KENNETIN PÄÄSIVU • THE KENNETTI MAIN PAGE
Sivuston suunnittelu ja ylläpito: Kenneth Sundberg
Viimeisin Päivitys: Marraskuun 24, 2013

KenNetin Teemapuistotietokanta - Disneyn Teemapuistot
DISNEY-PUISTOJEN ELÄMYKSET

Snow Whites Scary Adventures
Blanche-Neige et les Sept Nains
Snow White
s Adventures

(Snow White and Her Adventures)

Tämä elämys löytyy
seuraavista Disney-puistoista:

Disneyland,
Disneyland Resort California, Yhdysvallat,
Fantasyland -alue

Tokyo Disneyland,
Tokyo Disney Resort, Japani,
Fantasyland -alue

Disneyland Paris,
Disneyland Resort Paris, Ranska,
Fantasyland -alue

Elämyksen vapaa suomennos:
"Lumikin pelottavat seikkailut"

Elämysluokka:
Klassikko

Ensimmäinen ajelu:
Heinäkuu 1955 (DL)
Huhtikuu 1983 (TDL)
Huhtikuu 1992 (DLP)

Merkittävät parannukset:
1983 ja 2010 (DL)

Elämystyyppi: Dark ride
vaatimattomasti liikkuvilla hahmoilla.
Disneylandin alkuperäinen kummitusjuna!
Lattiassa yksi ohjauskisko.

Istuimet ja vaunu:
Rinnakkain mahtuu
istumaan 2 henkilöä.

Selkänojalliset istuimet. Rinnakkain
istuvilla yhteinen turvapuomi.
Yhteen vaunuun mahtuu istumaan
yhteensä 4-6 henkilöä
(versiosta riippuen;
katso erilliset esittelyt
alempaa!).

Ajelun kesto:
2 minuuttia
(versiosta riippuen;
katso erilliset esittelyt
alempaa!)

Pituusrajoitus:
Ei ole

Ikärajoitus tai -suositus:
Alle 7-vuotiaat vain aikuisen seurassa.

Virallinen varoitus:
Saattaa pelästyttää perheen pienimpiä.
Vaunun nykivä liike yhdistettynä turvapuomiin tekee ajelusta sopimattoman odottaville äideille – mutta ainoastaan Disneyland Paris varoittaa tästä virallisesti. Myös niskavaivoista kärsiville ajelu saattaa olla vähintään epämukava.

Tärkeää Disney-puistojen varoituksista

KenNetin varoitus / suositus:
Snow White
s (Scary) Adventures -ajelua voi luonnehtia The Haunted Mansion -kummituskartanoa pelottavammaksi – vaikka mistään liian ahdistavasta tai rajusta elämyksestä ei olekaan kyse. Ajelun aikana nähdään enemmän ilkeää Noitaa kuin Lumikkia ja Kääpiöitä. Huomaa siis että ajelun pimeys, hiljaisuus, musiikki, äänitehosteet, Ilkeän Noidan ilmestymiset, pimeät vankityrmät luurankoineen, sekä pelottava metsä oksiaan ojentelevine hirviöpuineen saattavat säikäyttää perheen pienimpiä sekä vaikutuksille alttiita henkilöitä.

Sukulaiselämykset:
ei varsinaisesti ole

"Hengessä mukana"
(vaunutekniikka, valaistus,
lavastus & somistus):

Pinocchio's Daring Journey
Mr. Toad's Wild Ride
Alice in Wonderland

Katso myös:
Sleeping Beauty Castle Walkthrough
Cinderella Castle Mystery Tour
The Haunted Mansion
Phantom Manor
The Twilight Zone Tower of Terror
Tower of Terror (Tokio)
Mickey Mouse Revue
Snow White Grotto

Snow Whites Adventures
Elämyksen historia
ja perusesittely

Disneyn Lumikki-aiheinen dark ride (eli "darkkis") on nykyään aliarvostetuimpia sekä kiistellyimpiä kaikista Disney-puistojen elämyskohteista. Valitettavasti Kalifornian Disneyland on itse aiheuttanut kyseisen elämyskohteen epäoikeudenmukaisen kohtelun unohtamalla kertoa puistovieraille, että kyseessä on vuonna 1955 avautuneen puiston alkuperäinen kummitusjuna! The Haunted Mansion -kummituskartano avasi narisevat ovensa samassa puistossa vasta 14 vuotta myöhemmin, vuonna 1969.

Unohtumaton yli 75-vuotias piirroselokuvaklassikko Lumikki ja Seitsemän Kääpiötä (1937) on edelleen Disneyn aidosti pelottavimpia elokuvia. Nimenomaan siksi tämä Disneylandiin 1955 rakennettu dark ride osui pelottavuudessaan naulan kantaan. Kummitusjunien peruskuvastoon on kuulunut alusta asti kahlehdittuja luurankoja, synkkiä kidutuskammiota, hirviömäisiä metsän olentoja, säpsähdyttäviä ukkosmyrskyjä, lenteleviä lepakoita sekä ilkeästi käkättäviä vanhoja noitia. Disneyn Lumikkiin edellämainitut makaaberit asiat kuuluivat yhtä oleellisesti kuin iloiset kääpiöt, herttaiset metsän eläimet, kauniit värit ja ikivihreät laulut. Mies nimeltä Walt Disney tunsi Lumikkinsa kuitenkin paremmin kuin kukaan muu. Hän antoi siunauksensa puistonsa omalaatuiselle kummitusjunalle. Uskomattominta on että suuri yleisö vaikutti peräti ymmärtävän Snow Whites Adventures -kummarin idean Disneylandin ensimmäisen vuosikymmenen ajan.

1950-luvun alussa darkkikset olivat erittäin suosittuja Yhdysvaltain huvipuistoissa. Esimerkiksi New Yorkin Coney Islandin runsas darkkistarjonta sai kruununjalokivensä Spook-a-Rama -kummitusjunan vuonna 1955 – samana vuonna kuin Disneyland avasi porttinsa. Perinteisissä kummitusjunissa pimeydestä ilmestyvät asiat loivat kuitenkin harvoin kokonaisuuksia. Satusetä Walt oli aina elänyt "ajan hermolla"; hän tiesi mistä suuri yleisö piti, mutta halusi myös parantaa sekä laajentaa totuttuja kuvioita. Snow Whites Adventures -darkkiksesta tuli siis enemmän kuin perinteinen kummitusjuna.

Ja pelottava se olikin: kirjaimellisesti pimeästä pimeydestä ilmestyvät kauhistuttavat asiat (mm. aivan järkyttävän kammottava noita) olivat todella makaabereitä ilmestyksiä. Toki 1955 alkuperäisajelussa käytettiin darkkiksiin olennaisena osana kuuluvia ultraviolettivalaistuksessa hehkuvia fosforivärejä, mutta huomattavasti pienemmässä mittakaavassa kuin ajelun 1971 ja 1983 versioissa. Disneylandin alkuperäisversio ei myöskään käyttänyt taustamusiikkia ajelun aikana, joten seikkailu oli äänellisestikin erittäin ahdistava. Ajelun alkuperäisfasadi oli hyvin yksinkertainen: laiturialueen takaseinällä nähtiin Lumikki-elokuvan tärkeimmät hahmot "joukkokuvassa" (alkuperäisen 1937 elokuvajulisteen tyylisesti), ja seinämaalauksen muut osat korostivat ajelun pelottavia kohtauksia (pimeän metsän hirviöpuita, Noitaa laboratoriossaan, sekä loppuhuipennusta jossa Noita on vyöryttämäisillään suuren kivenlohkareen takaa-ajajiensa päälle). Pienet lapset osasivat seinämaalauksen punasilmäisen Noidan perusteella aavistaa että ajelu tulisi olemaan pelottava – mutta aikuiset olivat vähemmän tarkkaavaisia. Muun muassa yksi isä, itkevää lastansa sylissä pitäen, huusi ajelun jälkeen raivoissaan laitehenkilökunnalle: "Miksi ette kertoneet että siellä sisällä on noita?!"

Disneyland-hankkeellaan Walt halusi antaa yleisölle oleellisen tähtiroolin jokaisessa puiston tarjoamassa seikkailussa. Tarinankertojataidoistaan huolimatta hän vaikutti uskovan, etteivät ihmiset ajelleet darkkiksissa seuraamassa tarinoita, vaan kokemassa virtuaaliseikkailuja. Siksi darkkistyöryhmä teki Waltin siunauksella närkästystä herättäneen valinnan; Fantasylandin alkuperäisissä ajeluissa ei nähty elokuvien sankareita eikä sankarittaria (lastauslaitureiden seinämaalauksia lukuunottamatta); Peter Pan ei siis lennellyt omassa ajelussaan, eikä Lumikkikaan ollut mukana omassa seikkailussaan. Tarkoituksena oli että vaunussa istuva asiakas sai leikkiä olevansa Lumikki, jota kauhea Noita yrittää saada hengiltä. Vain harva asiakas ymmärsi tämän idean; muut kyselivät kovasti Lumikin perään.

