Kenneth Sundberg
DRACULAN MATKASSA
- k i r j a l l i s u u s e s s e e -

(Kirjoitin alkuperäisversion
vuonna 1992 Kallion Ilmaisutaitolukion
kirjallisen ilmaisun esseenä; olen
hieman muokannut, päivittänyt ja
täsmentänyt tätä KenNetin versiota)

Lontoon sinfoniaorkesteri väreilee hiljaisen hypnoottisesti. Usvasta ja tyhjyydestä nousee majesteettisen fanfaarin kera synkkä Karpaatian vuoristo. Musiikin siivin matkaan aina Borgon-solalle asti, jossa nousen tummanpuhuviin vaunuihin, kuin ruumisvankkureihin. Olen varmasti hullu! Älytöntähän tämä on, sillä en pelkää. Tunnen lämpöä, tunnen ylenpalttista onnellisuutta sinfoniaorkesterin pauhatessa taustalla, kun synkkä skenaario juoksee vaunujen ohitse.

Tiedän mikä minua odottaa, tiedän mitä tulee tapahtumaan. Tiedän itse olevani yksi tarinan sankareista. Joidenkin mielestä saatan olla mielipuoli.

Noin neljännesvuosisata sitten tein ensimmäisen matkani Karpaattien tälle puolen. Toki vierailin kyseisen maailman lippuluukuilla jo pienempänä poikana, mutta sisälle pääsin vasta 1980-luvun jälkipuoliskolla. Oheiskrääsä, materiaalinen maailma, oli tuupannut eteeni kammotuksia; halpoja, nykyään mitättömiltä tuntuvia valelumouksia. Kaikki oli mustavalkoista, vaikka varsinaisesti materia kylpi verenpunaisissa väreissä. Ainoa todella konkreettisesti mustavalkoinen oli lehti, jota ahmin lähes päivittäin ihaillen inhottavaa, karmeaa mutta upeasti piirrettyä muodonmuutosta: Dracula, pimeyden ruhtinas, heräsi eloon jonkun vedettyä tammisen puuseipään hänen ilkeästä vampyyrinsydämestään. Tuolloin hän heräsi eloon myös minun mielikuvituksessani ja alitajunnassani - muttei suinkaan niin verisenä ja väkivaltaisena kuin lehdessä annettiin ymmärtää. Minulle Dracula merkitsi jotain aivan muuta.

Lontoon sinfoniaorkesteri innostuu ja havahdun ajatuksistani. Istun yhä vaunuissa, olen matkalla Draculan linnaan. Penkki on pehmeä, se hellii minua, ja minut valtaa ylenpalttinen hyvänolon tunne. Naurattaa. Tämä yksinäinen, synkkä tie Karpaateilla vie suoraan sydämeeni. Minua ei ole koskaan pelottanut matkata tänne.

John Williamsin johtama sinfoniaorkesteri vaipuu hetkeksi pimeyteen ja säveltäjä James Bernard siirtyy ohjaksiin. Verenhimoisen vampyyrin jylhä teemamusiikki johdattaa minut tiettyyn lämpimään kesäiltaan, jolloin en uskaltanut mennä laittamaan kesämökkimme saunaan puita. Oli kesä 1986 tai -87. Olin ihan kesän alussa nähnyt iltapäivälehdessä kuvan itse mestarista, Christopher Leestä, ja samasta artikkelista lukenut että Mainostelevisio esittäisi kesällä "keskiviikon keskiyössä" useita värillisiä kauhuklassikkoja. Herra Leen olin oppinut tuntemaan Noidan käsikirjasta sekä monista elokuvakirjoista. Sitä en muista, esittikö Mainostelevisio kesäkimarassaan ensimmäisenä Hammerin alkuperäisen Draculan (Horror of Dracula, 1958) vaiko jatko-osan Dracula on noussut haudastaan (Dracula Has Risen from the Grave, 1968), mutta sen muistan että viimeksimainittu jatko-osa teki minuun syvemmän vaikutuksen eeppisyydellään sekä väreillään. Christopher Lee sai minut innostumaan mustasta viitasta sekä vampyyrien maailmasta. Lee oli juuri sellainen kuin itse halusin olla hyppiessäni öisin talojen katoilla mahtava musta viitta liehuen. Jos siis olisin hyppinyt talojen katoilla.

