KENNETIN PÄÄSIVU • THE KENNETTI MAIN PAGE
Sivuston suunnittelu ja ylläpito: Kenneth Sundberg
Viimeisin Päivitys:
Elokuun 25, 2015

KenNetin viihdetietokanta - the KenNetti entertainment database
D i s n e y - S u o m e k s i
80 vuotta suomalaista Disney-viihdettä

Suomalaisen Disneyn – satukirjojen, sarjakuvien, laulujen, kuunnelmien ja dubbausten – historia lienee maailman värikkäimpiä. Viimeisten yli 50 vuoden aikana on esimerkiksi jotkut Disney-elokuvat dubattu suomeksi kolmeen kertaan,ja laulutkin sanoitettu monta kertaa uudelleen. Erilaisia suomennoksia samoista tarinoista on tehty vieläkin enemmän! Jokaisella kääntäjällä ja ohjaajalla on ollut oma tyylinsä ja makunsa, tavoitteista puhumattakaan. Ei siis ihme, että "Suomalaisesta Disneystä" puhuttaessa on hieman vaikea tietää muun muassa sitä mikä on tietyn hahmon oikea, virallinen nimi, ja mitkä laulujen nimet ynnä suomennokset katsotaan virallisiksi ja mitkä ei. Tämä iloinen sekamalska kiteytyy merkittävimmin niiden Disney-elokuvien ympärille, jotka on varustettu suomalaisella jälkiäänityksellä, eli dubbauksella.

Suomalaisen viihdemaailman on kautta aikojen pystynyt kiteyttämään sanoilla "pieni piiri pyörii". Lasten viihteessä, joksi Disney-tuotanto usein virheellisesti määritellään, on piiri vieläkin pienempi. Niinpä suomalaisen Disney-audion historia on helppo jakaa kolmelle merkittävälle aikakaudelle nimekkäimpien ohjaaja/tuottajiensa mukaan – Reino Bäckman, Matti Ranin ja Pekka Lehtosaari.

Tällä sivulla KenNetti valaisee kaikkien kolmen dubbaajamestarin aikakausia, sekä käy ohessa läpi myös suomalaisen Disney-historian yleisen oppimäärän.

Tarkemmat listaukset
Disney Klassikkojen
Suomen ensi-illoista,
uusintakierroksista
sekä dubbauksista

löydät sivulta
Disney Klassikot
Suomessa

Huomio!
Tällä sivulla mainittujen elokuvien tms.
v
uosiluvut ovat muutamia poikkeuksia
lukuunottamatta Suomen ensi-iltoja
tai uusintaensi-iltoja.

Disney Rantautuu Suomeen
mikkihiiret merihädässä

Oli aika jolloin elokuvia ja uutisiakin saattoi katsoa ainoastaan elokuvateattereissa. Musiikkia saattoi sentään kuulla radion lisäksi myös äänilevyiltä. Televisiota ei vielä ollut – puhumattakaan kasettinauhoista, videoista, cd-levyistä, blu-raysta, internetistä saati digitaalisista imuroinneista. Suomessa tämän aikakauden viihdejättiläisiin kuului muun muassa Suomi-Filmi Oy, joka toi Disneyn ensimmäisen pitkän piirroselokuvan Lumikki ja Seitsemän Kääpiötä (1937) maahamme lokakuuksi 1938. Suomi-Filmi ei tosin ollut ainoa Disney-elokuvien levittäjämme. Urheimpiin pikkulevittäjiin kuului Filmituonti Oy, joka 2. maailmansodan melskeistä huolimatta toi Disneyn Pinocchion (1940) Suomeen jo tammikuussa 1943. Suomi-Filmin lisäksi muun muassa Adams Filmi Oy, Viihde-Kuva Oy, RKO Radio Pictures Inc. ja Warner Bros. Entertainment Finland Oy ovat hoitaneet Disney-elokuvien teatterilevitystä sekä uusintakierroksia maassamme.

Vuoteen 1962 saakka kaikki Suomeen tuodut Disneyn pitkät piirroselokuvat (toisinsanoen "Disney Klassikot") kuultiin alkuperäiskielisinä, suomeksi tekstitettyinä, ja joskus myös ruotsalaisdubbauksin varustettuina – sillä naapurimaassamme Disney-elokuvia dubattiin, eli jälkiäänitettiin, jo 1930-luvulta lähtien. Kuitenkin jo 1950-luvulla Suomen valkokankailla on nähty Disneyn luontodokumentteja sekä jopa näytelmäelokuvia suomalaisselostuksella – joka ei tarkoita suinkaan samaa asiaa kuin dubbaus. Muun muassa Venäjällä ja Suomessakin tehtiin vielä 1980-luvulla selostuksia suoraan lasten televisiosarjojen ja jopa näytelmäelokuvien dialogin päälle. Muun muassa 1980-luvun tv-suosikeissa Tao Tao ja Peukaloisen retket näyttelijä Inkeri Wallenius höpötti kertojana alkuperäisdialogin päälle, ja jopa Disneyn "pätkiksiä" nähtiin tuolloin samankaltaisella, poikkeuksellisen ärsyttävällä tv-selostuksella. Onneksi suurin osa suomeksi selostetuista Disney-elokuvista olivat jo alunperinkin yhden ainoan kertojaäänen varassa kuultavia kokonaisuuksia. Näistä tyylikkäin lienee Fantasian oleellisesti muokattu ja aavistuksen lyhennetty suomalainen elokuvateatteriversio, joka päätyi VHS-videolle vuonna 1991.

Disney-lauluja levytettiin Suomessakin jo 1930-luvulla. Vaikka lyhytpiirretystä Kolme pientä porsasta (Three Little Pigs, 1933) peräisin oleva "Who's Afraid of the Big Bad Wolf?" -laulu oli Disneyn ensimmäinen hitti, Suomessa taisi itse Mikki Hiiri olla possujen sijasta suositumpi laulujen aihe. Kiitos kuuluu Georg "Jori" Malmsténille, joka ehti jo 1930-luvulla säveltää kourallisen Mikki-aiheisia lauluja, joiden sanoituksista vastasi R.R. Ryynänen. Näillä lauluilla ei ollut tosin mitään tekemistä virallisen Disney-tuotannon kanssa, vaikka Malmstén saattoikin mainostaa levytyksiä Mikki-nukke kädessään. Kenties tunnetuin näistä rallatuksista, vuoden 1936 "Mikkihiiri merihädässä", on hyvä esimerkki Mikki-laulujen perinpohjaisesta suomalaisuudesta: itse Suomen Joutsen saapuu auttamaan meripeikon kynsiin jäänyttä Mikkiä. Malmsténin sisko Greta Pitkänen esitti lauluissa Mikin alkuperäisääntä, kunnes säveltäjän tytär Ragni Malmstén peri manttelin 1950-luvulla. Myös Kipparikvartetti esiintyi Malmstenin Mikki-lauluissa.

Disneyn Lumikki ja Seitsemän Kääpiötä -elokuvaa ei nähty suomeksi puhuttuna kuin vasta vuonna 1962. Harmony Sisters oli kuitenkin ehtinyt levyttää jo vuonna 1938 kaksi Lumikki-elokuvan laulua Kauko Käyhkön suomentamina ja Dallapé-orkesterin säestäminä. Alkuperäislaulu "With a Smile and a Song" kääntyi mielenkiintoiseen muotoon "Lumikki, (slowfox)" ja suurhitistä "Whistle While You Work" tuli "Laulaen työtäs tee" (virallinen nimi) vaikka laulussa lauletaankin "ain laulain työtäs tee".

Suomalaisen populaarimusiikin jättiläisiin kuuluvan Reino "Repe" Helismaan käsissä "Whistle While You Work" muuttui myöhemmin nimelle "Tee työtäs laulellen" ja "Lumikki-slowfoxista" tuli "Hymy huulillas on". Näiden lisäksi Helismaa suomensi myös laulut "Hei hoo" (Heigh-Ho) ja "Taas päivä kaunein on" (Some Day My Prince Will Come). Helismaan kaikki neljä Lumikki-laulua julkaistiin RCA-merkkisellä levyllä Lumikki ja seitsemän kääpiötä vuonna 1959. Virallista Disney-tuotantoa tämäkään levytys ei ollut; levystä saati sen etu- ja takakannesta ei löydy Disneyn tekijänoikeusmerkintää. Riemukkaasti sovitetusta musiikista vastasi Ensio Kostan johtama orkesteri ja Lumikkina lauloi sopraano Marja Eskola, joka kuului samoihin aikoihin Suomen Kansallisoopperan solistikuntaan. Levytyksellä laulaneesta ryhdikkäästä mieskuorosta käytettiin myöhemmissä uusjulkaisuissa nimitystä Neljä Kääpiötä.

Disney-klassikoiden lauluista myös ainakin kaksi Liisa Ihmemaassa -hittiä äänitettiin suomeksi jo vuonna 1952, vaikka elokuva dubattiin ensikertaa vasta 1990-luvun alkupuolella. Nämä Kyllikki Solanterän sanoittamat "Kiire on" ja "Liisa Ihmemaassa" -laulut äänitettiin sellaisinaan myös Reino Bäckmanin ja Matti Raninin aikakausilla, mutta ikivihreitä suomennoksia ("...oi Liisa kerrohan, kuinka sä löysit ihmemaan...") ei kelpuutettu enää vuoden 1991 videodubbaukseen. "Kiire on" -laulu, jonka nimi muuttuu usein "On kiire" -muotoon laulussa lauletun mukaisesti, on rekisteröity äänitetyksi 2. helmikuuta 1952 Matti Lehtisen esittämänä singlenä. Samoihin aikoihin Kipparikvartetti teki Metro-Tyttöjen kanssa "Liisa Ihmemaassa" -laulun ensilevytyksen varsin unohtumattomasti.