Tästä huolimatta Disneyn elämyssuunnittelijoiden (WED Enterprises) pahin virhe Snow Whites Adventures -ajelussa on aina ollut sen harhaanjohtava nimi. Jos ajelulle olisi ymmärretty antaa kuvaavampi nimi, esimerkiksi KenNetin oma suosikki "Wicked Witch's Ventures", olisi kyseinen kummitusjuna takuulla näihin päiviin asti säilyttänyt alkuperäisen todella pelottavan muotonsa. (KenNetin nimisuosikissa mainitaan siis Ilkeä Noita, ja sanalla "venture" on useampi kuin yksi merkitys, mm. uhkayritys, uskalias hanke sekä seikkailu). Vaikka Lumikki-darkkis tunnetaan parhaiten nimellä Snow Whites Scary Adventures, elämyskohteen nimi oli aina 1970-luvulle saakka virallisesti Snow Whites Adventures – ja kuitenkin fasadissa ajelun nimi ilmoitettiin muodossa Snow White and Her Adventures. Rakkaalla lapsella on siis monta nimeä...

Disneyn animaatiostudion legendaarisiin taiteilijoihin kuuluva Kenneth "Ken" Anderson johti pitkälti Fantasylandin "darkkistiimiä". Anderson oli vastuussa alkuperäisen Snow Whites Adventures -ajelun käsikirjoituksesta sekä taiteellisesta suunnittelusta. Ajelun lavasteet sekä kolmiulotteiset hahmot rakennettiin Andersonin alkuperäisluonnosten perusteella. Studion toinen legenda Claude Coats loi Andersonin kanssa perusteet Disney-darkkiksille, joissa hyödynnettiin "mustan teatterin" perinteitä vahvemmin kuin muiden huvipuistojen darkkiksissa. Anderson ja Coats kehittivät myös uraauurtavan maalaustekniikan, joka perustui ultraviolettivalaistuksessa (eli "mustassa valossa") hypnoottisesti hehkuviin fosforimaaleihin. Tämä tehoste teki kaksiulotteisista maalauksista uskomattoman kolmiulotteisia. Ultraviolettisäteet toivat fosforipinnoille taianomaisen loisteen, jolloin myös matkustajien valkeat vaatekappaleet ja jopa silmän valkuaiset sekä hampaat loistivat aavemaisesti. Ajelun tunnelmalliset taustamaalaukset loi WED Enterprisesin maestro Herbert "Herb" Ryman.

Disney-studion ulkopuolelta tulleet arkkitehdit Marvin Davis ja Bill Martin olivat Andersonin ja Coatsin ohella tärkeitä avainhenkilöitä Fantasylandin suunnittelijoina sekä toteuttajina. Davisin laatimissa ensimmäisissä Disneyland-pohjapiirroksissa (vuodelta 1953) Lumikki oli vahvasti mukana. Puiston satulinna oli nimenomaan Lumikin linna, jonka muurien sisäpuolella sijaitsi prinsessan nimikkodarkkis. Tästä ajelusta suunniteltiin alunperin eeppisempää – onnellisen lopun kera – mutta lopulta työryhmä ymmärsi, ettei alle kaksiminuuttinen ajelu voinut kertoa koko tarinaa. Disneyn klassikkoelokuviin perustuvien darkkisten tavoitteeksi määriteltiin vahvan tunnelman luominen sekä vahvasti visuaalisten kohtausten kolmiulotteellistaminen. Lineaarinen tarinankertominen sai jäädä vähemmälle. Koska Walt itse siunasi Lumikki-kummitusjunan idean, Fantasylandin kaksi muuta 1955 darkkista oli valittava huolella, jotta elämykset olisivat mahdollisimman erilaisia. Walt päätyi hauskaan ja villiin Mr. Toads Wild Ride -ajeluun sekä kauniiseen, taianomaiseen Peter Pan’s Flightiin. Liisa Ihmemaassa -ajelu avattiin vasta kesällä 1958 ja Pinokkio-ajelu näki päivänvalonsa vasta pari vuosikymmentä myöhemmin 1983.

Snow Whites Adventuresin varsinaisen lopullisen radan suunnitteli Bill Martin, mutta kohtaukset olivat edelleen Ken Andersonin määrittelemiä. Vaikka elämyksen suunniteltiin alkavan Ilkeän Kuningattaren linnassa, päädyttiin ajelu aloittamaan Seitsemän Kääpiön timanttikaivoksessa. Kolmasosa ajelusta vietettiin jalokivien kauniissa säihkeessä, mutta sitten kun vaunu siirtyi metsään ja ajeli iloisesti kohti Seitsemän Kääpiön mökkiä, seikkailun tunnelma muuttui äkisti; tienristeyksessä vaunu kääntyikin kohti Ilkeän Kuningattaren linnaa ja sukelsi kammottaviin vankityrmiin elävien luurankojen sekaan. Tästä eteenpäin ajelu oli taukoamatonta kauhukavalkadia, eikä onnellista loppua tarjottu laisinkaan. Loppuhuipentumassa ilkeä Noita (Kuningattaren alter ego) yritti murskata vaunun suurella kallistuvalla kivenlohkareella – jonka jälkeen vaunu sukelsi pimeään käytävään ja saavutti lastauslaiturin helpottavan päivänvalon.

Vaikka Disneylandin alkuperäistä Snow Whites Adventures -ajelua parannettiin jonkin verran vuosina 1959-61, se säilytti alkuperäisen ilmeensä – sekä ahdistavan pelottavuutensa – aina vuoteen 1982 saakka. Kuitenkin jo vuonna 1971 Lumikki-ajelun "uuden sukupolven" versio oli avautunut Floridan Walt Disney Worldin (WDW) Magic Kingdom -puistossa. Alunperin puiston Fantasylandiin suunniteltiin aivan toisenlaisia darkkiksia: pelottavaa Prinsessa Ruususta, villiä "velhotaistelua" Miekka Kivessä -klassikosta, sekä kaunista lentoseikkailua Maija Poppasen seurassa. Waltin veli Roy O. Disney, joka valvoi WDW:n ensimmäisen vaiheen valmistumista, halusi kuitenkin että Floridan puistossa olisi samat darkkikset kuin Kaliforniassakin. WED Enterprisesin ratkaisu oli tehdä ajeluista hieman erilaisia – sekä parempia. 1960-luvulla WED oli luonut toinen toistaan upeampia elämyksiä (mm. Pirates of the Caribbean), joihin verrattuna Kalifornian Disneylandin 1955 alkuperäisluomukset olivat kylmästi sanoen kökköjä. Vaikka Floridan 1971 versiot Peter Pan’s Flight ja Mr. Toads Wild Ride -darkkiksista olivat hienoja, ne olivat selvästi edeltäjiensä näköisiä ja kaltaisia. Floridan Snow Whites Adventures tarjosi sen sijaan täysin uudenlaisen tulkinnan vuoden 1955 alkuperäisajelusta – ja oli silti vieläkin pelottavampi ja roimasti mielipuolisempi!

Floridan lähes kaksiminuuttinen 1971 ajelu ei tarjonnut laisinkaan rauhallisia suvantokohtia, vaan oli alusta loppuun asti täynnä säpsähdyttäviä ääniä, pelottavia kohtauksia ja yhtäkkisiä shokkeja. Koko ajelu oli kuin psykedeelinen hallusinaatio, sarja toinen toistaan painajaismaisempia kohtauksia. Voimakas tuijottavien silmien teema jatkui lähes koko ajelun läpi. Mielipuolen lailla mylvivä kimeä-ääninen Noita ilmestyi peräti seitsemän kertaa, yrittäen tappaa vaunussa istuvat asiakkaat – jotka siis edelleen esittivät poissaolevan Lumikin roolia koko seikkailun ajan. Kun punainen omena ei enää kelvannut, Noita yritti pudotella vaunussa istuvien niskaan laboratoriohyllyjä, raskaita lankkuja, sekä lopulta jättimäisen timantin (suuren kivenlohkareen sijasta) ajelun loppuhuipentumaan siirretyssä timanttikaivoksessa. Noidan mielipuoliset kiljaisut kuuluivat legendaarisen Disney-ääniartistin Ginny Tylerin bravuureihin.