Leen ansiosta kreivi Draculasta tuli minulle esikuva - komea, mahtava ruhtinas, jolla oli valtaa. Tunsin kunnioitusta vampyyrikreiviä kohtaan. Sisimmässäni uneksin pääseväni hänen asemaansa (tarkoittipa "hän" nyt sitten Leetä tai kreiviä). Voi, kuinka edelleenkin kaipaan liehuvan viitan kera riehumista!

Nyt havahdun ajatuksistani täysin. Lontoon sinfoniaorkesterista ei ole jäljellä nuottiakaan, sen maaginen lämpö on muuttunut herra Bernardin jyliseväksi, uhkaavaksi ääneksi. Kiivas suden ulvonta kantautuu tajuntaani ja katsahdan vaunujen ikkunasta ulos. Kookas, silinterihattuinen mies laskeutuu ajurinpenkiltä ja astuu susien eteen. Hämmästyn, sillä pelko hiipii sydämeeni. Mitä jos sudet syövät ajurin - ja sen jälkeen minutkin? Ilokseni huomaan susien kiirehtivän Karpaatian pimentoihin. Ajurin noustessa taas paikalleen nojaudun takaisin penkkiin, mutta nyt päässäni pyörii kiihtyvällä vauhdilla ajatus: Miksi? Miksi olen matkalla tuohon paikkaan, Draculan linnaan - pahuuden tyyssijaan? Varsinkin kun tiedän mikä minua odottaa. Veri, kauhu ja suru. Miksi siis olen niin tyhmä, miksi matkaan kohtaloani kohti, vaikka kauhu ei itsessään minua kiinnosta?

Tiedän toki vastauksen: Olen rakastunut. Jo ensimmäisellä matkallani tänne Jumalan selän taakse tapasin ihastuttavan naisen, Mina Murrayn. Hän oli kuin minulle luotu, viehättävä ja suloinen, todella hieno nainen. Hänen kanssaan saatoin olla oma itseni. Hän oli enkeli, häntä minä rakastan. Kuinka odotankaan että matkani Karpaateilla on ohi, jotta pääsen hänen syliinsä!

Mitä helvettiä oikein hourailen? En oikeasti rakasta Minaa, en voi mennä hänen kanssaan naimisiin. Rakastan Satua joka asuu Nivalassa. Minä asun Helsingissä - miten siis voisin edes tavata Minan Lontoossa? Tottakai voisin lentää Brittein saarille Finnairilla ja viettää vikkonloppuloman Lontoossa. Tapaisin Minan ja asuisimme vampyyrihotellissa. Makaisimme arkuissamme, tanssisimme kauhudiscossa ja joisimme Bloody Maryä. Ainoa ongelma on, ettemme voi mitään näistä asioista tehdä. Olemme kotoisin aivan eri maailmoista; hän elää 1800-luvun loppupuolella, kun minä elelen täällä ihan uudella vuosituhannella. Hän on fiktiota, ihanaa fantasiaa, mutta meikäpoika valitettavaa todellisuutta. Juuri siksi haluan paeta tästä tylsästä maailmastamme ja matkata Bram Stokerin Karpaateille saakka, jotta voin tavata unelmieni naisen, Minan. Haluan hänet. Haluan elää fantasiassa jossa ei ole huolia, ei koulua, eikä veroja - ainoastaan yksi verenhimoinen vampyyrikreivi joka sitoo kohtalomme yhteen.

Draculan linna seisoo edessäni. Olen matkani päässä, ainakin toistaiseksi. Seison paikallani ja ruumisvankkurimaiset vaunut katoavat takanani synkkään Karpaatian yöhön. Katsahdan linnaa ja murahdan itsekseni. Toivoin suurta ylvästä linnaa enkä mitään Werner Herzogin kökkörauniota. Vaikka olen tehnyt lukemattomia matkoja näillä fiktiivisillä Karpaateilla päästäkseni määränpäähäni, linna ei juuri koskaan ole samanlainen. Huomaan toivovani, että tuo tylsä rauniokasa on sisältä yhtä kodikas, lämmin ja mukava kuin vaunujen pehmeä penkki.