Reino Helismaan ohella suomalaisen populaarimusiikin jättiläisiin kuuluu myös Sauvo "Saukki" Puhtila. Kummankin osuus Suomen Disney-audion virallisessa historiassa on vaatimaton, mutta suunnannäyttäjinä ja vaikuttajina heillä on oma tärkeä osuutensa. Sauvo Puhtilan taitavat ja ikimuistoiset Saukki & Pikkuoravat -levytykset (alkaen vuodesta 1959) loivat pohjaa Reino Bäckmanin myöhemmille, samaa nopeutettua äänitekniikkaa hyödyntäville Disney-lauluille. Puhtila toimi myös kertojana Bäckmanin dubbaaman Robin Hood -animaation satukuunnelmassa 1974.

Disneyn pitkät animaatioelokuvat – sarja jota päädyttiin vasta joskus 1980-luvun lopulla kutsumaan virallisesti "Disney Klassikoiksi" – saapui alunperin Suomen elokuvateattereihin hilpeän epäkronologisessa järjestyksessä. Bambi (1942) ilmestyi Suomeen vasta loppukesästä 1947, ja sitä seurasi syksyllä 1948 suloisen metsäkauriin edeltäjä, lentävä isokorva Dumbo (1941). Vuonna 1940 Yhdysvaltain ensi-iltansa saanut Fantasia saapui Suomeen vasta yhdeksän vuotta myöhemmin. Disneyn haukutuista "pakettielokuvista" järjestyksessä toinen, vuodeksi 1942 nopeasti kasattu puolidokumentaarinen Saludos Amigos saapui Suomeen vasta yli vuosikymmen myöhemmin, keväällä 1953 – luotaantyöntävällä nimellä Oppitunti – mutta käsikädessä vuoden 1948 tyylikkään Melody Timen (eli Säveltuokion) kanssa. Saludos Amigosin kunnianhimoisempi jatko-osa, The Three Caballeros (1944) nähtiin Suomessa jo ennen edeltäjäänsä, toukokuussa 1951! Vuoden 1946 Make Mine Music (Iskelmäparaati) marssi Suomeen huhtikuussa 1952, ja saman vuoden jouluksi saapui yllättäen kronologisesti sitä seurannut Pennitön ja suruton (Fun and Fancy Free, 1947). Kaiken sillisalaatin keskellä Tuhkimo ryntäsi Suomeen jo jouluksi 1950, vain kymmenen kuukautta Yhdysvaltain ensi-iltansa jälkeen. Liisa Ihmemaassa saapui Suomeen vieläkin nopeammin 1951, vain viisi kuukautta ensi-iltansa jälkeen! Näitä seuraavat Disney-Klassikot ehtivät Suomeen aina Yhdysvaltain ensi-iltavuoden jouluksi, kunnes Miekka kivessä katkaisi jostain kumman syystä ketjun, viivytellen peräti kaksi vuotta matkallaan.

Disneyn "pahamaineisimpiin" kuuluva elokuva Song of the South (Vanhat tarinat, 1946) ilmeisesti kiellettiin Suomessa. Ainakin maamme nimekkäin Disney-asiantuntija Markku Kivekäs (1947-2008) antoi elämäkerrassaan Disney, Aku ja minä (2007) ymmärtää ettei elokuvaa olisi nähty Suomen valkokankailla kuin ainoastaan Kansallisen audiovisuaalisen instituutin (KAVI) erikoisnäytöksissä vuonna 1995. Ruotsin valkokankaille elokuva saapui kuitenkin jo talvella 1948. Disneyn kultakauden täyteläistä animaatiota sisältävä Song of the South kuului aikoinaan "Disney Klassikoihin" – ainakin vielä Hiidenpadan ensi-illan aikoihin vuonna 1985 – kunnes teoksen paikan virallisella listalla otti (sinne aiemmin kuulumaton) kombinaatioelokuva Nalle Puh (The Many Adventures of Winnie the Pooh, 1977). Song of the Southilla on valitettavan epäreilusti paisuteltu maine "rasistisena" teoksena, ja siksi Disney-yhtiö on yrittänyt lakaista koko elokuvan maton alle – ilmeisesti Suomessakin, sillä KAVI:n Elonet-tietokantakaan ei tiedä elokuvasta juuri muuta kuin sen suomalaisen nimen, joka on peräisin suomenkielisestä kaapelitelevisiolähetyksestä.

Televisiosta puheenollen, tuo ihmeellinen laite saapui Suomeen vuonna 1955. Samana kesänä Yhdysvaltain Kaliforniassa Walt Disney avasi ensimmäisen elämyspuistonsa, Disneylandin. Säännölliset televisiolähetykset käynnistyivät Suomessa 1957 ja niiden muassa myös Disneylandin esittelyyn luotu televisiosarja "Disneyland" sekä legendaarinen The Mickey Mouse Club ("Mikki Hiiri -kerho") nähtiin Suomessa. Kumpikin televisiosarja toi Disneyn elokuvateatteritaian suoraan ihmisten koteihin. (Disneyland-ohjelman 1950-luvun televisiolähetykset nousevat myös ainutlaatuiseksi kulttuuriteoksi rinnastettaessa nykypäivän Suomeen: vaikka Disneyn elämyspuistojen historiaa on julkaistu Yhdysvalloissa DVD-levyinä, ei näitä ole viitsitty Eurooppaan saati Pohjoismaihin saakka edelleenkään levittää).

Alunperin televisiolle tuotettuna minisarjana huikean menestynyt Davy Crockett päätyi vuonna 1955 kooste-elokuvaksi Davy Crockett – rajaseudun kuningas, joka sisälsi minisarjan kolme ensimmäistä osaa. Elokuva saapui Suomeen elokuussa 1956. Reino Helismaa suomensi minisarjalle luodun teemalaulun "The Ballad of Davy Crockett", jonka levytyksiä saattaa löytyä erilaisilla nimivariaatioilla ("Miesten mies", "Davy Crockett" ja "Balladi Davy Crockettista"). Kauko Käyhkö teki ensimmäisen suomalaisen levytyksen laulusta jo vuonna 1955 Decca-levymerkille.

Joulukuussa 1951 Suomessa ilmestyi Aku Ankka ja kumppanit -lehden näytenumero. Muutaman vuoden sisällä lehden nimi oli lyhentynyt muotoon Aku Ankka. Aluksi lehti ilmestyi kerran kuukaudessa, sitten kaksi kertaa kuukaudessa, kunnes lopulta muuttui kerran viikossa ilmestyväksi ilopilleriksi. Lehden päätoimittajina työskentelivät Sirkka Ruotsalainen vuoteen 1968 saakka, Alli Peltonen vuoteen 1978 saakka ja Kirsti Toppari vuoteen 1988 saakka. Topparin jälkeen päätoimittajaksi päätyi Markku Kivekäs.

Akua ja tämän veljenpoikia kuultiin audio-muodossa suomenkielellä jouluna 1959, kun Decca-Pekka -levymerkillä julkaistiin musiikkihupailu "Aku Ankan jouluaatto". Georg Malmsténin supisuomalaisten Mikki-rallatusten perinne jatkui tällä jouluaiheisella levyllä, jonka musiikista vastasi Toivo Kärki ("Toivo-tonttu") ja käsikirjoituksesta sekä laulujen sanoista Reino Helismaa ("Reino-tonttu"). Sasu Haapanen toimi kuunnelman selostajana. Kyseisen levyn kannessa ei ole yhtäkään kuvallista viittausta Disneyyn, eikä sen tiedoista löydy taaskaan Disneyn tekijänoikeusmerkintää, joten Kärki ja Helismaa taisivat urheasti seurata Malmsténin jalanjälkiä tehden luvattomia Disney-aiheisia lauluja.

Yhdysvalloissa Disneyn piirrosklassikkojen päälevittäjänä aina Peter Paniin (1953) saakka toiminut RKO Radio Pictures ei uskonut studion tuottamiin pitkiin luontodokumentteihin. Osittain tästä syystä Disney lopetti sopimuksensa RKO:n kanssa ja perusti ikioman levittäjä-yhtiönsä Buena Vista Film Distribution Companyn. Suomessa Disney-elokuvien edustus siirtyi seuraavana vuonna, 1954, ilmeisesti yksinomaan Suomi-Filmi Oy:lle, joka aloitti uudenlaisen aikakauden tuomalla Erämaa elää (The Living Desert, 1953) -luontoelokuvan Suomeen suomenkielisellä selostuksella helmikuussa 1955! Tätä seurasivat muun muassa suomeksi selostetut Katoava preeria, Villi Afrikka (Afrikan leijona) sekä Valkea Pohjola (Valkoinen erämaa). Myös fiktiivistä näytelmäelokuvaa ja luontodokumenttia yhdistelevät Nikki, peloton koira (1961), Uskomaton seikkailu (1963) sekä Felix Saltenin teokseen perustuva Perri (1957) saivat Suomen ensi-iltansa suomalaisella selostuksella varustettuna.

Disneyn luontoelokuvia on nähty myös pitkien animaatioiden "alkukuvina" (joka on toisinsanoen lyhytelokuva, joka esitetään ennen varsinaista elokuvaa). Muun muassa Peter Pan oli Suomen ensi-iltansa aikoihin varustettu puolituntisella dokumentilla Karhujen maa, ja Disneyn ihkaensimmäinen True-Life Adventures -sarjan dokumentti Hyljesaari (Seal Island, 1948) nähtiin ensi-iltapäivämääränsä perusteella The Three Caballeros -klassikon yhteydessä. Myös Bambin alkukuvana esitettiin ainakin 1980-luvulla poikkeuksellisen tylsää suomeksi selostettua nokkaeläin-dokumenttia, jonka aikana monien lapsukaisten kuultiin kyselevän: "Millon se Pampi alkaa?"

Alkukuva-perinne on siitäkin huolimatta jatkunut yllättävän voimakkaana aina 2010-luvulle asti; esimerkiksi monet Disneyn sekä Pixarin aidot pikkuhelmet ovat näitä varsinaisten elokuvien edellä nähtyjä alkukuvia – kuten vuoden 1978 Pikku aasi (nykyään Tuuma), vuoden 1983 Mikin jouluaatto, villit Roger Rabbit -lyhytelokuvat (1989-1993), sekä Paperman (2012) ja Partly Cloudy (2009).