Jos Floridan 1971 Snow Whites Adventuresia oltaisiin mainostettu selvästi Noidan ajeluna (Lumikin sijaan), olisi se ymmärretty. Ajelun lastausalue esitteli kuitenkin vain seesteisen rauhallisen, silmiä hivelevän satumetsä-kokonaisuuden linnanpihan sekä toivomuskaivon kera – lupaamalla ihan jotain muuta kuin päättymätöntä kauhuelämystä! Satumetsässä soi taukoamaton "I'm Wishing" -laulun täysversio Lumikin esittämänä. Toisin kuin Kalifornian alkuperäisdarkkiksen seinämaalaus, Floridan satumetsä ei antanut yhtäkään vihjettä ajelun sisällä koettavista kauhuista. Oli siis pitkälti Floridan version syytä että Snow Whites Adventures nousi 1970-luvulla Disney-puistojen pahamaineisimmaksi elämykseksi.

Floridan version lastausalueelle luotu satumetsä koostui pitkälti kaksiulotteisista, erittäin tyylitellyistä lehvistöistä, joiden asettelu loi kiehtovan kolmiulotteisen "satukirja"-tunnelman. Suoria, goottisia linjoja noudattelevat kalliot, puut, linnan piha sekä edellämainitut lehvistöt toivat monille asiakkaille mieleen Disneyn piirroselokuvaklassikon Prinsessa Ruusunen (The Sleeping Beauty, 1959) sekä tyylin joka on monesti assosioitu taiteilija Eyvind Earleen. On hyvin todennäköistä, että kyseinen fasadi oli oikeasti tarkoitettukin puistoon alunperin suunnitellulle Prinsessa Ruusus -darkkikselle, joka sitten Roy O. Disneyn määräyksestä peruutettiin. (Tässä ajelussa oltaisiin matkattu läpi synkän ja pelottavan orjantappurametsän, joka olisi kuhissut Pahattaren hirviökaartilaisista; loppuhuipentumassa oltaisiin nähty virtuaalitulta syöksevä jättimäinen lohikäärme). Ken Anderson ei enää 1960-luvulla työskennellyt WEDin palveluksessa, joten häntä on turha syyttää Floridan psykedeelisestä Lumikki-darkkiksesta. Ajelun pääsuunnittelijaksi on epäilty Claude Coatsia, joka kuului niihin WEDin taiteilijoihin, jotka halusivat The Haunted Mansionista pelottavaa – ja jotka ilmaisivat pettymyksensä kun kummitustalosta tulikin lämminhenkisen lapsiystävällinen. Siksi jotkut lähteet väittävät kieli poskella, että Floridan Snow Whites Adventures oli "Coatsin kosto".

Niin pelottava ja psykedeelinen kuin Floridan 1971 Lumikki-darkkis olikin, se toi mukanaan myös paljon hyvää, jota sittemmin hyödynnettiin seuraavissa Snow Whites Adventures -versioissa. Vaikka ajelun hahmot eivät olleet varsinaisia Audio-Animatronics -robottinukkeja, ne alkoivat yhä enemmän muistuttaa alkuperäisen 1937 piirroselokuvaklassikon hahmoja. Floridan version lavasteet olivat kolmiulotteisempia ja komeampia kuin Kalifornian 1955 alkuperäisdarkkiksessa. Muutamat myöhemmissä versioissa toistuneet kohtauskokonaisuudet muokkaantuivat lähes lopullisiksi Floridan versiossa.

Kalifornian Disneylandin Fantasyland-alue remontoitiin perusteellisesti vuosien 1982-83 aikana. Uuden Fantasylandin avautuessa toukokuussa 1983 myös Lumikin pelottavat seikkailut astuivat uudelle aikakaudelle, jossa makaaberi kauhu ja lumoava fantasia löysivät kauan kaivatun tasapainon. Henkeäsalpaavan kauniisti hehkuvat fosforivärit, upeat kolmiulotteisiksi muuttuvat kaksiulotteiset maalaukset, alkuperäishahmojensa näköiset täysimittaiset nuket, jylhä ja tunnelmallinen taustamusiikki, sekä kihelmöivän jännittävä eeppinen tunnelma tekivät uudesta 1983 Snow Whites Scary Adventures -ajelusta normaalia kummitusjunaa huomattavasti elämyksellisemmän kokemuksen. Samaa eleganssia sisälsi myös kuukausi aiemmin Japanissa avautunut Tokyo Disneylandin versio – joka kuitenkin sisältää huomattavasti pelottavampia osuuksia, eikä käytä taustamusiikkia kuin yhdessä ainoassa kohtauksessaan. Sen sijaan Ranskan Disneyland Paris -puistoon Kalifornian 1983 elegantti versio kopioitiin lähes sellaisenaan. Sekä Kalifornian että Pariisin darkkisversioiden tyylikkäät musiikkitaustat ovat peräisin suoraan alkuperäisestä 1937 piirroselokuvaklassikosta ja ovat Leigh Harlinen, Frank Churchillin ja Paul J. Smithin käsialaa.

Lumikki-darkkisten historia sai vuonna 1994 ironisia piirteitä. Floridan pahamaineinen 1971 Snow Whites Adventures muuttui kyseisenä vuonna vähiten pelottavimmaksi sisarversioihinsa verrattuna – ja siitäkin huolimatta ajelun viralliseksi nimeksi muutettiin pelottavuutta alleviivaava Snow Whites Scary Adventures (koska pienten lasten vanhemmat eivät edelleenkään uskoneet Disneyn Lumikin olevan oikeasti pelottava). Uudesta "lälly"-ajelusta tuli kuitenkin ennätyksellisen uskollinen Disneyn 1937 piirroselokuvaklassikolle. Lavastukselliset yksityiskohdat sekä rauhalliset, maanläheiset värit olivat kuin suoraan elokuvasta poimittuja. Ajelun olemassaolevan "satumetsäfasadin" linnan piha toivomuskaivoineen säilyi paikallaan, mutta muu metsä piilotettiin massiivisen seinämaalauksen taakse, jonne rakennettu pihakohtaus avautui kokonaisuudessaan vasta silloin kun vaunu ajoi toivomuskaivon ympäri. Sisäradalla kauhun sensurointi jätti ikävän negatiivisen jälkensä seikkailun kokonaisuuteen; vankityrmiä typistettiin, Pimeän Metsän hirviöpuita harvennettiin ja koko 1971 massiivinen timanttikaivos hävitettiin. Ilkeä Noita kuitenkin säilyi seikkailun tähtenä; vain yksi hänen alkuperäisilmestyksistään eliminoitiin. Noita ei kuitenkaan ilmestynyt enää aiemmalla mielipuolisella innolla. Ajelun suurimpana ongelmana oli paikalleen jämähtänyt tunnelma, jossa mikään ei liikkunut. 1994 versiossa ei ollut edeltäjiensä dynamiikkaa.

Laimeudestaan huolimatta Floridan 1994 versio oli kaunis. Ajelun lumoavana loppuhuipentumana nähtiin alkuperäiselokuvasta tuttu "Rakkauden Ensisuudelma". Vaikka kulkuneuvo olikin lähes ainoa asia joka tässä darkkisversiossa liikkui, seikkailun seesteisen unelias tunnelma, kauniit lavasteet, värien harmonia ja runsaat yksityiskohdat pelastivat paljon. 1994 versio tarjosi myös Lumikki-darkkisten suurimman puhuvan hahmogallerian. Seikkailussa oli mukana niin Taikapeilin Henki kuin myös Metsästäjäkin, jotka eivät olleet esiintyneet aiemmissa ajeluissa. South Park -televisiosarjan sekä -elokuvan kaikki naisroolit esittänyttä Mary Kay Bergmania kuultiin muutaman kirkaisun ja lauseen verran Lumikkina. Bergman toimi prinsessan virallisena äänenä vuosina 1989-1999. Notre Damen kellonsoittajan Frollona loistanut Tony Jay oli Taikapeilin Henki ja Corey Burton oli Jörö. Ajelun runsaat musiikkitaustat olivat jälleen peräisin 1937 elokuvasta.

Tämä Walt Disney Worldin Magic Kingdomin laimea mutta kaunis Snow Whites Scary Adventures -darkkis suljettiin lopullisesti toukokuussa 2012. Suurin sääli oli se, että ajelun suunnattoman suuri showrakennus uhrattiin Disney-prinsessojen tapaamispaikaksi. Puiston Fantasyland on kuluneiden parin vuoden aikana kuitenkin laajentunut ja parantunut huomattavasti, ja kesälle 2014 lupaillaan ainutlaatuista uutta Lumikki-teemoitettua elämyskohdetta, joka yhdistää perhevuoristoradan Seitsemän Kääpiön timanttikaivostunnelmaan. Toivokaamme että myös Ilkeä Kuningatar ja hänen kammottava alter egonsa löytävät paikkansa tulevasta Seven Dwarfs Mine Train -kaivosjunaelämyksestä.

