KENNETIN PÄÄSIVU • THE KENNETTI MAIN PAGE
Sivuston suunnittelu ja ylläpito: Kenneth Sundberg
Viimeisin Päivitys: Marraskuun 3, 2010

KenNetin viihdetietokanta - the KenNetti entertainment database
Frankenstein Elokuvissa
pieni tietokanta frankenstein-elokuvista

Vuonna 1818 julkaistu Mary Shelleyn Frankenstein on yksi romanttisen gotiikan merkkiteoksia. Teos on sittemmin osoittautunut suunnattomaksi inspiraationlähteeksi sekä myöhemmässä kauhukirjallisuudessa että elokuvissa. Universal Picturesin mustavalkoisia kauhuklassikkoja voinee syyttää siitä että tohtori Frankensteinin luomaa "hirviötä" alettiin kutsua luojansa nimellä. Toisin kuin mustavalkoisissa Frankenstein-elokuvissa, englantilaisen Hammer Films -yhtiön elokuvasarjassa päähahmo oli nimenomaan tohtori Frankenstein eikä suinkaan pultit kaulassaan laahustava hirviö. Kuuluisasta hirviöstä on tehty myös onnistunutta parodiaa. Näillä kahdella sivulla KenNetti tarkastelee lukuisia Frankenstein-elokuvia.

Arvostelijana Kenneth Sundberg
KenNetin Arvosteluasteikko

Frankenstein Elokuvissa - Sivu 2
Hammerin Frankensteinit

Tällä sivulla:

Universalin Frankensteinit
Frankenstein (1931)
The Bride of Frankenstein (1935)
Son of Frankenstein (1939)
The Ghost of Frankenstein (1942)
Frankenstein Meets the Wolfman (1943)
House of Frankenstein (1944)
House of Dracula (1945)

Muut Frankensteinit
Young Frankenstein (1974)
Transylvania 6-5000 (1985)
The Monster Squad (1987)
Mary Shelley's Frankenstein (1994)

Universalin Frankensteinit

Frankenstein
(1931, ohjaus James Whale)

Voisiko Boris Karloffin upeasti esittämää hirviötä edes kuvitella Bela Lugosin esittämäksi? Universal tarjosi roolia ensin Lugosille, mutta tämä torjui sen – ja auttoi näin luomaan pahimman kilpailijansa. Englantilainen näyttelijä William Henry Pratt tuli paremmin tunnetuksi taiteilijanimellään Boris Karloff (nimi tuli osittain äidin venäläisistä sukujuurista). Tunnetuinta rooliaan, Frankensteinin hirviötä, Karloff esitti kuitenkin ainoastaan kolmessa Universal Picturesin elokuvassa; (vuonna 1944 julkaistussa House of Frankenstein -elokuvassa Karloff esitti hirviön sijasta hullua tohtoria).

Universalin Frankenstein (1931) ei ollut Mary Shelleyn teoksen ensimmäinen filmatisointi, sillä J. Searle Dawley oli ohjannut painajaismaisen mykkäelokuvan jo vuonna 1910 (jossa hirviö nousee isosta padasta). Peggy Weblingin näytelmäversio käsitteli aihetta hieman "sivistyneemmin". Draculaakin sovittanut John L. Balderston laati Weblingin näytelmäversioon perustuvan käsikirjoituksen, jonka legendaarinen James Whale ohjasi Universalin elokuvaksi. Tätä 1931 elokuvaa on laajalti syyttäminen siitä että Frankenstein-nimen mainitseminen tuo mieleen vihaisia väkijoukkoja soihtuineen sekä katedraalimaisen laboratorion täynnä vimpaimia ja vipstaakkeleita – Shelleyn romaani ei nimittäin sisällä vanhaan vartiotorniin, saati rauniolinnaan, rakennettua jättimäistä laboratoriota eikä erityisemmin edes keskity hetkeen jolloin "olento" saa elämänkipinän – eikä tarinan loppuhuipentumaa koeta roihuavassa tuulimyllyssä, vaan pikemminkin kirjaimellisesti hyytävissä olosuhteissa. Tohtori Victor Frankensteinin etunimi muuttui elokuvassa Henryksi – ja hänen lapsuudenkaveristaan Henry Chervalista tuli Victor Moritz.

Whalen 1931 Frankenstein on kaikista muutoksistaan huolimatta huomattavasti parempi elokuva kuin samana vuonna ensi-iltansa saanut Tod Browningin Dracula. Siinä missä Lugosin tähdittämä Dracula on hidas, tylsähkö ja kauhuton, Whalen Frankenstein on huomattavasti nopeatempoisempi, toiminnallisempi sekä kauhistuttavampi. Elokuvan ikonisimpiin hetkiin kuuluu Colin Cliven esittämän Henry Frankensteinin kiljahdukset "It's alive! It's aaaliiive!" sekä kohtaus jossa hirviö, puhtaasti ajattelemattomuuttaan, heittää uimataidottoman pikkutytön järveen. (Viimeksimainittu kohtaus synnytti kokonaisen perinteen kauhean hirviön ja pienen lapsen kohtaamisesta; perinne on jatkunut muun muassa kauhuelokuvissa The Quatermass Experiment, 1955, The Incredible Melting Man, 1977, sekä kauhukomediassa The Monster Squad, 1987). Kuten Universalin 1931 Dracula, myös Frankenstein-elokuva käytti musiikkia minimaalisesti.

Universalin maskeerausmestari Jack Piercen luoma hirviömaski Karloffille on edelleen maailman tunnetuimpia kammotuksia, jota on parodioitu varmasti enemmän kuin yhdenkään toisen elokuvahirviön naamaa.