Vuosi 1962 on Suomen Disney-historiassa tärkeä käännekohta. Kyseisen vuoden helmikuussa 14-vuotias Markku Kivekäs osoitti hurjan Aku Ankka -tietämyksensä televisiovisailussa Tupla tai kuitti. Nuoren Kivekkään ensimmäinen Tupla tai kuitti -voitto vaikutti tietenkin suomalaisen Aku Ankka -lehden suosion kasvuun, mutta herätti myös median huomion ihan Italiaan ja Espanjaan saakka. Muutama vuosi myöhemmin, joulukuussa 1965 Kivekäs saavutti historiallisen toisen voittonsa Tupla tai kuitti -visailussa, aiheena Disneyn elokuvat. Itse satusetä Walt Disney lähetti Kivekkäälle kannustusterveisensä jo ennen voittoa. Suomen johtava aikakauslehti Apu ja elokuvayhtiö Suomi-Filmi sponsoroivat Markku Kivekkään voittomatkan Yhdysvaltoihin tapaamaan satusetä Waltia. Suomi oli nyt virallisesti Disneyn lumoissa. Kotiin palattuaan Kivekäs päätyi lopulta Aku Ankka -lehden toimittajaksi ja vuonna 1988 sen päätoimittajaksi – sekä Disney-aiheen ykkösasiantuntijaksi maassamme, vaikuttaen niin Reino Bäckmanin, Matti Raninin, kuin myös Pekka Lehtosaaren aikakausilla.

Jouluna 1962 nähtiin Suomen elokuvateattereissa ensimmäinen suomeksi dubattu Disney-Klassikko. Kyseessä oli tietenkin Lumikki ja Seitsemän Kääpiötä, jonka suomenkielisen version ohjasi Ritva Laatto ja käännöksestä vastasi Lea Joutseno. Laatto ohjasi näytelmiä Suomen Kansallisteatterille, muun muassa Suomen 1958 kantaesityksen Thorbjørn Egnerin Kolmesta iloisesta rosvosta. Vaikka Disney-yhtiö oli vaatinut Lumikki-elokuvan dubbausääninä käytettävän Suomen nimekkäimpiä ja taitavimpia näyttelijöitä, kuultiin elokuvan laulut ruotsinkielisinä. (Näin tehtiin todennäköisesti vain siksi, että äänityksen kustannukset saatiin pidettyä aisoissa; kyseiset laulut olivat mitä ilmeisimmin peräisin vuoden 1938 alkuperäisestä ruotsalaisdubbauksesta). Ritva Laatton päätyminen ensimmäisen suomalaisen Disney-dubbauksen ohjaajaksi lienee maailmanlaajuisestikin merkittävä saavutus, sillä alaa tuolloin dominoivat miespuoliset ohjaajat ja tuottajat. Eeva-Kaarina Volanen oli Laatton version Lumikki, ja Ilkeän Kuningattaren sekä Noidan vaativassa kaksoisroolissa käkätti Rauni Luoma.

Suomi-Filmi Oy:n ja Ritva Laatton avattua dubbausväylän seuraava suomalainen Disney-jälkiäänitys tehtiin ilmeisesti piirroselokuvalle Taavi Ankan tempaus (1963), joka oli alkuperältään Disneyn ihmeellinen maailma -televisiosarjaan kuuluva jakso The Hunting Instinct (1961). Ainakin Ranskassa, Japanissa ja Suomessa jakso pääsi elokuvateatterilevitykseen. Alkuperäisjaksossa Aku Ankan riemastuttava professori-setä Taavi (Ludwig Von Drake) tutustutti katselijat metsästyksen saloihin perinteisen pätkis-väkivallan kera. Alkuperäisjaksossa nähtiin jopa pahamaineinen Aku-lyhäri Clown of the Jungle (1947), joka hilpeydestään huolimatta sisältää lähes kaikki "kamaluudet", joilta Disney-yhtiö haluaa nykyään yleisöään suojella. On siis poikkeuksellisen mielenkiintoista, että suomalaisen elokuvateatteriversion julisteessa Taavi Ankan alunperin kantama kivääri vaihtui "Suomen kielioppi" -kirjaksi, eikä juliste – saati elokuvan viaton nimi – viitannut millään tavalla metsästykseen! Elonet-tietokanta mainitsee Taavi Ankan tempauksen yhteydessä kolme dubbauksen suomalaisäänistä: Ylellä työskennelleen toimittaja/juontaja Ralf-Erik "Poppe" Bergin Taavin roolissa; monista elokuvasivurooleistaan muistetun näyttelijä Juhani Kumpulaisen Musta-Pekkana; sekä Kumpulaisen vaimon, näyttelijä/ohjaaja Mirjam Himbergin Mikki Hiiren kimittävässä roolissa.

Taavi Ankan tempauksen kaltaisia, alunperin televisiolle koostettuja piirroselokuvia on Suomen elokuvateattereissa nähty mahdollisesti jopa pari tusinaa – ja 1980-luvulla jotkut näistä ovat saattaneet päätyä vuokravideoiksikin. Suomi-Filmiltä löytyy kolmelta vuosikymmeneltä (1960-1980) elokuvajulisteita muun muassa sellaisille "elokuville" kuin Aku Ankalla jytää, Hessu hassuttelee, Valtsun vinhat vintiöt (Disney's Oscar Festival), Aku Ankka villissä lännessä, Hessu – kilpakenttien sankari, Mikin ja Akun tähtirevyy (All Star Cartoon Revue), Aku Ankan kesärieha, Hessu hellitä hetkeksi, sekä Syntymäpäiväkaruselli (joka vei katsojansa piipahtamaan 1970-luvun alkupuolella jopa Floridan Walt Disney Worldissa). Näiden elokuvien suomalaisdubbauksista ei ole varmuutta, mutta ainakin Mikki Hiiren juhlaparaati – perustuen vuoden 1968 televisiospesiaaliin The Mickey Mouse Anniversary Show – nähtiin suomeksi dubattuna vuoden 1970 liepeillä.

Davy Crockettin lisäksi Disneyn elokuvissa ja televisiosarjoissa kuultiin mieleenpainuvia balladeja muun muassa Zorrosta, Pecos Billistä, sekä pohjois-amerikkalaisesta harmaasudesta. Viimeksimainittu balladi sävellettiin näytelmäelokuvaa ja luontodokumenttia (jälleen) yhdistelevään Lobo, harmaasusi -teokseen (The Legend of Lobo, 1962), joka sai Suomen ensi-iltansa talvella 1964. Elokuva sisälsi suomalaisen selostuksen lisäksi lauluyhtye Four Catsin esittämän version Lobo-balladista. Yhtye muistetaan Scandia-levymerkin hiteistään "Suuret setelit", "Painu pois Jack" ja "Lennä mun lempeni laulu". Yhtyeessä aina vuodesta 1960 lähtien laulanut Kai Lind muistetaan vahvasti sekä Reino Bäckmanin että Matti Raninin Disney-aikakausilta, ja myös yhtyeen nykyisen kokoonpanon Martti Metsäketo sekä Esa Nieminen ovat jääneet Suomen Disney-historiaan.

Vuonna 1965 Suomen ensi-iltansa sai Miekka kivessä. Jotkut lähteet kertovat Ritva Laatton vastanneen myös tästä dubbauksesta, mutta alkuperäisjulisteen mukaan ohjaajana toimi Aarne Tarkas. Tarkasin tunnetuimpiin elokuvaohjauksiin kuuluvat mm. Villi Pohjola (1955) ja Pekka ja Pätkä neekereinä (1960). Näyttelijä Kauko Helovirta antoi vuoden 1965 Miekka kivessä -dubbauksessa ensi kertaa äänensä taikuri Merlinille, ja esitti saman roolin lähes kolmekymmentä vuotta myöhemmin Pekka Lehtosaaren ohjaamassa uudessa dubbauksessa. Suomen Kansallisteatterin näyttelijöihin kuuluva Pia Hattara oli kerrassaan mainio 1965 Matami Mimmi. Nuorena kuningas Arthurina, eli Arttuna puhui sekä lauloi Brita Koivunen, joka muistetaan 1950-luvun iskelmistä "Suklaasydän" ja "Mamma, tuo mies mua tuijottaa", sekä "Saku Sammakko", jonka Koivunen levytti Four Cats -yhtyeen kanssa. (Aarne Tarkas ohjasi Brita Koivusta myös televisiosarjoissa Sisarukset ja Kuten haluatte). Miekka kivessä -dubbauksen näyttelijät jäävät historiaan todennäköisesti ensimmäisinä suomea laulavina Disney-hahmoina valkokankaalla. Vaikka Tarkasin dubbaus oli joiltain osin nolostuttavan yli- sekä alinäytelty, se kesti ajan ankarissa hampaissa aina 1990-luvun alkupuolelle asti vuokravideona.

Mies nimeltä Walt Disney kuoli joulukuun 15. päivänä 1966. Suuresta surusta huolimatta Suomessa oli jo käynnistynyt edellistä merkittävämpi Disney-aikakausi.

Bäckmanin Aikakausi
hessun hassut heinäsirkat

Kun Markku Kivekäs loisti tietämyksellään syksyn 1965 Tupla tai kuitti -ohjelmissa, viimeistä edeltävä kysymys koski Disney-elokuvien musiikkia. Musiikkitalo Westerlundilla työskennellyt Reino Bäckman oli avustanut ohjelman tuottajia kysymyksissä, joissa Kivekkään piti muun muassa tunnistaa Bambi-elokuvan instrumentaalimusiikkia. Bäckmanista oli parin vuoden sisällä tuleva Suomen ensimmäinen virallinen Disney-audion monitoimimies.