Alla esittelemme tällä hetkellä olemassaolevat Lumikki-ajelut!

P a l j o n - l i s ä ä
Snow White's Scary Adventures
-darkkiksesta:
KenNetin Pieni Pelottava Kunnianosoitus
(ainoastaan englanninkielellä)

Snow White’s Scary Adventures
D i s n e y l a n d
Disneyland Resort California

Vaikka Kalifornian Lumikki-darkkista mainostetaankin Disneylandin sivustolla "alkuperäiseksi", sitä se ei kuitenkaan ole! Vuonna 1955 avautuneen alkuperäisdarkkiksen jälkeen ehdittiin ajelusta tehdä peräti kaksi uutta versiota: edelläesitelty Floridan Walt Disney Worldin 1971 versio, sekä Tokyo Disneylandin 1983 versio, joista jälkimmäinen on sangen omalaatuinen kokonaisuus. Kalifornian kauttaaltaan uudelleen rakennettu 1983 Snow Whites Scary Adventures on siis saman darkkis-konseptin neljäs versio! "Alkuperäiseksi" sitä voi kutsua lähinnä vain siksi, että se seisoo samalla paikalla ja muistuttaa ratansa muodoilta sekä kohtausjärjestykseltään legendaarista edeltäjäänsä.

Yksi Kalifornian Fantasylandin hätkähdyttävimmistä kohtauksista nähdään tässä Lumikki-ajelussa: vaunu ajaa jylhän laskusillan avautuvien ovien raosta sisään Ilkeän Kuningattaren valtaistuinsaliin, jossa "hänen pirullinen majesteettinsa" seisoo Taikapeilin edessä, selkä kohti vaunua, ja huudahtaa taikasanansa. Ukkosen jyrähdys pimentää kohtauksen ja koko valtaistuinsali muuttuu ränsistyneeksi, vanhaksi, pahaaenteileväksi. Samalla hetkellä Ilkeä Kuningatar kääntyy vaunua kohti ja hänen tilallaan onkin nyt kauhea Noita – nauraen voitonriemuisesti: "Tällä valepuvulla puijaan heitä kaikkia!" Kuningattaren ympärillä muuttuva valtaistuinsali on vuoden 2010 huikea tehostelisäys, mutta kohtaus on ollut olemassa jo vuodesta 1983 lähtien. Kuningattaren muuttuminen Noidaksi nähtiin ensimmäisen kerran jo Floridan 1971 darkkisversiossa, mutta vasta Kalifornian 1983 versiossa kohtaus sai aimo annoksen eleganssia laskusiltoineen, suurine avautuvine ovineen sekä mahtipontisesti jyskyttävine musiikkeineen (joka tulee suoraan 1937 elokuvasta; kyseisen "Theme Sinister" -melodian on säveltänyt Leigh Harline).

Kuningattaren muuttuminen Noidaksi on saatu aikaan hyvin yksinkertaisesti: peililasi onkin ainoastaan läpinäkyvää materiaalia, jonka toisella puolella identtinen Kuningatar-hahmo kääntyy samaan aikaan kuin vaunun edessä oleva hahmo, joka on takaapäin Kuningattaren vaatteissa, mutta edestäpäin Ilkeä Noita! Yksinkertaisuudessaan loistava temppu ja tyylikäs kohtauskokonaisuus vangitsee 1983 Snow Whites Scary Adventuresin sisimmän olemuksen täydellisesti; tämä vaatimaton darkkis ei pröystäile tehosteillaan, mutta tarjoaa uskomatonta eleganssia koko ajelunsa ajan.

Pienten lasten vanhempien on hyvä tietää, että Kalifornian Snow Whites Scary Adventures on The Haunted Mansion -kummitustaloa pelottavampi. Liian ahdistavaksi tai järkyttäväksi tätä Lumikki-ajelua ei voi kuitenkaan enää sanoa; lumoavasti ultraviolettivalaistuksessa hehkuvat fosforivärit sekä kihelmöivän jännittävä eeppinen tunnelma tekevät ajelusta normaalia kummitusjunaa huomattavasti elämyksellisemmän kokemuksen. Walt Disney Imagineeringin uuden sukupolven suunnittelijoihin kuulunut Tony Baxter vastasi ajelun 1983 uudistamisesta. Baxter kuitenkin kutsui legendaarisen Ken Andersonin eläkkeeltä vahtimaan projektia. Koska tätä Kalifornian 1983 versiota varten tilaa oli vain rajallisesti, ei ajelua voitu laajentaa haluttuihin mittoihin – ja siksi kyseinen seikkailu loppuu edelleen hieman töksähtäen Noidan kuolemaan hurjan ukkosmyrskyn aikana.

Siitä huolimatta Kalifornian Snow Whites Scary Adventures on Lumikki-ajelun parhaita versioita. Jo fasadi kertoo, että odotettavissa on tyylikästä kauhuromantiikkaa. Vuoden 1983 fasadiluomus on samaan aikaan sekä lumoava että pahaaenteilevä – kujeileva ja kylmä. Ylätornin suuressa ikkunassa Ilkeä Kuningatar raottaa silloin tällöin verhoja ja tuijottaa sisäänkävijöitä. (Tämä seikka esiteltiin tosin jo Floridan 1971 versiossa, mutta huomattavasti pienemmissä mittasuhteissa). Ei ole epäilystäkään siitä, etteivätkö tämän fasadin kylmät kiviseinät kätkisi uumeniinsa jotakin pelottavaa.

Vaikka fasadi ja jonotusalueen "Salainen Kammio" maalailevatkin kuvaa siitä että ajelu alkaisi Ilkeän Kuningattaren linnassa (kuten Floridan sekä Tokion versioissa), alkaa Kalifornian seikkailu iloisesti Seitsemän Kääpiön mökissä, jonka jälkeen ajelun tunnelma synkkenee askel askeleelta. Monet kriittisimmät asiakkaat ovat kuitenkin arvostelleet fasadin ja lastausalueen ristiriitaa – miksi Kääpiöiden mökki onkin Kuningattaren linnafasadin lastausalueella? Ajelun kohtausjärjestykselle on kuitenkin perusteltu syynsä. Mökkikohtaus olisi haluttu sijoittaa sisäradalle, mutta massiiviselle kolmiulotteiselle mökille ei yksinkertaisesti ollut tilaa muualla kuin lastausalueella. Onneksi näin tehtiin, sillä muuten ikoniseksi noussut laskusiltakohtaus olisi jäänyt tarpeettomana pois ajelusta.

Kalifornian 1983 Snow Whites Scary Adventures oli Tokion kuukausi aiemmin avautuneen version jälkeen vasta toinen Lumikki-ajelu jonka sisäradalla prinsessa vihdoinkin nähtiin. (Kyseenalainen valokuvatodiste tosin väittää, että "kokeellinen" Lumikki-figuuri olisi nähty Kalifornian alkuperäisajelussa jo 1970-luvulla, mutta Walt Disney Imagineering ei ole virallisesti myöntänyt tätä – ehkä siksikin, että kyseinen hahmo oli valitettavan rupsahtanut). Sekä Tokion että Kalifornian 1983 darkkisversioissa Lumikki näyttäytyy vain yhden ainoan kerran sisäradalla, mutta prinsessan kyseinen kolmiulotteinen muoto on liikkumattomuudestaan huolimatta ihastuttavan uskollinen 1937 alkuperäishahmolle.

Seitsemän Kääpiötä nähdään ajelun aikana kaksi kertaa; ensimmäisen kerran kohtalaisen tyylikkäinä Audio-Animatronics -versioina mökkikohtauksessa, sekä paikalleen jähmettyneinä versioina myrskyisässä loppuhuipentumassa. Viimeksimainitut hahmot, kuten myös kaikki ajelun Noidat sekä Kuningatar, perustuvat Floridan 1971 darkkisversiolle luotuihin figuureihin. Vuoden 1983 mökkikohtauksen pikkumiehet ja jopa Jörön urut luotiin alunperin Mickey Mouse Revue -elämyskohteelle (joka nähtiin Floridan puistossa 1971-1980). Nuhanenän päälle kiivennyt Vilkas on kuitenkin vartavasten Tokion ja Kalifornian 1983 versioita varten luotu robottikokonaisuus.