Olen yksin. Tuntuu kuin Karpaatian kylmä yöilma seisoisi paikallaan pitkän tovin. Mutta sitten, ykskaks, kaikki ilman atomihukkaset innostuvat pomppimaan ihollani, aiheuttaen lämpimiä väristyksiä sisälläni. John Williamsin johtama Lontoon sinfoniaorkesteri palaa taustalle; pienimuotoinen sävelmä uljaalla holvimaisella orkestraatiollaan kertoo minulle, että aivan tuota pikaa edessäni nouseva jylhä ovi avautuu. Avain kiertyy lukossa ja rautaketjut kolisevat, kunnes painava tammipuinen ovi avautuu uhkaavasti narahtaen. Siinä hän on - itse mestari!

Herranjestas, onpas Dracula vanha! En minä tuollaista odottanut, en ollenkaan. Hän saisi olla huomattavasti nuorempi ja charmikkaampi Christopher Lee. Tai Georg Dolivo. Kyllä Louis Jourdankin kävisi. Mutta ei tämä tämmöinen käppänä! Aina saa kärsiä kun Bram Stoker hutiloi. Vaikkakin Stoker on luonut tämän maailman, miksi ihmeessä hän valitsi mursunviiksisen vanhuksen Draculakseen? No, nuorentuuhan kreivi tarinan edetessä. Ja miksi edes reagoin näin suuresti? Tiesinhän minä tämän pikkuseikan edellisten vierailujeni perusteella.

Kyllä, se halpoihin valelumouksiin perustuva materiaalinen maailma onnistui huijaamaan minuakin ja sai minut kunnioittamaan enemmän vale-Draculaa kuin Bram Stokerin aitoa oikeaa. Hammer-elokuvien Christopher Lee oli yksinkertaisesti parempi. Vetoavampi. Tyylikkäämpi. Ja oli sillä musta liehuva viittakin - toisin kuin tällä pitkään mustaan takkiin pukeutuneella vanhalla käppänällä. Mutta mitä tällä kaikella haen? Minkä takia verenhimoisen vampyyrikreivin pitäisi olla charmantti? Miksen minä voisi olla hänen sijastaan se charmantti osapuoli? Olenhan joka tapauksessa nuori ja suhteellisen komea. Minun on kestettävä tätä vanhaa käppänää vain tovi, jotta pääsen Minani luokse.

Dracula kutsuu minut sisään omasta vapaasta tahdostani. Hän puhuu englantia hiukan vierasmaalaisesti korostaen. Minä vastaan hänelle kömpelön suomalaisesti korostaen. Seuraan häntä suureen saliin, minä aterioin, hän ei, minä hörppäsen viiniä, hän ei, kunnes sitten juttelemme niitä näitä ja päivät kuluvat nopeasti. Kuinka rakastankaan tätä vanhaa aikaa! Mitä antaisinkaan, jos olisin saanut syntyä 1800-luvulle, tai jollekin aiemmista vuosisadoista, noitien ja kummituslinnojen keskelle, jolloin ei ollut vielä tietokoneita, internettiä eikä Facebookia. Tai ehkä en kuitenkaan; tämä sisäpuolelta tunnelmallinen linna Karpaateilla on vain fiktiota, lumoavan romanttista Gotiikkaa. Bram Stoker on todella Draculaakin suurempi taikuri saadessaan minut rakastamaan kolkkoja keskiaikaisia linnanraunioita, joissa ei ole mitään mukavuuksia - ei kunnollista vessaa, ei televisiota, ei jääkaappia (tosin koko linna voi toimia sellaisena), eikä edes sitä internettiäkään. Unelma yksinkertaisesta elämästä - sitä tämä on.

Eräänä päivänä herään sitten kauniista unestani kamalaan painajaiseen. Muistan, kuinka olin yöllä tavannut kolme kuumaa vampyyrimisua ja joutunut miltein heidän ateriakseen. Nyt pelkään. Vampyyriksi muuttuminen ei kiinnosta, sillä haluan edelleen päästä Minan luokse. Päätän siltä istumalta lähteä Lontooseen. Kiipeän alas linnan seinää ja pelastun kuin ihmeen kaupalla, vaikka putoan ja menetän tajuntani. (Sitä ei tietenkään kirjassa kerrota, se on vain omaa lisäystäni, sillä kunnon sankarin on ainakin kerran menetettävä tajuntansa - se kun tekee sankareista niin inhimillisiä). Herään Budapestissa sijaitsevassa sairaalassa, syön Budapest-suklaanamuja ja nautin olostani, vaikkakin minulla on vakava keuhkokuume. On kuitenkin kivempi olla elossa kuin kasa elotonta vampyyrin murkinaa. Hoitajat ovat ystävällisiä ja puhuvat jopa suomea, kun minä taasen käyttäydyn ilkikurisen pojankoltiaisen tavoin hoitajien tunkiessa suuhuni kuumemittaria.