Reino Bäckmanin, alias Little Rayn, ura vakavasti otettavana pop-artistina jäi vaatimattomaksi. Silti hän kuuluu Suomen kirjaimellisesti suurimpiin muusikoihin: pituutta hänellä oli muhkeat 196 cm (ja tottakai sukkasillaan, kuten musiikkimestari Erkki Ertama elämäkerrassaan muistelee). Bäckman oli 1950-luvulla kokeillut rock'n'roll -siipiään yhtyeellään Red Devils. 1960-luvun alkupuolella hän yritti vielä uudestaan kokoonpanolla Little Ray & The Spike Dope Five sekä kiersi Suomea myös Ertaman yhtyeen matkassa. Musiikkitalo Westerlundin tuotantopäällikön virka johdatti Reino Bäckmanin Electric & Musical Industries Ltd Suomen Osaston toimitusjohtajaksi; (yhtiö on varmasti monille tutumpi lyhennetyssä muodossaan EMI). Vaikka Bäckmanin kanssa työskennelleet muistavat kerta toisensa jälkeen mainita miestä riivanneen alkoholismin, oli hän kuitenkin paljon enemmän kuin pelkkä toimistossaan Aku Ankkaa lukeva juopon rääpäle. Bäckman sai paljon tuloksia aikaan. Hänen tekeleensä, vuosien 1965-1975 audio-tuotokset, eivät välttämättä kaikilta osin edustaneet osaamisen huippua, mutta niistä aistii – varsinkin nykyään – tekijöidensä vilpittömän, lapsenomaisen tekemisen ilon. On harhaanjohtavaa sekä ilkeää sanoa että Reino Bäckman olisi tehnyt Disney-töitään "amatöörivoimin", sillä hänen tuotannoissaan esiintyi niin ammattinäyttelijöitä kuin myös huippuartistejakin. Ennen kaikkea Bäckmanin ohjaamat – ja Suomi-Filmi Oy:n tilaamat – dubbaukset säästivät erityisesti äitien ja isien voimia, kun elokuvien tekstejä ei enää tarvinnut lukea lukutaidottomille lapsille.

Disney-vuosiensa aikana Reino Bäckman osoittautui huikean monipuoliseksi ääniartistiksi. Hän on esittänyt lähes kaikkea Samu Sirkasta, hiiristä, pikkuisista possuista, kaniineista, kuninkaista, keisareista ja hovimarsalkoista karhuihin sekä taikalauluja rallattaviin jättiläisiin saakka. Parhaiten hänet muistetaan hengästyneen oloisena viskibassona – mm. Robin Hoodin Pikku-John – vaikka hänen ehdoton bravuurinsa on pehmeässä falsetissa vedetty Heinäsirkka Hopin laulu "On kivan kevyt olla", peräisin satulevyltä Heinäsirkka ja muurahaiset. (Bäckmanin hulvaton tulkinta saattaa vaikuttaa päihteiden vaikutuksen alla laulamiselta, mutta itse laulu on kuitenkin ihan virallinen Disney-tekele alkuperältään; Silly Symphonies -sarjan 1934 piirretyssä The Grasshopper and the Ants kuultiin laulun nopeatempoisempi alkuperäisversio "The World Owes Me a Living").

Erkki Ertama muistaa Reino Bäckmanin "ainutlaatuisen kyvyn välttävääkin lievemmällä kielitaidolla puhua ja laulaa mitä vain kieltä ikiomilla sanoilla luontevasti". Isokeuhkoinen Bäckman ylsi aikamoisiin kiekaisuihin lauluesityksissään (muun muassa ratkiriemukkaalla "Hully Gully For Two" -levytyksellään) ja soitti myös saksofonia, klarinettia sekä huilua. Bäckman oli myös ennättänyt sanoittaa, säveltää sekä sovittaa musiikkia omille yhtyeilleen. Hän esiintyi myös valkokankaalla "on-screen" -orkestereissa suomalaiselokuvissa Hopeaa rajan takaa (1963) ja Sissit (1963).

Elämäkerrassaan Markku Kivekäs mainitsee Reino Bäckmanin ryhtyneen "ensimmäisenä Euroopassa tuottamaan Disneyn satulevyjä ei-englanninkielisinä versioina". Olkoonpa Kivekkään toteamus totta tai ei, Walt Disneyn Pienten Long Play -levyjen sarja rantautui Suomeen joka tapauksessa ennätyksellisen nopeasti. Musiikkitalo Westerlund oli vahvoista, 1800-luvulle ulottuvista juuristaan huolimatta ajautunut vuodenvaihteessa 1967-68 vaikeaan taloudelliseen tilanteeseen. Musiikki-Fazer osti Westerlundin toiminnot lukuunottamatta äänilevyjen tuotantoa ja maahantuontia. Ilmeisesti juuri tästä syystä Westerlundin 1960-luvun loppupuolella kustantamat Disneyn "Pikku-LP-levyt" päätyivät EMI:n katalogiin. Nämä singleiksikin kutsutut pikkuiset satulevyt perustuivat Yhdysvalloissa 1965 ilmestyneisiin Disneyn "Little LP" (See, Hear, Read)* -paketteihin, jotka sisälsivät 24-sivuisen kirjan sekä kaksipuolisen pienen äänilevyn. Näissä kuunnelmissa oli äänessä vain yksi ääninäyttelijä "Disneymaan satujenlukijana", eikä äänitehosteita saati taustamusiikkia käytetty ollenkaan – lukuunottamatta tietenkin unohtumatonta harpun helähdystä kun oli aika kääntää sivua. Vasta levyn toisella puolella kuultiin 1-3 laulua ykköspuolen tarinaan liittyen. (*Selvyyden vuoksi KenNetti kutsuu tätä sarjaa yleensä nimellä Read-Along, sillä 1980-luvulla sarja siirtyi äänilevyiltä c-kasettimuotoon).

Jonkinlaisena todistusaineistona Bäckmanin Disney-uran alkamisajankohdasta toimii satusetä Walt Disneyn kanssa käyty kirjeenvaihto keväältä 1966. Bäckman oli jo ehtinyt siihen mennessä tuottaa 26-minuuttisen, ruhtinaallisesti musiikkia sisältävän "Lumikki" -satulevyn (joka ei kuulunut Pikku-LP-levyjen sarjaan) ja lähetti kyseisen levyn kirjeen kera Walt Disneylle huhtikuussa 1966. Samaisessa kirjeessään Bäckman mainitsi tulevana julkaisuna "Maija Poppanen" -pikkulevyn, joka oli sattumalta ihkaensimmäinen julkaisu suomalaisessa Disneyn Pikku-LP-levyjen sarjassa. Kirjeessä, joka on päivätty toukokuulle 1966, Walt kiittää Bäckmania saamistaan esitteistä sekä "hyvästä työstä" Lumikki-levyn tapauksessa. On siis mahdolllista että Reino Bäckmanin ihkaensimmäinen Disney-tuotanto oli kyseinen "Lumikki"-levy, jonka tuotantovuodeksi on myös rekisteröity 1966. Bäckmanin todennäköisesti ensimmäinen Disney-dubbaus Nalle Puh ja hunajapuu sai elokuvateatteriensi-iltansa saman vuoden syyskuussa – vain puoli vuotta Yhdysvaltain ensi-illan jälkeen (Winnie the Pooh and Honey Tree).

Bäckmanin 1966 "Lumikki"-levy on tärkeä virstanpylväs suomalaisessa Disney-audion historiassa. Kyseessä oli ensimmäinen kerta kun Lumikin laulut kuultiin vuonna 1937 ensi-iltansa saaneen piirroselokuvan alkuperäisten orkesteritaustojen säestyksellä. Lumikin roolissa lauloi Suomen Iskelmämestari 1966, karakterimezzo Yvonne Calas, jonka Bäckman nappasi tehtävään Erkki Ertaman yhtyeestä. Bäckman ei lähtenyt suomentamaan jo aiemmin suomennettuja laulunsanoja, joten Lumikki ja kääpiöt päätyivät hoilaamaan Reino Helismaan kynän mukaan. Bäckman kuitenkin uskoi valitsemaansa Lumikkiin huomattavasti enemmän kuin Yvonne Calas itse. "Siinä vaiheessa kun Lumikkia äänitettiin, minulla ei ollut oikein hyvä korkea B", kertoi Calas KenNetille keväällä 2012. "Reiska [Bäckman] sanoi heti, että tuon äänen kun kuulevat, lentää kyllä mummulta hattu!" (Lue lisää Bäckmanin "Lumikki"-levystä).

"Lumikki"-levy ei jäänyt Yvonne Calasin ainoaksi Disney-työksi. Hieman myöhemmin hän lauloi radiossa Bäckmanin ensimmäisten Disney-projektien lauluja todennäköisesti ennen kuin kyseiset dubbaukset ja pikkulevyt julkaistiin! Tuhkimosta kuultiin peräti neljä laulua, joiden joukossa oli jopa "Työlaulun" (The Work Song) pitkä – ja mahtavan mukaansatempaava – versio. Bambista kuultiin "Sade huhtikuinen" ja Pinocchiosta ikivihreä "Siellä kaunein tähti on" (When You Wish Upon a Star, jonka nimeksi kuuluttaja ilmoitti "Sulje silmäs pienoinen"). Pinocchio-elokuvaa Bäckman ei ilmeisesti dubannut, mutta elokuvaan perustuva pikkulevy ilmestyi vuonna 1968. Vaikka Ilta Eveliina Koskimies on rekisteröity viimeksimainitun Oscar-voittaneen laulun suomentajaksi, radiokuuluttaja sekä pikkulevykin ilmoittivat sanoittajaksi Reino Bäckmanin, alias Rayn. (Ilta Eveliina Koskimies voi olla myös Bäckmanin alias). Näissä ainutlaatuisissa Yvonne Calasin laulamissa radioversioissa taidokkaasta säestyksestä vastasi Suomen Kansallisoopperan kuoromestari George Buckbee.