Pimeän Metsän hirviöpuut ovat olleet ajelun jokaisessa versiossa erilaisia ulkonäöltään sekä väritykseltään. Erityisen groteskeja ne olivat Floridan 1971 versiossa. Kalifornian 1983 versiossa ne eivät näytä pimeydessä läheskään niin inhottavilta kuin kirkkaissa huoltovaloissa, jolloin ne ovat kuin sulaneita hirviöitä. Synkimpiin vankityrmiin kahlitut hypnoottisesti hohtavat luurangot perustuvat sekä 1937 elokuvassa nähtyihin yksityiskohtiin että elokuvan suunniteltuihin mutta hylättyihin konsepteihin, jossa Prinssi olisi vangittu. Luurankojen sekä omenan myrkytyksen jälkeen seuraa "järvikohtaus", jonka linnanmuuri luotiin massiivisempana versiona Floridan 1971 darkkikseen, mutta hyvältä se näyttää 1983 muodossaankin.

Pimeän Metsän huikeat taustamaalaukset jäävät useilta huomaamatta. Itseasiassa lähes kaikki ajelun taustamaalaukset ovat mainitsemisen arvoisia; lukuunottamatta seikkailun aloittavaa kirkkaammin valaistua kohtausta Kääpiöiden mökissä kaikki muut varjot ja valon heijastukset ovat maalattuja, sillä kattoon sijoitettu ultraviolettivalaistus ei heitä varjoja minnekään! Ajelun maalareiden työlle osaa nostaa hattua vasta sitten, kun omin silmin näkee kuinka täysin kolmiulotteiselta vaikuttava maisema, kiviseinä, puun lehvistö tai kallionseinämä osoittautuukin litteäksi kaksiulotteiseksi maalaukseksi!

Kalifornian Snow Whites Scary Adventures oli ensimmäinen Lumikki-ajelu, joka otti sisäradallaan käyttöön tunnelmia tehostavan taustamusiikin. Kaikki elämyskohteessa käytettävät musiikkitaustat ovat peräisin 1937 alkuperäiselokuvasta, vaikka musiikki paikoitellen kuulostaakin hämmästyttävän raikkaalta ollakseen peräisin yli 75 vuoden takaa! (Kaikkiin muihin Kalifornian 1983 Fantasylandin uudistettuihin darkkiksiin musiikki äänitettiin uudestaan). Seikkailun dynaamisimmat ja hyytävimmät melodiat (kuten "Vankityrmät" ja "Pako Myrskyssä") ovat Leigh Harlinen käsialaa. Pimeän Metsän jylisevän musiikkitaustan sävelsivät Frank Churchill ja Paul J. Smith. Jonotusalueella kuullaan ikivihreiden Lumikki-laulujen harvoin kuultuja instrumentaalitaustoja. Frank Churchill vastasi laulujen alkuperäismelodioista. Uudistetussa 1983 ajelussa Ilkeän Kuningattaren sekä Noidan äänirooleissa kuultiin – ja kuullaan edelleen – suurella todennäköisyydellä karaktäärinäyttelijä Eda Reiss Merin, joka lainasi persoonallisen karhean äänensä myös Orddu-noidalle Disneyn hyytävään piirrosklassikkoon Hiidenpata (The Black Cauldron, 1985). "Noitakuningattaren" yksinpuhelua kuullaan jo jonotusalueen hyytävässä kammiossa. KenNetillä ei ole tosin tietoa siitä, onko Kalifornian Lumikki-ajelun audiomateriaaleja muutettu viime vuosien aikana.

TÄRKEÄÄ:
Kalifornian Disneylandin Snow White’s Scary Adventures
-ajelu kestää nykymuodossaan hieman alle 2 minuuttia. Seikkailu koetaan istuen "kaivosvaunuiksi" teemoitetuissa kulkuvälineissä, joihin virallisesti mahtuu 4 henkilöä (mutta pienikokoisia henkilöitä periaatteessa 6 – jos laitekuski antaa luvan!). Vaunut on nimetty Seitsemän Kääpiön mukaan. Huomio: Vaunun nykivä liike yhdistettynä turvapuomiin tekee ajelusta sopimattoman odottaville äideille sekä niskavaivoista kärsiville.

Snow White’s Adventures
Tokyo Disneyland

Tokyo Disney Resort

Japanilainen Oriental Land Company (OLC) lähestyi Disney-yhtiötä 1970-luvun loppupuolella erikoisella tarjouksella. Ensimmäistä kertaa WED Enterprisesin (tulevan Walt Disney Imagineeringin) ei tarvinnut hankkia rahoittajia, sillä OLC halusi rakentaa Tokion läheisyyteen oman Disneylandinsa. Vaikka Disney-yhtiön kaikki voimavarat olivat noina vuosina sidottuina Floridan EPCOT Centerin rakennusprojektiin, OLC:n tarjousta pidettiin niin hyvänä, ettei sen hylkääminen ollut erityisen perusteltua. Vaikka OLC hyväksyi olemassaolevien Disney-luomusten kopioinnin "sellaisinaan" puistoonsa, lisäsi WED moniin elämyksiin ainutlaatuisia japanilaisia piirteitä. Huhtikuussa 1983 avautuneen Tokyo Disneylandin Lumikki-ajelusta tuli poikkeuksellisen ainutlaatuinen.

Japanilaisen Snow Whites Adventuresin suunnittelu alkoi todennäköisesti aiemmin kuin Kalifornian 1983 version tapauksessa. Tämä selittäisi sen, että Tokio-version fasadi on lähes identtinen Floridan Walt Disney Worldin 1971 version kanssa. Myös ajelun pelottava alkuosa aina Seitsemän Kääpiön mökkiin saakka on pohjimmiltaan 1971 versiosta kopioitu. Mutta kun vaunu ajaa sisään mökkiin, ajelu muuttuukin Kalifornian 1983 versioksi – tosin muutamien oleellisten muutosten kera. KenNetti ei ole pystynyt toistaiseksi selvittämään, luotiinko nämä ajelun jälkipuoliskon kohtaukset vartavasten Tokion versiota varten, vai oltiinko niitä jo toteuttamassa myös Kalifornian versiota varten. Olkoonpa totuus mikä tahansa, yksi on varmaa: Tokion Snow Whites Adventures on Kalifornian 1983 versiota pelottavampi sekä makaaberimpi, ja silti väreiltään hekumallisempi ja tyyliltään monin paikoin näyttävämpi. Vahvat vihreät, punaiset ja oranssit tekevät ajelun väripaletista räikeästi erilaisen verrattuna Kalifornian ja Pariisin versioihin. Tokion Lumikki-ajelu on siis vain näennäisesti Floridan 1971 version kaltainen; vahvat värit, omalaatuinen tyylittely ja hillitty äänimaailma tekevät darkkiksen japanilaisversiosta huomattavasti elegantimman verrattuna psykedeeliseen 1971 versioon.

Lastausalueen lumoavan kaunis "satumetsä" rauhallisine musiikkeineen antaa ajelun luonteesta edelleen harhaanjohtavan kuvan, muttei kuitenkaan huijaa niin törkeästi kuin Floridan 1971 versio. Vaikka Tokion version sisäradalla on vain yksi varsinainen ei-pelottava kohtaus (iloiset juhlat Seitsemän Kääpiön mökissä), ajelun läpi jatkuva eleganssi ja vahva visuaalisuus pelastavat paljon – tarjoten juuri sitä, mitä julman groteskissa 1971 ajelussa ei ollut. Pelottavuudestaan huolimatta Tokion ajeluun on onnistuttu luomaan oudon rauhallinen, hypnoottinen tunnelma – joka ei kuitenkaan tuudita uneen, vaan pikemminkin johtaa jännittävään mielikuvitusmaailmaan. Taustamusiikkia ei ole kuin yhdessä ainoassa ajelun kohtauksessa, ja jopa äänitehosteita käytetään säästellen, mutta poikkeuksellisen tyylikkäästi. Oleellisin äänitehoste on kuuluisa "banshee-ulvonta", joka todennäköisesti luotiin suurenmoiselle Disney-elokuvalle Darby OGill and the Little People (1959). Samaista äänitehostetta on hyödynnetty myös The Haunted Mansionissa, mutta Tokion Snow Whites Adventuresissa se saa todellisen tähtiroolin; äänitehoste kuullaan jo etäisenä kaikuna ajelun ensimmäisissä kohtauksissa, mutta Pimeän Metsän osuudessa se nousee kaikkien muiden äänten yläpuolelle.