The Bride of Frankenstein
(1935, ohjaus James Whale)

Frankensteinin morsianta kehutaan usein "maailman upeimmaksi kauhuelokuvaksi". Kauhuaineksiltaan elokuva on toiminut huomattavasti paremmin 75 vuotta sitten, mutta elokuvallisena sekä tarinankerronnallisena saavutuksena se on kieltämättä edelleenkin erinomainen. Siinä missä vuoden 1931 edeltäjänsä oli erittäin tehokkaasti tiivistetty, Frankensteinin morsian täydentää ja syventää tarinajatkumoa sekä henkilöhahmoja – ja kuitenkin edelleen Mary Shelleyn alkuperäisteokseen perustuen; kirja todellakin sisältää osion jossa hirviö vaatii tohtori Frankensteinia luomaan naispuolisen olennon.

Ernest Thesigerin tyylikkäästi esittämä tohtori Pretorius on tosin puhtaasti elokuvaa varten luotu konna ja hirviötä takaa-ajavat kyläläiset edelleen lähinnä Universal-täytettä, mutta elokuva silti säilyttää kokonaisvaltaisen Mary Shelley -leiman huomattavasti paremmin kuin edeltäjänsä. Elokuvan merkittävimmäksi osuudeksi nousee hirviön ystävystyminen metsässä asuvan sokean miehen kanssa. Kyseinen ikoninen osio (josta Mel Brooks teki unohtumattoman herkullista parodiaa Young Frankenstein -elokuvassaan) on Shelleyn alkuperäiskirjasta löytyvän jakson vahvasti inspiroima. Ystävystymisen avulla hirviö oppii oikean ja väärän eron – ja kuten alkuperäiskirjassa, saa syvän motiivin vihatakseen luojaansa. Sokea mies opettaa hirviön myös puhumaan. Frankensteinin morsian jäi kuitenkin Universalin sarjan ainoaksi elokuvaksi jossa hirviö varsinaisesti puhuu.

Frankensteinin morsiamen loppuhuipentuma sisältää elokuvahistorian ikonisimman naishirviön loistavan Elsa Lanchesterin muodossa (sekä ikimuistoisen kampauksen). Lanchester esittää myös Mary Shelleytä elokuvan itsenäisessä prologissa, jossa kirjailijaneito tiivistää Universalin 1931 elokuvan juonen kertoessaan kirjastaan. Hupaisuudestaan huolimatta prologi luo elokuvalle tyylikkään, sadunomaisen auran joka tekee kokonaisuuden uskottavaksi sekä tunteisiin vetoavaksi. Ei siis ihme että legendaarinen James Whale muistetaan parhaiten tästä ohjauksestaan.

Universalin elokuvasarja vaikutti varmasti siihen että tohtori Frankensteinin luomasta "hirviöstä" alettiin käyttää "Frankenstein"-nimitystä populaarikulttuurissa. (Ja jos tarkkoja ollaan, Mary Shelley ei käytä alkuperäisteoksessaan otuksesta edes "hirviö"-nimitystä). Frankensteinin morsian -elokuvan nimi ei siis varsinaisesti viittaa hirviölle luotavaan naiskumppaniin, sillä tohtori Frankensteinin morsian Elizabeth (tässä elokuvassa vain 17-vuotias Valerie Hobson) on juonen kannalta jopa tärkeämpi kuin vasta loppuhuipentumassa nähtävä, Lanchesterin esittämä naishirviö.

Universal päätti testiyleisön reaktioiden perusteella että jo valmiille Frankensteinin morsiamelle oli kuvattava uusi onnellisempi loppu, jossa Henry Frankenstein (Colin Clive) ja Elizabeth pääsevät pakenemaan räjähtävästä tornista. Alkuperäiskäsikirjoituksessa kaikkien henkilöiden oli tarkoitus kuolla. Mainitsemisen arvoista on myös elokuvan tyylikkäästi "levoton" musiikki josta vastasi säveltäjä Franz Waxman. Tämä elokuvamusiikin ehdottomiin klassikoihin kuuluva teos huipentuu kymmenminuuttiseen sävellykseen "The Creation" jonka makaabereihin sydämenlyöntirytmeihin Waxman kokoaa useimmat Frankensteinin morsiamelle säveltämänsä erilliset teemat.

Son of Frankenstein
(1939, ohjaus Rowland V. Lee)
Universalin kolmannessa Frankenstein-elokuvassa siirryttiin vähintään parikymmentä vuotta eteenpäin jolloin tohtori Henry Frankensteinin poika Wolf "von" Frankenstein (Basil Rathbone) jatkaa isänsä kyseenalaisia töitä. Bela Lugosista tuli hirviön paras ystävä Igor. Boris Karloffin esittämä hirviö muuttui taas ärjyväksi ja kompastelevaksi (ehkä siksi että edelliselokuvassa kokonainen torni oli kaatunut hänen päällensä). Tämä oli viimeinen kerta kun Karloff esitti Frankensteinin hirviötä. Elokuvassa nähdään myös kauhuveteraani Lionel Atwill komisario Kroghina, jonka tekokädelle irvailtiin Mel Brooksin Young Frankenstein -elokuvassa. Alkuperäismusiikista vastasi Frank Skinner, jonka sävellyksiä kierrätettiin myös sarjan myöhemmissä elokuvissa.