Disneyn huikeasti menestynyt elokuvamusikaali Maija Poppanen (Mary Poppins, 1964) saapui Suomeen syksyllä 1965 – ilman dubbausta. Bäckmanin tuottama Pikku-LP levy Maija Poppanen (1966) sisälsi kaksi Hootenanny Trion tulkitsemaa laulua ("Chim chim cher-ee" ja "Pennillä linnunsiemeniä"), joiden levytysvuodeksi on rekisteröity 1965. On mahdollista että Hootenanny Trion Poppas-laulut julkaistiin His Masters Voice -merkkisenä singlenä jo ennen Bäckmanin tuottamaa pikkulevyä. Ironisen lisänsä tähän Bäckmanin Disney-uran alkuun tuo se, että Hootenanny Trion "kilpailija", Musiikkitalo Westerlundille hittejä tehnyt Finntrio lauloi sulassa sovussa Hootenanny Trion Keijo Räikkösen kanssa kääpiöinä Bäckmanin "Lumikki"-levyllä! Finntrion alkuperäiskokoonpanoon kuului syksyyn 1964 saakka Vesa Nuotio, Tapio Kyöstilä ja Pertti "Pertsa" Reponen. Viimeksimainittu legendaarinen käsikirjoittaja/sanoittaja perustikin sitten Hootenanny Trion nimenomaan Keijo Räikkösen sekä Juhani Joutsenniemen kanssa. Finntrio tuskin lauloi Bäckmanin "Lumikissa" alkuperäiskokoonpanossaan – mutta Reponen ja Räikkönen sanoittivat Maija Poppasen yllämainitut suomalaislaulut ja myös esittivät ne. Pertsa Reponen oli tuleva myös palaamaan Reino Bäckmanin Disney-tuotantojen pariin muutama vuosi myöhemmin.

Vaikka Pikku-LP levyt saattoivat jo ilmestyessään vaikuttaa vaatimattomilta tuotoksilta – varsinkin Bäckmanin "isoihin levyihin" (kuten "Lumikki") verrattuna – ovat ne erityisesti nykyään äärimmäisen merkittäviä Suomen populaarimusiikkihistorian kannalta. Musiikin ammattilaisena Bäckman sai houkuteltua Musiikkitalo Westerlundin ja Suomen EMI:n artistikaartia laulamaan, sanoittamaan sekä säestämään Disney-lauluja, joita ei oltu koskaan ennen kuultu suomeksi. Sinivalkoiseksi laulajalegendaksi tituleerattu Jukka Kuoppamäki johti tätä nimekkäimpien artistien virtaa, jonka vanavedessä Disney-lauluja saapuivat tulkitsemaan myös muun muassa Lea Laven, Marion Rung ja Tapio Heinonen. (Lea Lavenin sekä Jukka Kuoppamäen Disney-"covereita" on julkaistu 2000-luvulla CD-muodossa artistien kokoelmalevyillä).

Vuoden 1966 Nalle Puh ja hunajapuu aloitti Disneyn Puh-sarjan ja kuuluu erottamattomana osana vuoden 1977 koostettuun klassikkoon Nalle Puh (The Many Adventures of Winnie the Pooh). Reino Bäckmanin 1966 dubbaama satukarhu oli äänellisesti varsin lähellä alkuperäisääni Sterling Hollowayn sydämellistä kömpelyyttä. Bäckman jakoi dubbauksen muut äänet Ritva Lehtelän kanssa. Lehtelä, alias "Molly-sointu", oli laulaja, pianotaiteilija sekä pedagogi (myöhemmin Lehtelä-Relander), joka kuului vuosina 1966-69 Reino Bäckmanin Disney-hoviääniin. Lämpöisellä mutta vahvalla äänellä siunatun Lehtelän skaala sisälsi ihan kaiken hellistä tuutulauluista lempeisiin ja hassuihin hahmoihin sekä operaattisiin aarioihin asti (mm. Bambin 1969 dubbaus, sekä Prinsessa Ruususen suomalaislaulut, jotka kuultiin ainoastaan Pikku-LP-levy -versiossa). Lehtelä esitti Nalle Puhin 1966 dubbauksessa Risto Reippaan lisäksi myös Kengun, Ruun sekä kertojan roolit, ja lauloi ikivihreän "Nallemme Puh" -laulun operaattisena soolona. Bäckman suomensi itse sekä dialogin että laulujen sanat.

Suomi-Filmi -logolla varustetun julistelöydön mukaan tämä ensimmäinen Nalle Puh -lyhytelokuva on esitetty Kolme pientä porsasta (The Three Little Pigs, 1933) -klassikkopätkiksen kera. Julisteen "suomenkielinen puhe ja laulut" -merkintä tarkoittaisi myös sitä, että possufilmi on saattanut olla Bäckmanin dubbausohjaus. Ei siis välttämättä ole sattuma, että Kolme pientä porsasta julkaistiin Suomessa (Maija Poppasen jälkeen) järjestyksessä toisena Pikku-LP-levyjen sarjassa, viimeistään vuoden 1967 puolella. Kyseisellä pikkulevyllä Ritva Lehtelä oli kertoja, ja hittilaulu "Ken nyt sutta pelkäisi" kuultiin Reino Bäckmanin sekä hänen muusikkoystäviensä Erkki Valasteen ja Tommy Nordströmin esittämänä – tosin "nopeutetulla vinkuäänellä", eli samalla tekniikalla jota Sauvo "Saukki" Puhtila käytti laulaessaan Pikkuoravien kanssa.

Myös toinen ja kolmas Puh-lyhäri (Nalle Puh ja tuulinen päivä sekä Nalle Puh ja Tiikeri kans!) dubattiin heti Suomeen saapuessaan, mutta toistaiseksi KenNetillä ei ole todisteita Reino Bäckmanin osallisuudesta näissä dubbauksissa. Vuoden 1977 kooste-elokuvaa The Many Adventures of Winnie the Pooh ei todennäköisesti kuitenkaan nähty suomenkielisellä dubbauksella kunnes vasta 1990-luvulla, sillä lyhytelokuviin tehtyjen dubbausten siirtäminen pitkään elokuvaan on ollut vielä 1970-luvulla poikkeuksellisen työlästä, isosta hintalapusta puhumattakaan. Mainitsemisen arvoista on myös se, että Elonet-tietokanta ei tunne kyseistä kooste-elokuvaa, mutta osaa kertoa että kolmas Puh-lyhäri, Nalle Puh ja Tiikeri kans! (Winnie the Pooh and Tigger Too, 1974) sai Suomen ensi-iltansa vasta jouluna 1977. IMDb-tietokanta taas väittää, että tämän Tiikeri-lyhärinkin sisältävä kooste-elokuva The Many Adventures of Winnie the Pooh olisi saanut Suomen ensi-iltansa vain neljä päivää Nalle Puh ja Tiikeri kans! -elokuvan Suomen ensi-illan jälkeen. (Todennäköisesti siis joku valehtelee).

Ensimmäisistä Pikku-LP-levyistä kolmantena julkaistiin Kaunotar ja Kulkuri, tietenkin Bäckmanin tuottamana. Samanniminen animaatioklassikko ilmestyi myös jouluksi 1966 elokuvateattereihin "suomenkielisenä versiona" (kuten julisteessa mainitaan). On hyvinkin mahdollista että tämä elokuvan suomalaisversio oli Reino Bäckmanin ensimmäinen pitkän Disney-animaation dubbaus, sillä Pikku-LP-levyllä laulut kuultiin piirroselokuvan alkuperäisten orkesteritaustojen säestyksellä. Laulujen sanoitus oli myös Bäckmanin käsialaa. (Mutta koska muita todisteita ei vielä ole, KenNetti ei väitä että vuoden 1966 Kaunotar ja Kulkuri -dubbaus olisi Bäckmanin ohjaama). Ritva Lehtelä lauloi kehtolaulun "La La Luu" äidillisen lempeästi, ja näyttelijälaulajat Sinikka Sokka sekä Kirsti Lamminen esittivät siamilaiskissojen laulun.

Seuraavana oli vuorossa Tuhkimo, joka sai ensimmäisen suomalaisdubbauksensa jouluun 1967 mennessä Bäckmanin ohjaamana. Tuhkimon Pikku-LP-levy hyödynsi Westerlundin silloista uusinta löytöä, eksoottista ja vahvaäänistä Irina Milania "Bibbidi-Bobbidi-Boo" -laulun (eli "Taikalaulun") albumiversion esittäjänä. Milan esiintyi Haltijatarkummina myös Bäckmanin elokuvadubbauksessa, ja teki erittäin hyvää työtä ihanan lämpöisenä, rohkaisevana mummelina. Ritva Lehtelä lumosi dubbauksen pääroolissa Tuhkimona sekä kertojana, ja luultavasti ainoana maailmassa esitti samaan aikaan myös elokuvan pahiksen, äitipuoli Lady Tremainen roolin (!) – kerrassaan tyylikkään hyytävästi. Lehtelä esitti yhdessä Irina Milanin kanssa myös ilkeitä sisarpuolia sekä muutamia hiiriäkin. Reino Bäckman esitti loput rooleista – Kuninkaan, Hovimarsalkan, Prinssin, sekä Naks (Naksuli) -hiiren, joka tunnetaan paremmin nimellä Huli. Bäckmanin ohjauksessa tehty hiirten nimimuutos on itseasiassa selvä yritys huulisynkronoinnin suuntaan, sillä Naks sointuu paremmin alkuperäisnimen Gus kanssa kuin sarjakuviin ja satukirjoihin määritelty Huli-nimi (joka osa on sanaleikkiä "hulivilin" kanssa). Bäckman työsti samanlaisia nimimuutoksia myös Bambi- ja Peter Pan -dubbauksiinsa.

Tuhkimo-dubbauksen laulujen suomenkieliset sanat laativat Bäckman sekä taiteilijanimellä "Kullervo" tunnettu Tapio Kullervo Lahtinen. Dubbauksessa laulettiin varsin ansiokkaasti suomeksi, mutta hiirten laulut tulivat alkuperäiseltä englanninkieliseltä ääniraidalta. Hiirten suomalaisääniä ei myöskään nopeutettu (toisin kuin niiden alkuperäisääniä), vaan ne luotiin yksinkertaisesti kimittämällä. Näihin ratkaisuihin päädyttiin todennäköisesti siitä syystä että dubbaukset äänitettiin ainakin 1970-luvun loppupuolelle asti niinsanotusti "livenä", filmin pyöriessä samaan aikaan kun kaikki kohtauksen näyttelijät olivat mikrofonin ääressä. Bäckman innostui käyttämään nopeutettuja vinkuääniä kuitenkin monissa Disney-levytyksissään, joissa ääntä pystyttiin muokata ilman dubbaustekniikan rajoituksia. Tuhkimon Pikku-LP-levyllä Bäckmanin ja laulaja Kai Lindin esittämät hiiret innostuivat laulamaan laulun "Nukkuessasi" (A Dream is a Wish Your Heart Makes) varsin ikimuistoisesti vinkuen, Lehtelä-Tuhkimon jäädessä statistiksi.