Lumikin pako metsään oli jo alkuperäisessä 1937 piirroselokuvassa niin dynaaminen kohtaus, ettei sitä ole ollut koskaan helppo saada siirtymään yhtä voimakkaana kolmiulotteiseen darkkismuotoon. Pimeydestä tuijottavien leijuvien silmien paljous on yksi elokuvakohtauksen unohtumattomimpia piirteitä. WEDin tehostetaikurit Yale Gracey and Roland "Rolly" Crump loivat kuitenkin jo Kalifornian alkuperäiselle Lumikki-darkkikselle kekseliään silmätehosteen vuonna 1959. Omalaatuinen karusellikokonaisuus liikutti lukuisia ohuiden keppien päissä olevia silmiä, jotka vaunusta nähtynä vaikuttivat leijailevan hirviöpuiden yläpuolella. Tehosteen massiivisin versio nähtiin Floridan 1971 ajelussa, mutta Tokion 1983 darkkiksessa nähdään edelleen silmätehosteen paras versio. Tokion ajelun Pimeässä Metsässä kyseiset leijuvat silmät on jaettu kahdeksi eri joukoksi, joista ensimmäiset ovat selvin lepakonsiivin varustettuja, mutta niitä seuraavat ovat tyhjässä pimeydessä loistavia, hypnoottisesti leijuvia silmiä. Tätä upeaa tehostetta ei nähty Kalifornian 1983 eikä Pariisin 1992 ajeluissa.

Tokion Snow Whites Adventuresin omalaatuinen tyylittely näkyy parhaiten Pimeän Metsän kohtauksessa. Kaikissa muissa ajeluversioissa hirviöpuut ovat olleet (ja ovat edelleen) pelkästään epämääräisen groteskeja – mutta Tokion versiossa puilla on selvät, persoonalliset demoninaamat. Seikka on helppo selittää japanilaisilla kansanuskomuksilla, joissa kaikenlaisia henkiä suorastaan kuhisee. Myös luurankoja pursuava vankityrmä saa aivan uusia ulottuvuuksia Tokion versiossa. Luurankoja on Tokion vankityrmässä enemmän kuin yhdessäkään toisessa Lumikki-ajelussa, ja toisin kuin Kalifornian ja Pariisin versioissa, Tokiossa lattian rajassa nähtävät yksilöt eivät vain röhnötä paikallaan, vaan yrittävät selvästi ryömiä kohti vaunua – kuten parhaiden japanilaisten kauhuelokuvien kummitukset! Luurangot liikuttelevat myös leukaluitaan vaunun suuntaan – todennäköisesti varoittaen: "Pysykää poissa! Menkää takaisin!" – kuten jo Kalifornian 1955 alkuperäisdarkkiksen luurangot.

Myös Noita (eli Ilkeän Kuningattaren alter ego) on kolkon näköisempi Tokion versiossa; hänen kalmankalpea ihonvärinsä korostuu huomattavasti (kun taas Yhdysvaltain versioissa Noidan kaameutta on pyritty vähentämään terveemmällä ihonvärillä). Tokiossa ajelun pelottavuutta ei ole koskaan sensuroitu – eikä ajelun nimeenkään ole tarvinnut lisätä "Scary"-sanaa!

Tokion Snow Whites Adventuresissa kaikki on myös uskomattoman lähellä vaunua. Japanissa ei ole ilmeisestikään ilkivallantekijöitä, sillä muiden Disney-puistojen darkkiksissa figuurit, lavasteet ja somisteet on jo 1960-luvun lopusta lähtien suunniteltu niin, etteivät edes pitkäkätisimmät asiakkaat pysty niitä koskettamaan. KenNetti ei tietenkään kehota ketään kokeilemaan tätä, mutta Tokion versiossa pystyy koskettamaan niin hirviöpuita kuin myös joitakin taustamaalauksia.

Tokion version timanttikaivos-osuus on loistavampi ja pidempi kuin Kalifornian ja Pariisin ajeluissa. Floridan 1971 version vaikutus näkyy Tokion timanttikaivoksessa; muutama liikkuva lankku vaikuttaa luhistuvan vaunussa istuvien niskaan ja vaunu uhkaa törmätä käytävästä syöksyvään kaivosvaunuun. Floridan 1971 versiossa nämä tehosteet olivat selviä murhayrityksiä ilkeän Noidan toimesta, mutta Tokion versiossa assosisaatiot Noitaan jäävät vähemmälle. (Kalifornian versioon timanttikaivos toteutettiin lyhyemmässä muodossa, sillä tilaa ei ollut liikkuville lankuille saati syöksyvälle kaivosvaunulle). Mutta koska Tokion timanttikaivoksessa ei ole Kalifornian ja Pariisin versioiden iloista musiikkitaustaa, kohtaus vaikuttaa pikemminkin pelottavalta kuin lumoavalta – vaikka sädehtiviä jalokiviä on runsaasti. Tokion timanttikaivoksessa on myös yksityiskohta, jota tuskin kukaan ehti huomata Floridan 1971 versiossa; ovelalla pakkoperspektiivillä toteutettu "päättymätön kaivoskäytävä", jota ei tilanpuutteen takia luotu Kalifornian 1983 versioon eikä edes Pariisin ajeluunkaan.

Kuten jo sanottu, Tokion Snow Whites Adventuresin alkupuolisko (Kääpiöiden mökille saakka) on kohtausjärjestykseltään hyvin uskollinen Floridan 1971 versiolle. Mutta oleellisia eroavaisuuksiakin on. Kun vaunu sukelsi Ilkeän Kuningattaren linnaan Floridan 1971 versiossa, välittömästi vaunun edessä oli suuri soikeakehyksinen peili, josta vaunussa istujat näkivät heijastuksen valtaistuinsalista sekä Kuningattaresta Taikapeilin edessä. Outo suunnittelu mahdollisti kohtauksen alkamisen heti kun vaunu ajoi ovista sisään; Kuningatar muuttui kimeästi kirkuvaksi Noidaksi heti vaunun tehdessä jyrkän u-käännöksen kohti Taikapeiliä. Monimutkainen kohtaus oli ohi muutamassa sekunnissa (eikä se saanut ainakaan KenNetin ylläpitäjää ihastumaan, toisin kuin Kalifornian 1983 huikean tyylikkäässä versiossa). Tokion Snow Whites Adventuresissa valtaistuinsaliin saapumiselle on sen sijaan annettu huomattavasti enemmän aikaa kuin Floridan versiossa, sillä ovista sisään sukellettuaan vaunu ajaa tunnelmallisen "sisääntulokäytävän" läpi ennenkuin saavuttaa soikeakehyksisen peilin – joka ei niinkään heijasta valtaistuinsalia, vaan näyttää lähestyvän vaunun! Tokion sisääntulokäytävä on sopivan tunnelmallinen lepattavine soihtuineen sekä öiseen puutarhaan avautuvine ikkunoineen.

Hämmästyttävä maalaustaide jatkuu Tokion Snow Whites Adventuresissa. Sisääntulokäytävän lattialle heijastuva kuunvalo on taitava maalaus, kuten kaikki ajelun varjot sekä heijastukset (lukuunottamatta hieman kirkkaammin valaistua kohtausta Kääpiöiden mökissä). Seikkailun aikana voi nähdä omin silmin peräti kaksi kertaa, kuinka huiman kolmiulotteiselta vaikuttava Kääpiöiden mökkifasadi mnuttuu litteäksi kaksiulotteiseksi maalaukseksi. Etenkin seikkailun loppuhuipentumassa tämä on helppo huomata – jos vain viitsii katsoa taaksepäin silloin kun vaunu ohittaa mökin! (Kaliforniassa ja Pariisissa tämä mökin muuttuminen littanaksi on hankalampi nähdä, sillä vaunu kääntyy loppuhuipentumassa toiseen suuntaan, eikä ohita mökkiä samassa kulmassa).

Ajelun kaikki puhe on äänitetty japaniksi. Muutamat Noidan naurahdukset tulevat kuitenkin Floridan 1971 versiosta. Nämä Ginny Tylerin kimeät kirkaisut on helppo erottaa japanilaisesta Noita-äänestä, joka kuulostaa petollisen kiltiltä mummelilta. Elämyskohteen vähäinen musiikki on uudelleenäänitettyä. Iloisessa kohtauksessa Seitsemän Kääpiön mökissä kuullaan japanilainen versio laulusta "The Silly Song" (tunnetaan myös nimellä "The Yodeling Song"), jonka Frank Churchill sävelsi alkuperäiselle 1937 piirroselokuvalle. Toisin kuin Kalifornian ja Pariisin samaisessa kohtauksessa, Tokion versiossa Kääpiöiden kuullaan oikeasti laulavan laulun sanoja, vaikka nämä Audio-Animatronics -nuket eivät liikuttelekaan suitansa. Elämyskohteen jonotusalueella sekä lastausalueella kuullaan toivomuslaulun "I'm Wishing" täyspitkä versio, sisältäen myös harvoin kuullut sanat osuudessa, jonka Lumikki tyytyi vain hyräilemään 1937 elokuvaversiossa (laulaen kaivon kaiun kanssa "ah-Ah-ah-Ah-aah"). Sanat kuullaan tietenkin japaniksi. Tämän uudelleenäänitetyn "I'm Wishing" -laulun väitetään olevan peräisin vuoden 1971 Mickey Mouse Revue -elämyskohteesta, joka siirrettiin Floridan Walt Disney Worldista 1983 avautuneeseen Tokyo Disneylandiin, kunnes se suljettiin vuonna 2009 lopullisesti. Ellei Audio-Animatronics -kääpiöitä sekä laulavaa Lumikkia poistettu Tokion Mickey Mouse Revue -versiosta, samat hahmot juhlivat sekä lauloivat neljännesvuosisadan ajan saman puiston kahdessa eri elämyskohteessa!