The Ghost of Frankenstein
(1942, ohjaus Erle C. Kenton)
Vaikka neljäs Frankenstein-elokuva jatkaa edellisen elokuvan jatko-osana, tarina alkaa tässä vaiheessa luisua naurettavuuksien puolelle. Edelliselokuvassa kuoliaaksi ammuttu Igor ei kuollutkaan (mutta todellinen syy oli ilmeisestikin se että Bela Lugosin rooli Igorina oli saanut kriitikoiltakin kehuja). Niinpä Igorin rooliin palannut Lugosi etsii tässä elokuvassa käsiinsä Henry Frankensteinin toisen pojan Ludwigin (Sir Cedric Hardwicke) joka asuu Vasariassa. Tästä käynnistyy petosten, murhien sekä traagisten onnettomuuksien sävyttämä tarina jonka lopputuloksena Igorin aivot saanut hirviö kiljuu Lugosin äänellä ja sitten ykskaks sokeutuu. Hirviötä esitti tässä elokuvassa kauhulegenda Lon Chaneyn poika Lon Chaney Jr. jonka roolisuoritus sokeutuneena hirviönä vaikutti vahvasti otuksen yleisimagoon kädet ojossa kävelevänä robottina. Lionel Atwill esitti kateellista ja katkeraa tohtori Bohmeria. (Atwill esiintyi myös kolmessa seuraavassakin jatko-osassa, tosin ihan erilaisissa rooleissa). Elokuvan nimi ei edelleenkään viittaa hirviöön, vaan Ludwigin todistamaan aavenäkyyn isästään. Musiikkikokonaisuudesta vastannut Hans J. Salter täytti elokuvan vahvalla musiikilla lähinnä siitä syystä että hänen mielestään The Ghost of Frankenstein "tarvitsi kaiken mahdollisen avun" onnistuakseen elokuvana.

Frankenstein
Meets the Wolfman
(1943, ohjaus Roy William Neill)

Vuonna 1941 Universal julkaisi elokuvan The Wolf Man joka nousi ihmissusielokuvien klassikoksi sekä teki Lon Chaney Jr:sta tähden. Frankenstein Meets the Wolf Man on huomattavasti merkittävämpi 1941 ihmissusiklassikon jatko-osana kuin Frankenstein-elokuvasarjan viidentenä lukuna, jonka saagaan tämä elokuva ei tuo juurikaan mitään uutta. Lykantropiasta kärsivästä Lawrence "Larry" Talbotista (Chaney Jr.) kertovana jatko-osana Frankenstein Meets the Wolf Man on sen sijaan erinomainen.

Frankensteinin hirviön roolista aikoinaan kieltäytynyt Bela Lugosi hyppäsi tässä elokuvassa hirviön tamineisiin. The Ghost of Frankenstein -elokuvan loppuhuipentumassa Lugosin esittämän Igorin aivot siirrettiin hirviön päähän, jolloin otus sai Lugosin äänen mutta menetti näkökykynsä lähes kokonaan. Oli siis peräti loogista että tässä jatko-osassa hirviön rooliin otettiin Lugosi – ja että persoonallisesta äänestään (sekä unkarilaisesta aksentistaan) muistettavalle näyttelijälle kirjoitettiin merkittävästi vuorosanoja. Hirviön sokeudesta johtuen Lugosi jatkoi edellisosan loppuhuipentumassa nähtyä kädet ojossa kompastelua. Mutta kun valmis elokuva näytettiin testiyleisölle, Lugosin puheliaalle hirviölle lähinnä vain naurettiin. Siksipä tuottajat tekivät pikaisen päätöksen leikata elokuvasta pois kaikki Lugosin repliikit. Tämän idioottimaisen päätöksen takia Lugosin roolisuoritus tuhottiin täydellisesti – sillä jäljelle jäi vain muutama minuutti kauhulegendan yhdentekevää ärjymistä ja heilumista. Hirviön oli tarkoitus itse kertoa menneisyydestään sekä nykyisestä sokeudestaan, mutta lopullisessa pahasti leikatussa elokuvassa hirviön sokeus sekä siitä parantuminen jäävät kokonaan selittämättä.

Elokuvan loppuhuipentuman kuuluisa tappelu Ihmissuden ja Frankensteinin hirviön välillä on myös valitettavasti tahattoman koominen, sillä lähikuvia ylinäyttelevästä Lugosista pistetään stunttinäyttelijöiden riehumisen väliin. Kaiken lisäksi, kun hirviö nähdään tässä elokuvassa ensimmäistä kertaa – jäähän vangittuna – saattaa tarkkasilmäinen katselija ihmetellä mitä Bela Lugosin nenälle on tapahtunut. Kyseessä ei ole nimittäin Lugosi, vaan stunttinäyttelijä Gil Perkins (jota näytetään aivan liian läheltä).

Frankenstein Meets the Wolf Man jatkaa jälkipuoliskollaan edelliselokuvan tarinaa. Siksi ihmissusimies Larry Talbot matkustaa Vasariaan. Siksi on myös huomattava että kun tässä elokuvassa puhutaan "tohtori Frankensteinista", ei todellakaan tarkoiteta ensimmäisten elokuvien alkuperäistohtori Henry Frankensteinia, vaan edelliselokuvan Ludwig Frankensteinia). Mukana on myös edelliselokuvan Elsa Frankenstein, nykyään paronitar, jota tällä kertaa esittää Ilona Massey. Tyylikkääseen näyttelijäkastiin kuuluu myös Patric Knowlesin tohtori Mannering sekä Maria Ouspenskayan mustalais-Maleva. (Sekä Knowles että Ouspenskaya nähtiin jo aiemmin elokuvassa The Wolf Man). Edellisten elokuvien statistinäyttelijöiden keskeltä voi bongata myös Lionel Atwillin Vasarian pormestarina.

