäksi sadoille poikasilleen. Bloody Mary -elokuvan versio tästä tapahtumasta on kokonaisuudessaan digitehostetta - mutta kohtaus on typerän elokuvakokonaisuuden eittämättä parasta, verisintä, ja totaalisen järkyttävää antia...
Arvosana hämähäkeille:

The Haunted Airman
Julkaisuvuosi: 2006
Ohjaus: Chris Durlacher
Tämä englantilaisen BBC-yhtiön tuottama televisioelokuva olisi saattanut jäädä unholaan, ellei Twilight-elokuvan tähti Robert Pattinson olisi näytellyt pääosaa. Ahdistuneesta RAF-lentäjästä kertova elokuva perustui useita paholaismaisia klassikkoteoksia kirjoittaneen Dennis Wheatleyn kirjaan; (muun muassa englantilainen Hammer Films -yhtiö on kuvannut Wheatleyn teoksia elokuviksi). Toisen maailmansodan pommituksista realismipohjansa kaivava teos muuttuu ohjaaja Durlacherin käsikirjoituksessa hyvin ahdistavaksi sukellukseksi ihmismielen synkkiin syvyyksiin, kun pyörätuoliin sidottu Pattinson kuskataan hermoparantolaan - jossa nuorukainen tekee ensimmäiseksi tuttavuutta pikkuisen seitissään roikkuvan hämähäkin kanssa. Elokuva pureutuu hämähäkkejä pelkän mielihäiriön varassa näkevien ihmisten sielunmaailmaan niinkin paljon, että muu tarina uhkaa jäädä mielettömän hämähäkkiryöpyn alle. Durlacherin öiset kohtaukset osittain digitaalisine pikkuhämähäkkeineen ovat niin ahdistavia, ettei elokuvaa voi todellakaan suositella romantiikan nälkäisille Pattinson-ihquttajille. Hämähäkkifanit eivät sen sijaan tule pettymään. (Elokuvaa ei ole syystä tai toisesta julkaistu Suomessa DVD-levynä vieläkään).
Arvosana hämähäkeille:

KenNetin Pääsivu

KenNetin viihdetietokanta
the KenNetti entertainment database