Ritva Lehtelän kenties hätkähdyttävin roolisuoritus kuultiin Prinsessa Ruususen pitkässä satukuunnelmassa (vuonna 1967 tai 1968 julkaistuna "isona levynä"), jossa kaikki hahmoäänet esittävä Lehtelä oli parhaimmillaan vakuuttavasti pahansuopana haltijatar "Pahatahtona" – (osuvasti suomennettu Maleficent). Kyseessä oli Markku Kivekkään suosikki kaikista Disneyn elokuvaklassikoista, joten ei siis niinkään kummallista että Bäckman kutsui parikymppiseksi varttuneen Kivekkään ohjaamaan kyseisen Ruusus-kuunnelman. (Kivekäs ei tosin elämäkerrassaan mainitse sanallakaan kyseistä ohjausprojektia – eikä sitäkään että hän lainasi äänensä Rama-sudelle alkuperäisessä Bäckmanin Viidakkokirja-dubbauksessa, ja toimi myös juontajana varhaisilla Disney-videokaseteilla, kuten Disneyn Oscar-paraati). Bäckmanin ja Kivekkään pitkästä Ruusus-kuunnelmasta tuli puutteistaan ja outouksistaan huolimatta varsin edustava tuotos. Saman sadun "Pikku-LP-levy" -versiossa kertojana toimi Tuula Ignatius (entinen Usva, sittemmin Rosenqvist), joka muistetaan 15-vuotiaana Ruususena Edvin Laineen vuoden 1949 samannimisestä suomalaisesta klassikkoelokuvasta. Disneyn animaatioklassikkoa Prinsessa Ruusunen (1959) ei dubattu kuitenkaan kunnes vasta vuonna 1995 Pekka Lehtosaaren ohjauksessa.

Eräs veikeä piirre toistui Bäckmanin dubbauksissa sekä jopa "iso levy" -kuunnelmissa koko aikakauden ajan: laulujen kuoro-osuudet jätettiin usein äänittämättä! Tästä syystä lähes kaikki elokuvien finaalit kuultiin instrumentaaleina, ellei niissä ollut sanatonta alkuperäiskuorolaulantaa. Muun muassa Tuhkimon alkutekstilaulu sekä Peter Panin ja Robin Hoodin finaalit kuultiin dubbauksissa instrumentaaleina. (Tosin myös vuoden 1965 Miekka Kivessä -dubbauksen joissakin videokasettikopioissa finaali kuultiin instrumentaalina). Bäckmanin Lumikin ja Ruususen "isoilla levyillä" kuultiin vieläkin runsaammin harvinaisia instrumentaaliosuuksia; Ruususessa sekä alkuteksti- että finaalilaulu, ja Lumikissa laulut "Silly Song" ja "Bluddle-Uddle-Um-Dum".

Disneyn rakastettu Pinocchio lähti uusintakierrokselle Suomen elokuvateattereihin loppukesästä 1968. Elokuvan mahdollisesta dubbauksesta KenNetillä ei ole mitään tietoa, mutta Pikku-LP-levynä Pinocchio julkaistiin samana vuonna. Poikkeuksellisen paljon dialogia sisältävän sadun suomensi Solveig Holm ja levyllä debyyttinsä "Disneymaan satujenlukijana" teki nuori, iloinen Jaana Saarinen – (joka sittemmin päätyi muutaman muunkin legendaarisen Disney-äänen tavoin televisiosarja Salattuihin elämiin). Suomentaja Holm ja lähes koko Saarisen perhe olivat osa tiimiä, jonka kanssa Bäckman teki parin vuoden ajan useita Disney-töitä. Jouluna 1968 sai Suomen ensi-iltansa Viidakkokirja (The Jungle Book, 1967), jonka dubbaukseen oli selvästi panostettu 14-henkisen näyttelijä/laulajakaartinsa ansiosta.

Vaikka Pekka Lehtosaaren Aladdin-dubbaus (1993) muistetaan Vesa-Matti Loirin ansiosta rajoja rikkoneena jälkiäänityksenä, rikkoi Reino Bäckman täysin samoja rajoja jo Viidakkokirja-dubbauksellaan – ja jatkoi tarkoituksellisesti samalla linjalla sekä Aristokattien (1971) että Robin Hoodin (1974) tapauksissa. Nämä kolme Disney-klassikkoa poikkesivat alkuperäiseltä äänimaailmaltaan melkoisesti vanhemmista klassikoista. Disneyn englanninkielisessä Viidakkokirjassa ääninäyttelijän tunnettuus nousi ensi kertaa liiankin merkittävälle sijalle. Siksi elokuvan äänirooleissa ei ollut ajattomuutta, vaan ne kuuluivat oleellisesti 1960-luvun Yhdysvaltoihin. Ei siis ole Reino Bäckmanin syytä, että hän noudatti Viidakkokirjan alkuperäistä äänimaailmaa tuomalla dubbauksensa 1960-luvun Suomeen, valitsemalla mm. erittäin suositun koomikon Esko "Eemeli" Toivosen apinakuningas Louien rooliin. Yhdysvalloissa elokuvayleisöt hirnuivat Louielle erityisesti siksi että hänen hahmossaan nähtiin ääninäyttelijänsä, jazz-artisti Louis Prima selvästi. Suomessa apinakuningas toimi ihan samalla tasolla – katselijat todella näkivät Louiessa Eemelin – vaikkei Esko Toivonen jazz-artisti ollutkaan (ja siksi hänen tarkoituksellisesti värittömät lauluosuutensa ovat lähinnä kaameita pelkästään kuultuina). EMI:n tuleva "kasakkalaulaja"-sensaatio Viktor Klimenko esitti Kaa-käärmettä (ja toisti roolinsa Robin Hoodin Sir Hiss -käärmeenä).

Ohjaaja Bäckman lauloi ja puhui Viidakkokirjan Baloo-karhuna. Jaana Saarinen esitti Mowgli-poikaa. (Tyttöjä on käytetty nuorissa poikarooleissa luultavasti useammin kuin nuoria miehiä naisina – aina siitä lähtien kun naisten sallittiin esiintyä näytelmissä). Bagheera-pantteri vaihtoi Bäckmanin käsittelyssä peräti sukupuoltansa; Jaanan äiti Vuokko Saarinen vastasi tästä äänestä. Myös Jaanan sisko Elina Saarinen oli mukana norsupoikasena. Mahtavaääninen Bror Collin (joskus myös Kollin), joka toimi Erkki Ertaman 1960-luvun kiertueyhtyeessä mm. "automaattiradiona ja hymypoikana", esiintyi Viidakkokirjassa eversti Hathina. Aiemmin pienenä porsaana Bäckmanin Pikku-LP-levyllä laulanut rumpali Erkki Valaste yleni elokuvan pahikseksi, Shere Khan -tiikeriksi. Myös Finntrio palasi Disney-kuvioihin, laulamaan tällä kertaa korppikotkina.

Alkuperäinen Viidakkokirja-dubbaus oli aikakautensa merkkiteoksia, mutta kuten aiemmin vihjattu, aika ajoi sen ohi nopeammin kuin yhdenkään toisen Bäckman-tuotoksen kohdalla. Elokuva sai uuden elokuvateatteridubbauksen Pekka Lehtosaaren aikakauden käynnistyttyä 1990-luvulla. Lehtosaari onnistui loihtimaan omasta Viidakkokirjastaan poikkeuksellisen ajattoman äänituotoksen, sillä ääninäyttelijöiden tunnettuudelle ei tällä kertaa annettu liian suurta merkitystä (vaikka mukana jammaileekin Veeti and the Velvets korppikotkina sekä huumorimuusikko Eeki Mantere apinakuningas Louiena).

Syksyllä 1969 Bambi lähti uusintakierrokselle ensimmäisellä suomenkielisellä dubbauksellaan. Toisin kuin Viidakkokirjassa, tässä sykähdyttävässä metsäkauriskertomuksessa Reino Bäckman jakoi laulujen sanoitustyön Jukka Kuoppamäen kanssa. Elokuvan kaikki neljä laulua on sävelletty suurelle kuorolle, joten niiden muokkaaminen solisteille saattoi olla fanien mielestä pyhäinhäväistys. Kuoppamäki esitti elokuvan alkuteksteissä kuultavan "Rakkauden laulun" kuitenkin varsin komeasti. (Valitettavasti elokuvan joissain kopioissa, jopa videolla, Kuoppamäen "Rakkauden laulua" ei kuultu vasta kuin finaalissa!). Ritva Lehtelä oli elokuvan toinen laulusolisti, sekä myös Bambin äidin lämpöisän teeskentelemätön puheääni. Dialogin suomennos oli jälleen Solveig Holmin käsialaa, ja Kalle-jäniksen (eli Rumpalin) äänenä – myös aikuisversiona – kuultiin tietenkin reipasta Jaana Saarista. Tätä Bambi-dubbausta on inhottu erityisesti nimimuutostensa takia, mutta kuten Tuhkimon tapauksessa, tässäkin ohjaaja Bäckman on selvästi hakenut englanninkielisille alkuperäisnimille sointuvammat versiot; kaksitavuinen "Kalle" sopii mainiosti Thumper (eli Rumpali) -nimen vastineeksi, ja yhtälailla kaksitavuisena äännettävä Faline ("faelin") taipuu suomalaisilla huulilla "Minnaksi". Saaristen perheen lisäksi Bambi-dubbauksen lukuisina ääninä esiintyivät myös Piu Sihvonen sekä mystinen Lisbeth.