Frankenstein Meets the Wolf Man -elokuvan pääpointti oli tarjota ikimuistoinen loppuhuipentuma. Tästä huolimatta elokuvan päätarina, ihmissusimies Larry Talbotin osuus, on niin hyvä kokonaisuus että elokuva pärjäisi loistavasti vaikka loppuhuipentuma sekä Frankensteinin hirviö leikattaisiin kokonaan pois. Elokuva tarjoaa vahvasti goottisromanttista tunnelmaa tihkuvan hautausmaa- ja hautakammioprologin joka on The Wolf Man -elokuvan tarinallisena jatkumona peräti uskottava (toisin kuin esimerkiksi Igorin henkiinherääminen The Ghost of Frankensteinissa sekä kahden seuraavan jatko-osan, House of Frankensteinin ja House of Draculan välillä tapahtuneet selittämättömät sekä tyylittömät henkiinheräämiset). Lon Chaney on kiistämättä parhaimmillaan Larry Talbotina sekä tyylikkäänä karvanaamana, joka on tässä jatko-osassakin Universalin legendaarisen maskeerausmestari Jack Piercen käsialaa.

Myös musiikillisesti Frankenstein Meets the Wolf Man -elokuva on onnistuneempi kuin Universalin sarjan heikoimmat lenkit. Musiikkikokonaisuudesta vastasi Hans J. Salter, jolla oli tapana lisätä paljon musiikkia heikkoihin elokuviin. Frankenstein Meets the Wolf Man ei ilmeisesti ollut Salterin mielestä heikko elokuva, sillä sen musiikkikokonaisuus on yllättävän hillitty, kaunis ja kiehtova. Tässä elokuvassa Salterin musiikki jylisee ainoastaan silloin kun sen pitääkin jylistä. Ilahduttavana lisänä elokuvassa nähdään viinifestivaalit, joiden aikana kuullaan laulu "Faro-La Faro-Li". (Viinifestivaalia parodioitiin muun muassa Rudy De Lucan epäonnistuneessa komediassa Transylvania 6-5000, 1985).

House of Frankenstein
(1944, ohjaus Erle C. Kenton)

Frankenstein Meets the Wolfman -elokuva aloitti Universalin "monimonsterielokuvien" lyhyen sarjan, jonka kruununjalokivenä pidetään yleensä House of Frankensteinia. Tämä elokuva ei itseasiassa ole niin huono kuin arvosana antaa ymmärtää - mutta seuraajaansa House of Draculaan verrattuna House of Frankenstein on elokuvakokonaisuutena valitettavasti heikompi. Nimekäs näyttelijäkaarti – etunenässä itse Boris Karloff – ei pysty pelastamaan elokuvan epätasaisuutta.

House of Frankenstein ottaa itsensä aivan liian vakavasti. Loppuhuipentuma jossa kaikki päähahmot kuolevat ei ole edes järin viihdyttävä. Elokuvan Dracula-jakso on myös niin irrallinen (sekä täysin yhdentekevä) että voisi luulla katsovansa itsenäisistä episodeista koostuvaa elokuvaa. Dracula-jakson jälkeen House of Frankenstein pääsee vasta tarinaansa – joka sitten osoittautuu lähinnä vanhan kaavan kertaukseksi jossa Frankensteinin hirviö herätetään vain tappamaan kyttyräselkäinen kiusaajansa ja pakenemaan soihtua kantavia kyläläisiä. Frankensteinin hirviö ja ihmisssusimies Larry Talbot eivät kuitenkaan sentään tupsahda elokuvaan tyhjästä, vaan heidät löydetään Vasariasta jonne edellisen elokuvan loppuhuipentuma sijoittui.

Boris Karloff ei ole suinkaan huono kostonhimoisena mutta pelottavan hillittynä tohtori Niemannina. J. Carrol Naish on yllättävän vakuuttava kyttyräselkäisenä mutta lempeänä Danielina joka uskoo tohtori Niemannin katteettomiin lupauksiin. John Carradine on peräti loistava Bram Stokerin alkuperäisteokselle uskollisempana harmaahapsisena, viiksekkäänä ja laihana kreivi Draculana (joka käyttää tällä kertaa salanimeä paroni Latos). Pitkänhuiskea Glenn Strange sai Frankensteinin hirviön rooliinsa opastusta itse Karloffilta. Strange tekee myös omat stunttinsa ja palauttaa hitusen arvokkuutta hirviön hahmoon (vaikka kyseinen osuus on Frankenstein-nimisessä elokuvassa hävyttömän pieni). Lon Chaney, Jr:n rooli Larry Talbotina alkaa kuitenkin jo toistaa tuttua kaavaa kaunottaren ja hirviön kielletystä rakkaudesta. Lionel Atwill on tällä kertaa komisario Arnz.

Mitään "Frankensteinin taloa" House of Frankenstein -elokuvassa ei ole. Rakennus jossa elokuvan loppuhuipentuma koetaan, saattaa olla sama "linna" johon House of Draculan tapahtumat sijoittuvat monia vuosia myöhemmin. House of Frankensteinin loppuratkaisu, jossa hirviö raahaa lähes tajuttoman tohtori Niemannin läheiselle suoalueelle, vaikuttaa samana vuonna tehdyn The Mummy's Ghost (1944) -elokuvan inspiroimalta lopetukselta (tai toisinpäin) – tai sitten pienehkön budjetin sanelemalta kompromissilta. House of Frankensteinissa nähtiin vuoden 1943 Son of Dracula -elokuvaan kehitetty erikoisefekti jonka turvin kreivi Dracula pystyi muuttumaan miehestä lepakoksi – ja myös toisinpäin. Tämä taianomainen kyky tekee House of Frankensteinin Dracula-takaa-ajosta vähintäänkin kyseenalaisen siinä vaiheessa kun Draculan vaunuja vetävät hevoset pääsevät irti ja vampyyrikreivi suistuu vaunuineen ojaan. Tuskin lepakoksi muuttumaan kykenevä vampyyrikreivi järkyttyy tällaisessa tilanteessa niin pahasti, etteikö voisi muuttaa itsensä nopeasti lepakoksi ja lentää turvaan.