Vihdoinkin morsiameni Mina saapuu Budapestiin ja me syleilemme ja suutelemme. Olen ylenpalttisen onnellinen, sillä tiedän että tarinan olennainen osa alkaa tästä. Nautin Minan - ihanan aikuisen Lumikkini - läsnäolosta, hänen hienostuneesta mutta ah, niin suloisesta olemuksestaan, sekä hänen Budapest-suklaalta maistuvista täyteläisistä huulistaan.

Seksuaalista fantasiaako? Ei ikinä. Ei Bram Stokerin aidossa Draculassa. Minun Minani ei suinkaan ole mitään seksuaalista fantasiaa - toisin kuin ehkä ne kolme kuumaa vampyyrimisua. Ylläoleva on pikemminkin aitoa, harvinaista ihmisonnea, ihanaa tahratonta rakkautta, joka yhdistää sydämeni Minan kanssa.

Ja minne se Dracula jäi, helvetti soikoon??!

Täyttä paskaahan tämä koko romaani on. Pelkkää puuduttavaa päiväkirjaa, lehti-ilmoitusta ja sähkettä. Eihän tällaista kukaan jaksa lukea, eihän kirjassa tapahdu juuri mitään! Kirjan nimihenkilö on sivuhenkilö ja tarina pomppii liian monessa paikassa jaaritellen kaikesta muusta paitsi vampyyreista. Kaiken lisäksi tarinassa on yksi suuri epäloogisuus, kokonaisen vampyyriarmeijan mentävä musta aukko: Miksei Jonathan Harker käyttänyt järkeään ja säästänyt ennen kaikkea romaanin sivuja vierailemalla Draculan talossa Carfaxissa heti Lontooseen palattuaan Van Helsingin kera? Sillä tavoin olisi säästynyt useita ihmishenkiä.

Mutta eihän siinä olisi ollut mitään järkeä! Miten minä voisin, kauhistuttavasta Karpaattien matkasta sekä pahasta keuhkokuumeesta selvittyäni heti ryhtyä pelkän painajaisen metsästykseen? Olihan minulla oma elämäni Minan kanssa. Halusin elää tavallisen ihmisen tavoin rauhallisesti ja romanttisesti, eikä mieleeni ensisijaisesti juolahtaisikaan verenhimoisen vampyyrin metsästys. Enhän minä edelleenkään välitä vanhasta käppänä-Draculasta läheskään niin paljon kuin Stokerin ihmisistä. Erityisesti Minasta. Oikeat ihmiset, olkoonpa sitten fiktiivisiä tai ihan aitoja, ovat paljon tärkeämpiä kuin lepakoksi muuttuvat fiktiiviset vampyyrit.

Bram Stokerin Dracula ei todellakaan ole kauhuromaani. Kirjan lumous piilee nimenomaan siinä, että Stoker kertoo kauheuksista yksinomaan ihmistensä kautta. Draculalle ei juuri anneta puheenvuoroa. Hyvä niin. Stokerin pointti on nimenomaan elävissä ihmisissä ja elämässä itsessään, eikä suinkaan seksikkäissä vampyyreissa. Toisin kuin lukemattomat muut vampyyriteokset, Stokerin aito Dracula ei juurikaan viehätä vampyyreillaan - vaan pikemminkin antaa toivoa elämästä suurten vaikeuksien ja lannistavien kauhujen keskellä.

Lontoon sinfoniaorkesteri enteilee suuresta loppuhuipentumasta. Jouset ja vaskipuhaltimet luovat täydellisen kuvan Draculan linnan pihasta auringon laskiessa. Muistan ihkaensimmäisen matkani tälle täydellisen grande finalen näyttämölle; en voinut silloin ymmärtää miten loppuratkaisu saattoi olla mahdollinen. Jälleen materiaalinen valelumousten maailma oli iskenyt lujaa kasvoihini, sillä lukuisista elokuvallisista heijastuksista olin oppinut että vampyyrin voi tuhota ainoastaan puuseipäällä tai auringonvalolla. Stokerin näkemyksessä auringonvalolla on ainoastaan rajoittava vaikutus koskien vampyyrin yliluonnollisia kykyjä; auringonvalo ei siis tuhonnut vampyyria, vaan teki tästä ainoastaan "ihmismäisemmän" olennon. Kerrassaan loistavan rohkea näkemys!