On mahdollista että Bambin 1969 uusjulkaisun "alkukuvana" on nähty saman vuoden lokakuussa Suomen ensi-iltansa saanut Nalle Puh ja tuulinen päivä. Pari kuukautta myöhemmin, jouluna 1969, valkokankaille lennähti Peter Pan ensimmäisen suomalaisdubbauksensa kera. Samaan aikaan tuon ikinuoren lentävän pojan seikkailu ilmestyi myös yhdentenätoista Pikku-LP-levynä. Koska Peter Panin 1969 uusjulkaisu ei sisältänyt alku- saati lopputeksteissään tietoja dubbaustiimistä, on luotettava Pikku-LP-levyn tietoihin, joissa Solveig Holm mainitaan suomentajana ja Reino Bäckman ohjaajana. Bäckmanin pulppuavan persoonallinen ääni oli tosin helppo tunnistaa dubbauksessa Kultasten perheen isänä ja Kapteeni Koukkuna (klassisessa kaksoisroolissa) – ja tietenkin myös mörisevänä intiaanipäällikönä.

Bäckmanin Peter Pan -pikkulevyn ja 1969 elokuvadubbauksen erot ovat kuitenkin räikeitä; pikkulevyn kirjassa esiintyi tutusti nimetty Leena Kultanen (eli Wendy Darling), mutta elokuvassa hänen etunimensä oli Eeva (todennäköisesti taas Bäckmanin hakeman huulisynkronoinnin takia). Pikkulevyllä kuultavassa laulussa "You Can Fly! You Can Fly! You Can Fly!" Jukka Kuoppamäki lauloi suomentamillaan sanoilla "Peter Pan! Peter Pan! Peter Pan!", mutta laulun elokuvaversiossa Kuoppamäki lauloikin "ylöspäin! ylöspäin! ylöspäin!" – ja tietenkin Bäckmanin tuttuun tapaan soolona, vaikka alkuperäislaulu kirjoitettiin suurelle kuorolle. Kapteeni Koukun hulvaton apuri, Simo (englanniksi Mr. Smee) kulki Bäckmanin dubbauksessa hurjalla Kiero-nimellä (jossa ei ole alkuperäisnimelle sointuvuutta juuri ollenkaan)! Jaana Saarinen oli todennäköisesti dubbauksen Peter Pan, mutta pikkulevyn kertojana kuultiinkin tällä kertaa Ritva Lehtelää, joka lauloi dubbauksessa Eevan hempeän laulun ("Your Mother and Mine"). Alunperin kuoron laulama alkutekstilaulu – joka on muutamilla soundtrack-julkaisuilla kuultu jopa instrumentaalina – oli dubbauksessa vahvasti Jukka Kuoppamäen tulkitsema.

Pikku-LP-levyjen tuotanto jatkui vilkkaana aina 1970-luvun puolelle asti, vaikka Reino Bäckmanin perustiimi koki oleellisia muutoksia. Pikkulevyjen kertojaäänenä kuultiin vuodesta 1970 lähtien pelkästään näyttelijälaulaja Ossi Ahlapuroa (lukuunottamatta kahta levyä, joilla kumpikin Saarisen sisaruksista pääsi vielä loistamaan). Runsas vuosi myöhemmin, jouluna 1971 Suomen ensi-iltansa sai Aristokatit (AristoCats, 1970), jossa komea-ääninen Ossi Ahlapuro teki Disney-dubbausdebyyttinsä kerrassaan erinomaisena Thomas O'Malley -kissana. Ahlapuro muistaa Afureko-blogille antamassaan haastattelussa että Aristokattien elokuvadubbaus olisi ollut hänen ensimmäinen työnsä Reino Bäckmanin ohjauksessa, mutta ennen Aristokattien pikkulevyn (1971) kertojarooliaan Ahlapuro oli ennättänyt esiintyä jo kahdeksalla Bäckmanin tuottamalla pikkulevyllä, joista kaksi ensimmäistä ehdittiin julkaista vuoden 1970 puolella! Ahlapuro toimi kertojana yhdeksällätoista viimeisellä Pikku-LP-levyllä, ja tämä luku tekee hänestä Bäckmanin aikakauden ehdottoman ykkösen "Disneymaan satujenlukijana". Ritva Lehtelä, joka esiintyi ilmeisesti viimeistä kertaa Bäckmanin ohjauksessa Aristokattien elokuvadubbauksessa, ehti toimia kertojana "vain" kuudella pikkulevyllä – mutta Lehtelän ansiolistaa koristaa tietenkin vähintään kolmen "ison levyn" kertojana esiintyminen, unohtamatta myöskään lukuisia dubbausroolejaan. Pikku-LP-levyjä julkaistiin vuosien 1966–1972 välillä yhteensä 32 kappaletta, kunnes sarjaa ei enää jatkettu. Jaana Saarinen esiintyi kertojana "vain" viidellä pikkulevyllä.

Aristokattien 1971 dubbaukseen satsattiin kenties jopa enemmän kuin Viidakkokirjan tapauksessa. Vuoden 1962 Lumikki-dubbauksen kääntänyt Lea Joutseno palasi suomentajaksi, ja laulujen suomalaissanoituksista vastasi Reino Bäckmanin lisäksi Pertti "Pertsa" Reponen. Myös näyttelijäkaartissa oli useita ennennäkemättömiä nimiä, kuten iskelmälaulajat Tuula Rosqvist, Lea Laven ja Ellen Tenez, sekä samettiääninen trubaduuri Tapio Heinonen elokuvan nimilaulun mainiona esittäjänä. Näyttelijä Seppo Kolehmainen loisti asianajaja Georges Hautecourtin pienessä mutta hulvattomassa roolissa. Ohjaaja Bäckman örisi tietenkin tutulla tavallaan sekä pahiksen roolissa että sivuhahmoissa. Lapsinäyttelijät oli uusittu kauttaaltaan – ja ilmeisesti ensimmäistä kertaa Suomen Disney-dubbausten historiassa poikaroolin esitti poika: Iiro Jussila Berliozina! Tosin kissanpennuista toinen poika, Toulouse, koki aikakaudelle tyypillisen sukupuolen vaihdoksen Maarit Hyttisen esittäessä roolin. Kristiina Ahlapuro (ilmeisesti Ossin jälkikasvua) esitti kissanpentu Marien roolin.

Aristokattien Herttuatar-kissana loistanutta, persoonallisen hunajaisella äänellä varustettua Tuula Rosqvistia ei pidä sekoittaa tässä historiikissa aiemmin mainittuun Tuula Rosenqvistiin. Laulaja Rosqvist esitti dubbauksessa myös Roquefort-hiirtä (vinkuen vähemmän mairittelevasti). Toisin kuin Herttuattaren alkuperäisääni Eva Gabor, Tuula Rosqvist myös lauloi hahmon lauluosuudet. Ellen Tenez ja Lea Laven tyytyivät sen sijaan kikattamaan unohtumattomasti Abigail- ja Amelia -hanhien rooleissa. Ritva Lehtelä poistui Disney-dubbauksista upeasti, sillä hänen elegantti äänensä sopi Madame Adelaide Bonfamillen hahmolle paljon paremmin kuin liian mummomaisen imelä Hermione Baddeleyn alkuperäisääni. Aku Ankka -lehden mukaan Disneyn Aristokatit päätyi Suomen katsotuimmaksi elokuvaksi ensiesityskaudella 1971-72.

Tuula Rosqvist sekä Ossi Ahlapuro esiintyivät myös Bäckmanin seuraavassa Disney-dubbauksessa, jouluna 1974 Suomen ensi-iltansa saaneessa Robin Hoodin animaatioversiossa (joka sai Yhdysvaltain ensi-iltansa 1973). Tämä dubbaus on säilynyt ainoana Bäckmanin teoksena DVD-aikakaudellemme asti – mutta on puhdas makukysymys, onko se Reino Bäckmanin "paras" dubbaus. Lea Joutsenon suomennos on välillä liiankin kirjaimellinen ja Bäckmanin omat laulusanoitukset täysin päinvastoin, eli liiankin vapaasti laadittuja (mm. Oscar-ehdokkaaksi päätyneen "Love"-rakkauslaulun tapauksessa; "life is brief / but when it's gone / love goes on and on" kääntyi Bäckmanin käsissä tylsään muotoon "oi rakkain / sä ikuinen / sua mä rakastan"). Hahmojen dialogissa artikulaatio on ajoittain kummallisinta Bäckmania kautta aikojen, sillä monien sanojen sisään on tungettu niihin kuulumattomia tavuja – (jotka tosin saattavat myös olla yksittäisiä hikkauksia, ottaen huomioon ohjaajan liiankin tunnetun suhteen viinaan). Myös miesroolien äänet ovat dubbauksessa niin samankaltaisia että jopa Viktor Klimenkon hilpeää Sir Hiss -käärmettä voi luulla ajoittain Bäckmanin roolisuoritukseksi! Näyttelijä Eero Sinikannelkin kuulostaa silloin tällöin Nottinghamin sheriffin roolissaan laulajalegenda Kai Lindiltä, jonka ääntä kuullaan sekä nimiroolissa että kertojakukko Allan-A-Dalena.

Vajavaisuuksistaan ja outouksistaan huolimatta Robin Hoodin dubbaus ei ole huono tekele. Kai Lind teki erinomaista työtä kaksoisroolissaan, vaikka kuulostikin lähinnä itseltään. Ossi Ahlapuro oli prinssi Juhanan roolissa paikoitellen jopa hyytävämpi kuin alkuperäisääni Peter Ustinov, ja Ahlapuron ehdoton bravuuri Törppö-korppikotkan äänenä oli tylsän George Lindseyn alkuperäisääntä moninverroin omalaatuisempi! Tuula Rosqvist jatkoi Aristokattien tyylissään lempeän rauhallisena Marian-neitona ja lauloi myös rakkauslaulun. Dubbauksen muut naisroolit – Irja Airaksinen hilpeänä kanarouva Kot Kotina ja Vuokko Saarinen Pupu-äidin pienessä roolissa – olivat niin ikään onnistuneita. Myös Jaana ja Elina Saarinen palasivat vielä kerran Bäckmanin ohjattaviksi, mutta lapsirooleissa shown varastivatkin uudet tulokkaat, Nina Bäckman (jälkikasvua hänkin?) pupuvauvana sekä luonnollisen raikas Aino Summa puputyttönä (jonka jotkut repliikit vaikuttavat tosin menneen sekaisin joko Elina Saarisen tai Kristiina Ahlapuron kanssa).