Elokuvamusiikin ammattilaiset pitävät Hans J. Salterin valvonnassa syntynyttä House of Frankensteinin musiikkikokonaisuutta erinomaisena. Osa musiikkimateriaalista tulee kuitenkin aiemmista elokuvista. Erityisen älytöntä on, että The Wolf Man -elokuvasta peräisin oleva pikkumelodia (joka Frankenstein Meets the Wolfmanissa iskostui nimenomaan Larry Talbotin teemaksi) muuttuukin House of Frankensteinissa kyttyräselkäisen Danielin teemaksi. Vaikka valtaosa elokuvan musiikista on Salterin ja Paul Dessaun säveltämää, kuullaan ääniraidalla myös neljää muuta säveltäjää – Frank Skinneriä, Charles Previniä, Max Rappia ja Milton Rosenia (joista kaksi viimeksimainittua vastasivat iloisesta mustalaistanssista).

House of Dracula
(1945, ohjaus Erle C. Kenton)

Vaikka House of Dracula käytännössä katsoen jatkaa House of Frankensteinin tarinaa, voisi tätä jatko-osaa pikemminkin kuvailla edellisosan vaihtoehtoisfilmatisoinniksi. Jo liiankin tuttua peruskaavaa noudattava House of Dracula ei selitä millään tavalla miten kreivi Dracula ja ihmissusimies Larry Talbot ovat taas elossa (varsinkin Talbot joka sai hopealuodin sydämeensä edelliselokuvan lopussa). Selittämättömästä lähtökohdastaan huolimatta House of Dracula osoittautuu eheämmäksi elokuvakokonaisuudeksi kuin epätasainen edeltäjänsä. Nyt elokuva todellakin pysyy vain yhdessä talossa (oikeastaan linnassa) ja John Carradinen erinomaisesti esittämä Dracula on tärkeässä roolissa. Elokuva sisältää myös koskettavan onnellisen lopun Larry Talbotin ihmissusiuralle. Frankensteinin hirviö onkin sitten se sivuseikka, jonka olisi aivan hyvin voinut jättää pois.

Vaikka peruskaava onkin tuttu (erityisesti Frankensteinin hirviön herättämisineen ja soihtua kantavine kyläläisineen), House of Draculan tarina on osittain piristävän erilainen ja jopa uskottava. Kreivi Dracula, edelleen salanimellä paroni Latos, haluaa parantua vampyyrisairaudestaan. Elokuvan vahvana selkärankana toimii Onslow Stevensin roolisuoritus tohtori Edelmannina – kirurgina joka uskoo pystyvänsä parantamaan sekä vanhan vampyyrin että ihmissusimies Talbotin. Mutta kun Dracula tapaa vanhan rakkautensa (Martha O'Driscoll), hän ei enää haluakaan parantua. Asioiden edetessä Dracula tartuttaa sairautensa varsin erikoisella tavalla tohtori Edelmanniin, josta tulee Robert Louis Stevensonin tohtori Jekyllin manttelinperijä muuttuessaan väkivaltaiseksi ja hulluksi "herra Hydemaiseksi" olennoksi. Stevens on loistava kaksoisroolissaan.

Hyvin poikkeuksellista on myös se, että yksi House of Draculan hirviöistä, "kyttyräselkäinen apuri", on suloisen Jane Adamsin esittämä hoitajatar Nina. Lon Chaney, Jr. vetäisee roolinsa Larry Talbotina varmalla rutiinilla. Glenn Strange jatkaa Frankensteinin hirviön roolissa, vaikka osa elokuvan lopettavasta tulipalokohtauksesta tuleekin suoraan elokuvasta The Ghost of Frankenstein (jossa hirviötä esitti edellämainittu Chaney Jr). Frankensteinin hirviön osuus on House of Draculassa entistäkin pienempi. Sarjan aiemmissa elokuvissa vilahtava kauhuveteraani Lionel Atwill saa tällä kertaa pikkuisen enemmän tekemistä komisario Holtzina.

House of Draculan vaatimaton musiikki koostuu peräti kahdeksan eri säveltäjän – muun muassa Frank Skinnerin, Hans J. Salterin ja Paul Dessaun – aiemmista sävellyksistä jotka musiikillinen johtaja Edgar Fairchild nivoi yhdeksi kokonaisuudeksi. Merkittävää on ettei esimerkiksi ihmissusimies Talbotin koskettavaa teemaa (edelliselokuvassa tosin Danielin teema) käytetä enää ollenkaan.

House of Draculan jälkeen Universalin Frankensteinin hirviö oli mukana vielä yhdessä elokuvassa, kauhukomediassa Abbott and Costello Meet Frankenstein (1948) jossa Bela Lugosi palasi Draculan rooliin. Glenn Strange esitti hirviötä viimeisen kerran – ja sai puhua muutaman sanankin, joskaan ei mitään merkittävää.