TÄRKEÄÄ:
Tokyo Disneylandin Snow White’s Adventures
-ajelu on pisin olemassaolevista Lumikki-darkkiksista, kestäen noin 2 minuuttia 30 sekuntia. Seikkailu koetaan istuen "kaivosvaunuiksi" teemoitetuissa kulkuvälineissä, joihin virallisesti mahtuu 4 henkilöä. Vaunut on nimetty Seitsemän Kääpiön mukaan. Tokion Snow White’s Adventures on tunnelmaltaan Kalifornian ja Pariisin versioita ahdistavampi. Tokion versiossa huomautetaan, että kaikkien asiakkaiden on pystyttävä istumaan vakaassa asennossa ja ryhdissä vaunun liikkuessa; lapsia ei saa pitää sylissä ajelun aikana! Huomaa myös, että vaunun nykivä liike yhdistettynä turvapuomiin tekee ajelusta sopimattoman odottaville äideille sekä niskavaivoista kärsiville.

Blanche-Neige et les Sept Nains
Disneyland Paris
Disneyland Resort Paris

Kuten Tokiossa, myös Pariisin puistossa Lumikki-ajelun pelottavuutta suvaitaan paremmin kuin Yhdysvaltojen puistoissa. Huhtikuussa 1992 avautuneen Disneyland Paris -puiston (entinen Euro Disneyland) Lumikki-ajelu ei painota nimessäänkään ajelun pelottavuutta, vaikka kyseessä on lähes sama elämys kuin Kalifornian 1983 darkkis. Blanche-Neige et les Sept Nains on ranskaksi "Lumikki ja Seitsemän Kääpiötä".

Ranskan Disneyland Paris -puistolla oli hyvin erilainen lähtökohta kuin Tokion puistolla. Pariisin puiston rahoittajat eivät halunneet elämyskohteista pelkkiä kopioita, vaan eurooppalaiselle yleisölle muokattuja, entistäkin parempia versioita. Tästä syystä muun muassa klassikot Pirates of the Caribbean, Big Thunder Mountain Railroad, The Haunted Mansion, "its a small world" ja Space Mountain saavuttivat Pariisin versioina ehdottoman huippunsa. Puiston Fantasyland-alue luotiin kuitenkin Kalifornian 1983 version pohjalta – ja jostain kumman syystä alueen darkkikset saivat olla "pelkkiä kopioita" Kalifornian versioista. Siksi Pariisin versio Snow Whites Scary Adventuresista ei ole läheskään niin rohkean omalaatuinen kuin Tokyo Disneylandin versio, vaikka Pariisin versiosta olisi voinut tulla kaikkien aikojen paras Lumikki-darkkis. Huono se ei kuitenkaan missään tapauksessa ole. Ajelu on periaatteessa kopio Kalifornian versiosta, muttei suinkaan täysin identtinen; lavasteet ja kohtaukset ovat suurempia, monin paikoin näyttävämpiä ja fluorisoivat maalaukset kertakaikkisen upeita. Ajeluun toteutettiin myös onnellinen loppu, jonka Walt Disney Imagineeringin (WDI) Tony Baxter olisi jo halunnut Kalifornian 1983 versioon.

Taiteellinen johtaja Robert Rowe päätyi modifioimaan Blanche-Neige et les Sept Nains -ajelun itse. Pariisin version vaunuihin haluttiin lisätä kolmas penkkirivi, jonka takia vaunuista tuli pidempiä kuin Kalifornian ja Tokion ajeluissa. Siksi koko rata oli muokattava suuremmaksi. Rowe suunnitteli uudet vaunut, muokkasi radan, laati sen pohjapiirrokset, sekä suunnitteli myös lastausalueen uudelleen. Kalifornian 1983 version lastausalueella seissyt massiivinen Seitsemän Kääpiön mökki haluttiin sijoittaa Pariisin ajelun naapurissa sijaitsevaan La Chaumière des Sept Nains -tuliaispuotiin. Rowen suunnittelemasta lastausalueesta tuli Kalifornian versiota ihastuttavampi, sillä oleellisesti pienentynyt Seitsemän Kääpiön mökki antaa tilaa satumetsätunnelmalle. Ajelun varsinainen fasadi noudattelee paljolti Kalifornian 1983 pahaenteistä luomusta korkean torninsa kera, jonka ikkunasta Ilkeä Kuningatar kurkistelee silloin tällöin elämyskohteelle saapuvia. Jonotusalueella on Kalifornian mallin mukainen "Salainen Kammio", jonka hyytävä tunnelma luo hauskan kontrastin lastausalueen satumetsän kanssa. Robert Rowen suunnittelema lastaus- ja poistumisalue antaa Kalifornian versiota vahvemman vaikutelman siitä, että satumetsä sijaitsee Kuningattaren linnan "takapihalla" – joten fasadin ja lastausalueen ristiriita on helpompi sulattaa.

Lastausalueen satumetsätunnelmaa tehostaa upea seinämaalaus Lumikki-elokuvan hahmoista, jonka WDI:n taiteilija Julie Svendsen maalasi Rowen suunnitelmien perusteella. Maalaus perustuu Kalifornian Disneylandin 1955 Snow Whites Adventuresin lastauslaiturin seinämaalaukseen, joka taas hyödynsi alkuperäistä 1937 elokuvajulistetta, joka oli uskollisempi taiteilija Gustaf Tenggrenin tyylille kuin lopullisen elokuvan taiteelle. Svendsenin ansiosta Pariisin seinämaalauksen hahmot näyttävät elokuvan hahmoilta – myös Prinssi, joka tavallisesti aiheuttaa ongelmia jopa taitaville Disney-taiteilijoille.

Kuten jo sanottu, Pariisin Blanche-Neige et les Sept Nains tarjoaa lähes saman elämyksen kuin Kalifornian 1983 darkkis. Ajelun hyytävät vankityrmät hohtavine kahlittuine luurankoineen perustuvat Kalifornian 1983 versioon – yhtä yksilöä lukuunottamatta! Tämä "Pariisin Kauhuksi" kutsuttu yksilö laskeutuu aidon kummitusjunaperinteen mukaisesti pimeästä nurkkauksesta lähemmäs vaunua sen verran säpsähdyttävästi, että se on poistettu – ja palannut – muutamaan otteeseen ajeluun. Vankityrmäkohtaus on aina ollut Lumikki-ajelun kiistellyin kohtaus, muttei suinkaan perusteeton; alkuperäisestä 1937 animaatioklassikosta luisia ihmisjäänteitä, tyrmiä sekä kolkkoja kammioita löytyy yllättävissä määrin!

Kummitusjunaperinne jatkuu Pariisin ajelussa myös timanttikaivos-osuudessa, joka sisältää vaunua kohti syöksyvän kaivosvaunun, jota Kalifornian versioon ei saatu mahtumaan. Pariisin ajelun kaivoskohtaus ei kuitenkaan sisällä Tokion version luhistuvia lankkuja, eikä päättymätöntä käytävää, ja on tunnelmaltaan huomattavasti iloisempi taustamusiikkinsa ansiosta. Kuten Kalifornian versiossa, kaivoskohtauksen musiikki tulee laulun "Heigh-Ho" ensimmäisestä osasta, jonka virallinen nimi on "Dig-a-Dig-Dig". Pariisin kaivoskohtaus ei ole kuitenkaan yhtä suuri ja eeppinen kuin Tokion ainutlaatuisessa versiossa.

Ajelun sisällä nähtävät hahmot eivät edelleenkään ole varsinaisia Audio-Animatronics -robotteja, vaan hyvin yksinkertaisesti liikkuvia "veistosten" kaltaisia nukkeja. Siksi Pariisin version lopussa nähtävä "Onnellinen Loppu" hieman korkealaatuisimpine robottinukkeineen on aiheuttanut hulvatonta ristiriitaa jo avajaisvuodesta 1992. Ajelun alussa nähtävä Lumikki on kokonaisuudessaan "veistos" kuten 1983 edeltäjänsä, mutta "Onnellisessa Lopussa" hänellä on oikeat hiukset, kankaasta valmistetut vaatteet, liikaa poskipunaa ja vaatimattomampi hymy. Ennen vuoden 2009 hiusten leikkuuta loppukohtauksen Lumikin kutrit ulottuivat olkapäille. Hänen vierellään seisova Prinssi ei ole koskaan edes näyttänyt itseltään. Näiden edelleen vaatimattomasti liikkuvien robottihahmojen pahin ongelma on se, että niiltä puuttuu 1937 elokuvan esikuvilleen ominaiset "pepsodent-hymyt". Avuttoman huonoja nämä "Onnellisen Lopun" hahmot eivät tietenkään ole. Ne tarjoavat oivan tilaisuuden nähdä, miltä Lumikki ja Prinssi saattaisivat näyttää oikeina ihmisinä.