Jälleen kerran todistan rauhan vilahtavan Draculan kasvoilla. Veitseni on repäissyt vampyyrikreivin kurkun auki ja toinen veitsi löytänyt tiensä hänen julmaan vampyyrinsydämeensä. Rauhaisa ilme katoaa koko ruumiin muuttuessa pelkäksi tomuksi. Kreivi Dracula on tuhoutunut.

...Kunnes elokuvateollisuus, sarjakuvat ja muu populaarikulttuuri herättivät hänet uudelleen eloon.

Syleilen Minaa, suutelen häntä, käännän sivua ja elän vielä epilogin. Vau, saamme vieläpä pojankin! Se tuntuu hyvältä - varsinkin kaikkien kokemiemme kauhujen jälkeen. Hyvästelen rakkaani, tirautan kyyneleen Quinceyn muistolle, ja suljen kirjan jonka sisuksiin jää ihmeellinen ja lumottu romanttinen maailmani. Saan rauhan Draculan tapaan: tuohon maailmaan en palaa, kunnes toisin käsketään tai kunnes itse haluan vetäytyä Karpaattien tuolle puolen.

Niinpä myös Lontoon sinfoniaorkesteri hiljenee maestro John Williamsin johtamana ja upea soundtrack-levytys John Badhamin 1979 Dracula-elokuvalle kaikkoaa korvistani. Mutta vain hetkeksi, sillä kukaties haluan heti uudelleen matkustaa tuohon uskomattoman visuaaliseen musiikilliseen maailmaan. Ellen sitten valitse toista reittiä Karpaateille Hammer-elokuvien kautta, James Bernardin säestämänä.

Eikä tämä ole suinkaan sitä materiaalista maailmaa...!

- Kenneth "John Harker" Sundberg -

******

D R A C U L A
KenNetin Pieni Kunnianosoitus
The Little Tribute by KenNetti

Viimeisin Päivitys: Syyskuun 9, 2010
Latest Update: September 9, 2010

KENNETIN PÄÄSIVU

THE KENNETTI MAIN PAGE

Taustatietojen jäsentäminen,
teksti ja kuvien muokkaus:
Kenneth Sundberg

Research, text, and
image processing by
Kenneth Sundberg

KenNetti on Kenneth Sundbergin täysin epäkaupallinen nettisaitti joka kunnioittaa ja ylistää lahjakkaita ihmisiä ja heidän töitään. Kaiken tälle saitille kerätyn materiaalin tarkoituksena on jakaa informaatiota, edistää tietämystä vähemmälle huomiolle jääneistä asioista, sekä viihdyttää ihmisiä kaikkialla maailmassa. KenNetti ja Kenneth Sundberg eivät ole missään tekemisissä tällä saitilla mainittujen yhtiöiden, teemapuistojen, elokuvien, ihmisten, kummitusten tai muiden asioiden kanssa. Oikeuksia materiaalien jäljentämiseen ei ole myönnetty KenNetille eikä Kenneth Sundbergille, lukuunottamatta osioita missä asiasta on erikseen mainittu. Jos Sinun mielestäsi jokin kuva tai muu materiaali ei saisi olla tällä saitilla, ole ystävällinen ja OTA YHTEYTTÄ Kenneth Sundbergiin, niin voimme nopeasti ratkaista ongelman.

KenNetti is a totally non-commercial website by Kenneth Sundberg to pay tribute and to honour the work of the talented people behind some of the most wonderful things found on this planet. All the material is gathered here only to inform, to promote things that need to be noticed, and to entertain people all over the world. KenNetti and Kenneth Sundberg are not affiliated to any of the companies, theme parks, movies, people, ghosts or other things appearing on this site. No rights of reproduction have been granted to KenNetti or Kenneth Sundberg, except where indicated. If You feel that some image or material whatsoever should not appear on this site, please CONTACT Kenneth Sundberg so that we can quickly resolve the problem.