Muut Frankensteinit

Young Frankenstein
(1974, ohjaus Mel Brooks)

Suomessa nimellä Frankenstein Junior tunnettu Mel Brooksin elokuva on tekijänsä ehdoton klassikko. Elokuvaa tehtäessä Brooks oli vielä erittäin kaukana Robin Hood: sankarit sukkahousuissa (1993) -komedian infantiilista alapäähuumorista sekä yllättävän mielikuvituksettomasta Dracula: verevä vainaja (1995) -parodiasta. Brooksin Young Frankensteinia arvostaa ja ymmärtää kuitenkin huomattavasti paremmin kun on nähnyt ainakin Universalin alkuperäisen klassikon The Bride of Frankenstein (1935). Jos asian päättää tehdä toisinpäin eli katsoo Brooksin elokuvan ensin ja vasta sen jälkeen Universalin Frankensteinin morsiamen, voi jälkimmäisen vakavasti ottaminen olla todella vaikeaa. Tarkoituksellisesti mustavalkoisena kuvatun Frankenstein-parodiansa hulvattomimpana osuutena Brooks tarjoaa Frankensteinin morsiamesta napatun ikonisen jakson, jossa hirviö (Peter Boyle) tapaa metsässä asuvan sokean miehen (Gene Hackman). Kun tämän hilpeän jakson on kerran nähnyt, ei pokka pysy enää edes Frankensteinin morsianta katsottaessa. Young Frankensteinin ehdoton vahvuus kuitenkin piilee siinä, ettei se pelkästään tyydy kopioimaan muiden elokuvien kohtauksia, vaan keksii paljon omaakin, sisältää ratkiriemukasta verbaalista huumoria sekä tekee vanhoista klassikoista lainatut osuudet vieläkin paremmiksi (hyvänä esimerkkinä Frankensteinin apuri Igor joka pelästyy omaa peilikuvaansa varastaessaan aivoja; James Whalen alkuperäisversiossa samainen kohtaus on todella vaisu ilman peiliheijastusta).

Mutta kuten kaikissa Mel Brooksin elokuvissa, myös Young Frankensteinissa meno tuntuu hyytyvän loppua kohden – eikä yllätyksellinen "Puttin' on the Ritz"-steppinumero naurata läheskään niin paljon kuin elokuvan lukemattomat pienet jipot. Toisena käsikirjoittajanakin toiminut Gene Wilder on elokuvan nimiroolissa yksinkertaisesti liian äänekäs ja ärsyttävä - mutta parhaimmillaan Wilder tekee upeaa parodiaa James Whalen Frankenstein-elokuvien mylvivästä Colin Clivesta. Brooksin elokuvan ehdoton tähtirooli on kuitenkin varattu Marty Feldmanille, jonka ulkonevat silmät ja taitava kehonkieli sopivat mainiosti Igorin rooliin. (Sattumaa tai ei, Feldmanin silmistä tehdään pilaa myös kohtauksessa jossa tohtori lausuu Igorin nimen väärin ja Igor korjaa: "Ei, se lausutaan aigoor" – eli "eye-gore" joka kääntyy huonosti "silmäkauhuksi").

Musiikki on Mel Brooksin elokuvissa poikkeuksetta erittäin tärkeää – ja Young Frankensteinissa musiikin merkitystä korostetaan sitäkin enemmän (perustuen jälleen kerran vuoden 1935 Frankensteinin morsian -elokuvaan jossa hirviö ihastuu sokean miehen soittamaan Franz Schubertin "Ave Mariaan"). Young Frankensteinille Brooksin silloinen hovisäveltäjä/sovittaja John Morris sävelsi elegantin musiikkikokonaisuuden jonka pääteemana toimii sooloviulun soittama melodia. Tätä sävelmää soitetaan elokuvan eri kohtauksissa näkyvin instrumentein (eli "source music" -musiikkina) muun muassa hirviön houkuttelemiseksi kotiin. Brooksin ja Morrisin musiikkivalinnat paljastavat Young Frankenstein -elokuvan todellisen sydämen joka ei ole suinkaan räävittömässä parodiassa, vaan tunteellisessa sydäntä lämmittävässä tarinankerronnassa. Tunteellisuudesta huolimatta Brooks ja Morris onnistuvat myös naurattamaan tällä upealla musiikilla; kun tohtori soittaa viululla melodiaa linnansa parvekkeella (houkutellakseen hirviön kotiin), yhtyy Igor melodiaan käyrätorvella juuri oikealla musiikillisella hetkellä. Elokuvan finaali on myös unohtumaton: Igor aloittaa sävelmän käyrätorvellaan, taas parvekkeella istuen, josta kameraa zoomaa kaukaisuuteen orkesterin uljaassa pauhussa.

Muutamista ylilyönneistä huolimatta Young Frankenstein ajaa asiansa Mel Brooksin kiistattomana mestariteoksena – ja varmasti yhtenä kaikkien aikojen viihdyttävimpänä Frankenstein-filmatisointina. Romanttista gotiikkaa tihkuvasta kauhutunnelmastaan ja muutamista tehokkaista säikäytyksistään huolimatta Young Frankenstein ei myöskään unohda Mary Shelleyn alkuperäisteoksen koskettavaa henkeä.

Transylvania 6-5000
(1985, ohjaus Rudy De Luca)

Frankensteinin hirviöllä on merkittävä osuutensa tässä vuoden 1985 epäonnistuneessa hirviöparodiassa. Mel Brooksin "oppipoika" Rudy De Luca vastasi sekä käsikirjoituksesta että ohjauksesta. Lupaavassa tarinasynopsiksessa kaksi amerikkalaista lehtimiestä matkustavat vuoden 1985 Transilvaniaan selvittämään onko Frankensteinin hirviö edelleen olemassa ja törmäävät moneen muuhunkin hirviöön. Noin periaatteessa Transylvania 6-5000 -rainan voi nähdä yrittävän herättää Universalin "monimonsterielokuva"-ideaa uuteen eloon, mutta tekee sen valitettavan innottomasti.