Kuten Kaliforniassa, myös Pariisin Lumikki-ajelussa musiikkitaustat ovat peräisin suoraan alkuperäisestä 1937 piirroselokuvaklassikosta ja ovat Leigh Harlinen, Frank Churchillin ja Paul J. Smithin käsialaa. Kaikki Pariisin version puheäänet on uudelleenäänitetty ranskaksi, lukuunottamatta tietenkin Seitsemän Kääpiön sanatonta jodlausta sekä Pimeässä Metsässä kuultavaa Noidan kimeä-äänistä naurua – joka ei ole Floridan 1971 versiosta peräisin!

KenNetin tietojen mukaan Pariisin Blanche-Neige et les Sept Nains -ajeluun ei ole vielä toistaiseksi lisätty Kalifornian 2010 uusia tehosteita (Taikapeili-kohtaukseen ja loppuhuipentumaan), joten Pariisin elämys on tehosteiltaan lähempänä vuoden 1983 luomusta. Fluorisoivat maalaukset ovat Pariisin versiossa kuitenkin vieläkin uljaampia kuin Kaliforniassa – muun muassa timanttikaivosta edeltävässä pienessä metsäosuudessa, jossa Ilkeän Kuningattaren linna nähdään pahaaenteilevänä siluettina hypnoottisen kauniin kuutamon alla. Kyseessä on pelkkä kaksiulotteinen maalaus, joka muuttuu ultraviolettivalaistuksessa uskomattoman vaikuttavaksi. Ajelun lopussa nähtävä Prinssin linna perustuu Gustaf Tenggrenin alkuperäistaiteeseen, eikä 1937 elokuvassa nähtyyn "linnaan pilvien päällä".

TÄRKEÄÄ:
Disneyland Paris -puiston
Blanche-Neige et les Sept Nains -ajelu kestää noin 2 minuuttia ("Onnellinen Loppu" on siis vain muutaman sekunnin pituinen lisä). Ei ole kuitenkaan harvinaista, että vaunu pysähtyy "Onnellisen Lopun" kohdalla; yleisin syy tälle on erinäisistä syistä aiheutuva ruuhka lastaus- ja poistumisalueilla. "Kaivosvaunuiksi" teemoitettuihin kulkuvälineisiin mahtuu virallisesti 6 henkilöä. Vaunut on nimetty Seitsemän Kääpiön mukaan. Huomio: Vaunun nykivä liike yhdistettynä turvapuomiin tekee ajelusta sopimattoman odottaville äideille (sekä niskavaivoista kärsiville); koska Disneyland Paris varoittaa tästä virallisesti, voi laitehenkilökunta kieltäytyä päästämästä odottavaa äitiä ajeluun.

P a l j o n - l i s ä ä
kuvia ja yksityiskohtaisia tietoja
kaikista Disneyn Lumikki-darkkiksista:
KenNetin Pieni Pelottava Kunnianosoitus
(ainoastaan englanninkielellä)

! ! ! HUOMIO ! ! !
KenNetti
ei ole vastuussa Disney-teemapuistotietokantaansa sisällytettyjen tietojen oikeellisuudesta. Tiedot on kerätty erinäisistä lähteistä ensisijaisesti suuntaa-antavaan, yleishyödylliseen tarkoitukseen. Päivitetyt ja ajankohtaiset tiedot löydät englanninkielellä Disney-puistojen virallisilta nettisivustoilta.

*****

Disneyn Teemapuistot – Etusivu
(KenNetin Disney-Puisto Tietokanta)

Elämyskohteiden Kronikka
(KenNetin Disney-Puisto Tietokanta)

KenNetin Pääsivu

*****

KenNetin Suomenkielinen Tietokanta
DISNEY-PUISTOJEN ELÄMYKSET

Taustatietojen jäsennys,
suomennokset, teksti,
ja kuvien muokkaus:
Kenneth Sundberg

KenNetin "Disney Teemapuistot" Logo
Alkuperäisvalokuva / Original photo
Disneyland Paris
by Pia Lindström
Original drawing by Kenneth Sundberg

Snow White's Scary Adventures
special images, photos and info by
Kenneth Sundberg
Pia Lindström
Daveland & Dave DeCaro
Kurt Raymond
Dan Olson
Sean Santoya
Charles Routh
Filmic Light: A Snow White Sanctum
& Robert Lughai
Gorillas Don't Blog & David Eppen
Widen Your World & Mike Lee
Disneyland Nomenclature & Jason
Stuff from the Park & Patrick
Making Dreams Come True
& Robert Rowe
Passport to Dreams & FoxxFur
AllEars Newsletter & Jim Korkis
Philip's Disney Photos & Philip Kippel
Walt Dated World & Mouseketeer Alison
Chris' TDR Fan Site & Chris Calabrese
Yesterland & Werner Weiss
MiceChat.com & its forums
MeetTheWorldInProgressland
The SWSA Group on Flickr
Sammonlaari.net & Sampo Haahti
Huvipuisto.net & Lauri Vartiainen
The E-Ticket Magazine &
Jack E. Janzen & Leon J. Janzen

Photos (or other images)
by the following people
are used with permission:

Kurt Raymond, Dan Olson,
Sean Santoya,
Dave DeCaro,
Robert Lughai,
Philip Kippel,
David Eppen, Mike Lee,
Disneyland Nomenclature's Jason,
Mouseketeer Alison, Chris Calabrese,
Sampo Haahti, Charles Routh,
Pia Lindström, Lauri Vartiainen,
and Kentsu Pictures Video
Archives
(Kenneth Sundberg).

Warm Thanks also to
Christopher Merritt,
D. Brecher, J. A. Ganz,
Jesse Guiher, Hugh Allison,
Markku Jääskeläinen,
ClaudeCoats.com, AllEars.net,
DAFE & Rick Davis, Laff in the Dark,
Doombuggies.com & Chef Mayhem,
The MovieMusic Store & Peter Kelly,
MintCrocodile and HbVideos
at YouTube,
and to all the wonderful people
who have given feedback and
supported this Tribute
over the years.

Kaikki muu alkuperäistaide
& valokuvat © Disney

(paitsi ne joissa toisin mainittu)

All original art & photos © Disney
(except where otherwise indicated)

MUUT LÄHTEET
Informaatio & kuvat
katso Kronikan Etusivu

For SOURCES
(information & photos)
please see KenNetti's

Disney Attractions Chronicle

* * * *

KenNetti on Kenneth Sundbergin täysin epäkaupallinen nettisaitti joka kunnioittaa ja ylistää lahjakkaita ihmisiä ja heidän töitään. Kaiken tälle saitille kerätyn materiaalin tarkoituksena on jakaa informaatiota, edistää tietämystä vähemmälle huomiolle jääneistä asioista, sekä viihdyttää ihmisiä kaikkialla maailmassa. KenNetti ja Kenneth Sundberg eivät ole missään tekemisissä tällä saitilla mainittujen yhtiöiden, teemapuistojen, elokuvien, ihmisten, kummitusten tai muiden asioiden kanssa. Oikeuksia materiaalien jäljentämiseen ei ole myönnetty KenNetille eikä Kenneth Sundbergille, lukuunottamatta osioita missä asiasta on erikseen mainittu. Jos Sinun mielestäsi jokin kuva tai muu materiaali ei saisi olla tällä saitilla, ole ystävällinen ja OTA YHTEYTTÄ Kenneth Sundbergiin, niin voimme nopeasti ratkaista ongelman.

KenNetti is a totally non-commercial website by Kenneth Sundberg to pay tribute and to honour the work of the talented people behind some of the most wonderful things found on this planet. All the material is gathered here only to inform, to promote things that need to be noticed, and to entertain people all over the world. KenNetti and Kenneth Sundberg are not affiliated to any of the companies, theme parks, movies, people, ghosts or other things appearing on this site. No rights of reproduction have been granted to KenNetti or Kenneth Sundberg, except where indicated. If You feel that some image or material whatsoever should not appear on this site, please CONTACT Kenneth Sundberg so that we can quickly resolve the problem.

* * * *