Vaikka Transylvania 6-5000:n autenttisuutta pyrittiin korostamaan kuvaamalla se suurelta osin Jugoslaviassa, ohjaaja olisi myös voinut yrittää luoda näkemykseensä edes hiukkasen klassisten hirviöelokuvien tunnelmaa (jossa Mel Brooks onnistui erinomaisesti Young Frankensteinillaan). Valitettavasti Transylvania 6-5000 koostuu lähes yksinomaan päivänvalossa kuvatusta materiaalista, jota edes hyytävä musiikki ei pysty muuttamaan tunnelmalliseksi. Tarinan komediallinen anti on suurimmaksi osaksi täysin huumoritonta sähläystä. Parodia pääsee vauhtiin vasta elokuvan loppuhuipennuksessa jossa Frankenstein Meets the Wolf Man (1943) -elokuvan viinfestivaaleja parodioidaan pienimuotoisen tanssiesityksen ja riemukkaan musiikin avulla. Loppuhuipentuman "yllätyskäänne" ei ole erityisen yllätyksellinen, mutta se sentään selittää ohjaaja-käsikirjoittajan pyrkineen vaatimattomalla hirviötarinallaan arvokkaaseen sanomaan.

Elokuvassa nähdään kohtalaisen nimekäs näyttelijäkaarti. Jeff Goldblumin, Geena Davisin, Carol Kanen, Jeffrey Jonesin sekä Ed Begley Jr:n lisäksi erityismaininnan ansaitsee koomikko John Byner "kyttyräselkäisen" miespalvelija Radun roolissa. Byner antoi äänensä Disneyn kauhistuttavan klassikkopiirretyn Hiidenpadan (1985) söpölle Purrille, eli Gurgille - ja ehkä juuri siksi Byner käyttää samaa hassua ääntä yhden repliikin verran sillä hetkellä kun tohtori Malavacqua yrittää kuristaa häntä laboratoriossaan.

Transylvania 6-5000 -elokuvan nimi vitsailee Carl Sigmanin ja Jerry Grayn kirjoittaman laulun "Pennsylvania 6-5000" kustannuksella. Legendaarisen Glenn Millerin versio laulusta lienee se tunnetuin. (Tätä nimivitsiä ehdittiin tosin käyttää jo vuoden 1963 Warner Bros. -elokuvayhtiön samannimisessä Väiski Vemmelsääri -pätkiksessä). Joko ohjaajan, tuottajien tai tuotantoyhtiön päätöksestä 1985 elokuva raiskattiin musiikillisestikin niin totaalisesti, ettei puhelimen soittoäänenä kuultava teemalauluvitsi toimi lähes ollenkaan. Elokuvan alkuperäismusiikista vastannut säveltäjä Lee Holdridge sisällytti iloisen variaation "Pennsylvania 6-5000" -laulusta alkutekstien aikana kuultavaan musiikkiin, mutta koko alkuperäinen alkutekstimusa korvattiinkin lopullisessa elokuvaversiossa rokahtavalla laululla jolla ei ollut mitään tekemistä ikivihreän laulun kanssa. Bradley Dechter teki elokuvan lopputeksteissä kuultavan laulusovituksen "Transylvania 6-5000" jonka syntetisaattoreista vastasi Randy Waldman.

Lee Holdridgen Transylvania 6-5000 -musiikkikokonaisuus toimii huomattavasti paremmin itsenäisenä teoksena kuultuna, jolloin se saattaa tuoda kuuntelijan mieleen eeppisiä goottisromanttisia visioita, sumuisia rauniolinnoja, öisiä hautausmaita ja jylhiä vuoristoja. Holdridge tunnetaan kuitenkin myös seesteisen kauniista teemoistaan (mm. vuonna 1987 aloittaneelle CBS-televisiosarjalle Beauty and the Beast, sekä Disneyn 1984 Touchstone-elokuvalle Splash!). Transylvania 6-5000:n lyhyt mutta sitäkin lumoavampi rakkausteema on taattua Holdridgeä, mutta sitäkään ei kuultu lopullisessa elokuvassa kuin minuutin verran palvelija Radun koskettavan loppupuheen taustalla. Elokuvan päättävä pidempi romanttinen melodia ei sen sijaan ole Holdridgen säveltämä.

The Monster Squad
(1987, ohjaus Fred Dekker)

Universalin "monimonsterielokuva"-idean eloonherättäminen onnistuikin sitten huomattavasti paremmin tässä Fred Dekkerin ohjauksessa. 1980-luvulla oltiin jo nähty lukuisia teini-ikäisille suunnattuja kauhu- ja seikkailukomedioita, kuten Gremlins (1984), Ghostbusters (1984) ja The Goonies (1985). Dekkerin The Monster Squad (Kauhukopla) ei tuonut mitään erityisen uutta teiniformaattiin, mutta marssitti valkokankaalle erittäin tyylikkään ja hieman nykyaikaistetun hirviöjoukon (sisältäen Frankensteinin hirviön, Draculan, Ihmissuden, Muumion ja "Mustan Laguunin hirviön" sekä muutaman hemaisevan vampyyrineitosen). Vuoteen 1987 sijoittuvan The Monster Squadin huumori syntyy paljolti tilannekomiikasta. Hirviöiden hirvittävyyttä ja väkivaltaa (erityisesti loppuhuipentumassa) ei ole pehmennetty paljoakaan, jonka takia tämä elokuva ei sovi perheen pienimmille - mutta siltikin elokuvassa onnistutaan moneen otteeseen nauramaan hirviöiden kustannuksella (varsinkin Muumion osuus on unohtumaton).

Frankensteinin hirviön osuus on odotetusti kiltimpi. Olentohan ei ole juuri koskaan ollut varsinainen murhanhimoinen hirviö, vaan pikemminkin väärinymmärretty rakkautta kaipaava yksilö. "Frankensteinista" tuleekin The Monster Squadin pääosassa nähtävien lapsien hyvä ystävä - sekä unohtumattoman loppuhuipentuman sankari.

Elokuvasäveltäjä Bruce Broughtonin kerrotaan torjuneen monia työtarjouksia vedoten periaatteeseensa "en sävellä kauhua". Tästä huolimatta The Monster Squadin alkuperäismusiikilla Broughton tarjoilee yhden pelottavimmista teoksistaan - jota itsenäisenä teoksena ei voisi uskoa lapsiyleisölle tarkoitetun kauhukomedian musiikiksi. Prologissa sekä hurjassa loppuhuipentumassa Broughtonin musiikki nousee peräti eeppisiin korkeuksiin. Frankensteinin hirviö tuo musiikkikokonaisuuteen omalla teemamusiikillaan pienen lapsenomaisen, koskettavan säväyksen - jonkalaisesta tyylistä Broughton parhaiten tunnetaan (mm. sävellykset elokuviin Miracle on 34th Street [1994], The Rescuers Down Under ja Honey, I Blew Up the Kid).

Mary Shelley's Frankenstein
(1994, ohjaus Kenneth Branagh)

Siinä missä tohtori Frankenstein loi "hirviön", Kenneth Branagh loi sellaisen tällä elokuvallaan. Francis Ford Coppolan ohjaama Bram Stokerin Dracula (1992) nähtiin vain kaksi vuotta aiemmin. Coppola ja James V. Hart toimivat tuottajina myös tälle megalomaanisen visuaaliselle Frankenstein-filmatisoinnille. Branaghin Frankenstein on huomattavasti uskollisempi alkuperäisteokselle kuin Coppolan Dracula, mutta elokuvan ylipursuava visuaalisuus suorastaan läkähdyttää. Toki niitä pieniä, intiimejäkin hetkiä elokuvassa on – mutta kokonaisuuteen nähden hiukkasen niukasti. Branaghin elokuva muistuttaa pikemminkin musiikkivideota kuin näytelmäelokuvaa. Kun visuaalisesti hienoja, ärhäkästi editoituja montaaseja pistetään peräkkäin tiukkaan tahtiin, katselija saattaa väsähtää – eikä jaksa enää huomata että elokuvalla on paljon hyvääkin sanottavaa.

Frankensteinin laboratorio ei enää ole mikään katedraali rauniolinnassa, mutta hirviön herättämiseen käytetään jälleen kerran liian mahtipontisia välineitä - joilla ei ole paljoakaan tekemistä Mary Shelleyn alkuperäisteoksen kanssa. Kyseisessä kohtauksessa Branagh sortuu myös tarkoituksellisesti katselijan inhoreaktion herättelemiseen. Robert DeNiro tekee roolissaan tosin loistavaa työtä hirviönä jonka elämänkaari käydään läpi lähes sellaisena kuin Shelley sen kirjoitti. Ehkäpä Branagh ja elokuvan tuottajat olivat huolissaan siitä, ettei elokuva missään tapauksessa muodostuisi yhtä pitkäveteiseksi kuin Shelleyn ajoittain pahastikin laahaava alkuperäisteos ja siksi halusivat kertoa sen mahdollisimman dynaamisesti ja vauhdikkaasti. Elokuva poikkeaa alkuperäisteoksesta kuitenkin eniten siinä, että hirviön "Morsiamelle" luodaan varsin yllätyksellinen kehitystarina sekä täydellinen motiivi tuikata itsensä tuleen. Mary Shelley's Frankenstein ei suinkaan ole Frankenstein-aiheen huonoimpia filmatisointeja, mutta saattaa vaikuttaa sekä epätasaiselta että oudolta.

Mary Shelley's Frankensteinin musiikki on myös varsin hirviömäinen tekele – ja säveltäjä Patrick Doyle vieläpä myöntääkin sen elokuvan soundtrack-äänitteen kansilehtisessä! Allekirjoittaneella arvostelijalla kesti pari vuotta ennen kuin tämä sanoinkuvaamaton orkestraalinen melu aukeni viiden tähden arvoisena mestariteoksena. Branaghin uljaita visuaalisuuksia Doylen säveltämä melukin tukee erinomaisesti – mutta musiikkikokonaisuudesta löytyy sieltä täältä, kaikkialta, pienempiä erittäin kiehtovia osia ja osuuksia jotka rikastuttavat kokonaisuutta merkittävästi. Ja onhan mukana myös ehtaa romanttista Patrick Doylea: Victorin ja Elizabethin rakkausteema on tuhansilla jousillaan kuin satojen lehtien leijailua kevyessä syystuulessa, ja valssivariaationa täynnänsä iloisia aurinkoisia kesäpäiviä. Meluisan pauhun seasta löytyy myös useita loistavan rytmikkäitä, alkukantaista voimaa pursuavia "tansseja" – joilla voisi kuvittaa vaikka helvetillisiä karkeloitakin joissa pikkupirut juhlivat ankarasti.

KenNetin Pääsivu
the KenNetti main page

Frankenstein Elokuvissa
KenNetin Tietokanta