Disneyn Robin Hood vaikutti dubbauksineen syvästi 1960-luvun loppupuolella syntyneisiin suomalaisiin lapsiin, sillä tämän animaation ympäröimien vuosien uudet Disney-elokuvat eivät olleet erityisen mieleenpainuvia – lukuunottamatta ehkä elokuvia Hokkus pokkus taikaluudalla (Suomen ensi-ilta 1972), Riemukupla rullaa taas (Suomen ensi-ilta 1974), sekä Pako taikavuorelle (Suomen ensi-ilta 1975). Disneyn seuraava pitkä piirroselokuva, Pelastuspartio Bernard ja Bianca, saapui Suomeen vasta jouluna 1978, jolloin Bäckmanin aikakausi oli jo loppumaisillaan.

Bäckmanin Disney-aikakauden omalaatuisimmat tekeleet olivat lähes puhdasta suomalaista tuotantoa, joissa kuitenkin komeili Disney-yhtiön copyright-merkintä. Joulukuussa 1968 julkaistiin "maailman ensimmäisenä" suomenkielisenä Aku Ankka -levynä markkinoitu "Aku Ankka ystävineen" (tällä kertaa siis luvallinen ja virallinen Disney-julkaisu). Bäckman hämmästytti huikealla ääniskaalallaan esittämällä sekä Hessua, Mikkiä että Plutoa hulvattomissa supisuomalaisisissa lauluissa, joiden sävellyksistä vastasi Musiikkitalo Westerlundille ja EMI:lle ihan vakavastiotettaviakin hittejä työstänyt sovittaja-kapellimestari Seppo Rannikko, joka aikoinaan kuului myös Bäckmanin The Spike Dope Five -yhtyeeseen. EMI:lle hittejä sanoittaneesta Chrisse Johanssonista tuli myös merkittävä tekijä Bäckmanin aikakauden myöhemmissä lauluissa. Yksi Disneyn vanhimmista lauluista, vuoden 1932 "What! No Mickey Mouse?" kääntyi Johanssonin ja Bäckmanin käsittelyssä nimelle "Hei hei Mikki Hiiri!". Tämä hullunkurinen laulunimi ei tainnut kuitenkaan olla käänteisparodia alkuperäislaulun uskonnollis- ja poliittissävytteisestä sanomasta; hei-sanojen välissä täytyisi olla vain yksi pieni pilkku – kuten laulussa laulettuna – jotta vältyttäisiin assosisaatiolta jäähyväisiin!

Aivan oman lukunsa aikakauden ikimuistoiseen laulutarjontaan luovat Jukka Kuoppamäen tehtailemat Disney-laulut, joista ainakin kaksi oli Kuoppamäen omaa tuotantoa. Alkuperäinen Read-Along -versio Bremenin kaupungin soittoniekoista sisälsi niin kauhean laulun, että Kuoppamäen itse säveltämä ja sanoittama vastine vuodelta 1971 vaikuttaa paljon "Disneymäisemmältä" sekä tyylikkäämmältä. Vuonna 1972 julkaistu toiseksi viimeinen Pikku-LP-levy, Sukelluslaivalla maapallon ympäri, sisälsi Kuoppamäen alkuperäislaulun "Nautilus" – joka ei ehkä ollut sanallasanoen "Disneymäinen", mutta huomattavasti tyylikkäämpi kuin alkuperäiselokuvan 20,000 Leagues Under the Sea (1954) iloinen rallatus "A Whale of a Tale".

Pikku-LP-levyjen lauluista hyvin harvoissa oli alkuperäiselokuvista peräisin oleva soundtrack-musiikki, tarkoittaen sitä että säestys oli useimmin uudelleen sovitettua – eikä välttämättä aina niin laadukasta kuin Disneyn klassikkopiirroselokuvien soundtrackeillä. Oivana esimerkkinä toimii Disneyn teemamusiikiksi iskostunut Pinocchion "When You Wish Upon a Star", jonka Bäckman-version "Siellä kaunein tähti on" Antti Joki ja Eija Merilä veisasivat sähköurkujen säestämänä! Ei ole tosin varmaa, tuottiko Bäckman itse kyseisen ikimuistoisen säestyksen, sillä lukuisat muutkin Pikku-LP-levyjen laulusäestykset olivat maailmanlaajuisesti käytettyjä (muun muassa Tuhkimon ja Hiawathan tapauksissa). Tyylikkäimmät sovitukset ja orkesteritaustat, joista vastasi Wolfgang Geri, saattavat olla peräti saksalaista alkuperää.

Saukilta ja Pikkuoravilta lainatun äänitystekniikan avulla Reino Bäckmanin pikkuveljestä Risto "Jallu" Bäckmanista tuli vuonna 1971 laulava Aku Ankka – tosin vain Aku Ankan seikkailut -pikkulevylle. Kyseessä oli muutenkin harvinaislaatuinen tekele, sillä kyseistä alkuteosta ei löydy Disneyn englanninkieliseltä Read-Along -sarjalta. Ruotsalaista alkuperää olevat laulut viittaavat siihen että koko kuunnelmaversio olisi ruotsalaista tuotantoa. (1980-luvun "Musiikkisatu" -sarjallakin ilmestyi muutamia puhtaasti ruotsalaisia Disney-tuotantoja). Aku Ankan seikkailut -pikkulevy muistetaan erityisesti myös siitä, että ensimmäisen laulun loputtua kertoja Jaana Saarinen sanoi: "Sepä olikin mukava laulu, tuumi Aku ja lauloi uudestaan" – ja laulu kuultiin heti toisen kerran kokonaisuudessaan! Kyseiset Olle Bergmanin säveltämät laulut ovat tosin niin mukaansatempaavia ja mainiosti orkestroituja, että niitä kelpaa kuunnella toistamiseenkin.

Pikku-LP-levyistä viimeinen oli vuoden 1972 Hokkuspokkus taikaluudalla. Samannimisen Disney-elokuvan (Bedknobs and Broomsticks, 1971) soundtrack-levy julkaistiin myös kokonaisuudessaan suomeksi äänitettynä, vaikka itse elokuvaa ei dubattu. Kyseinen Hokkuspokkus taikaluudalla -levytys lienee Suomen ensimmäinen suomeksi julkaistu Disneyn soundtrack-levy (ja seuraavaa saatiinkin sitten odottaa pitkään, aina vuoteen 1990 asti). Suomenkielisen Hokkuspokkus taikaluudalla -soundtrackin tuottajana toimi EMI:llä työskentelevä sovittaja-kapellimestari Raimo Henriksson. Jukka Kuoppamäki vastasi jälleen kerran laulujen tyylikkäistä käännöksistä sekä lauloi Marion Rungin kanssa pääroolit upeammin kuin alkuperäiselokuvassa kuivahkosti laulaneet David Tomlinson ja Angela Lansbury. Hokkuspokkus taikaluudalla -levytys oli aikakauden upea huipentuma, vaikka Henrikssonin mieskuoro joutuikin äänittämään "Vanha kaarti" -laulun alkuperäisen englanninkielisen kuoron hoilatessa taustalla. Kaikki levyn muut laulut saatiin äänitettyä puhtaiden instrumentaaliraitojen kera.

Reino Bäckman ohjasi ja tuotti vielä Aristokattien sekä Robin Hoodin elokuvadubbaukset sekä niiden "isot levyt", mutta muissa EMI:n Disney-satukuunnelmissa oli tapahtunut oleellinen muutos. Pikku-LP-levyjen tuotannon loputtua Raimo Henriksson toimi ohjaajana Ankkalinnan maisemiin sijoittuvissa kuunnelmissa, joita tuotettiin kahdeksan levyn verran vuoden 1972 aikana. Bäckman oli tosin myös äänessä, kuten Ossi Ahlapurokin Henrikssonin, Paavo Louekarin sekä Molla Paimensalon kanssa. Nämä ilmeisesti puhtaana kokeiluna tuotetut kuunnelmat olivat ehdottomasti Bäckmanin aikakauden omituisinta tarjontaa, sillä esimerkiksi seikkailussa "Mikki ja Hessu Ei-Ei-maassa" ei ole lainkaan kertojaa – ja dialogia luetaan miltein suoraan Aku Ankka -lehden sivuilta (vaikka kääntäjäksi on ilmoitettu Seppo Heikinheimo). Tällä samalla periaatteella Bäckman ja kumppanit toteuttivat myös ainakin yhden Asterix-sarjakuvan kuunnelman, "Asterix Olympialaisissa", joka kuulostaa välillä siltä kuin mikrofoni olisi sijoitettu lähibaarin takapöydässä melskaavan humaltuneen äijälauman keskelle. (Totuus ei ehkä lienekään kaukaa haettu, jos uskomme useiden lähteiden juttuihin Reino Bäckmanin runsaasta alkoholinkäytöstä; valitettavasti myös Disney-asiantuntija Markku Kivekäs kuului niihin, jotka viina taisi viedä mennessään).

1970-luku oli elokuvatuotantojensa kanssa painiskelevalle Disney-yhtiölle vaikeaa aikaa. Disneyn animaatiotuotantojen hyytyminen Robin Hoodin jälkeen on saattanut myös vaikuttaa Reino Bäckmanin Disney-uran päättymiseen. Bäckmanin oletettavasti viimeiseksi dubbaustyöksi jäi kulttimaineeseen noussut ruotsalainen piirroselokuva Tuulihattu (Dunderklumpen, 1974), joka sai Suomen ensi-iltansa jouluna 1975. Keskuudestamme poistuneen Reino Bäckmanin kuolinvuosi ei ole KenNetin tiedossa.

Kuten jo aiemmin todettu, suomalaisen pop-musiikkihistorian kannalta Reino Bäckmanin aikakausi on hurjasti merkittävämpi kuin seuraajiensa Matti Raninin ja Pekka Lehtosaaren. Laululevytyksiä niin Pikku-LP-levyiltä kuin myös Bäckmanin dubbauksista on julkaistu 1970- ja vielä 1980-luvullakin kokoelmina Kivat satulaulut 1-3 sekä 50 riemullista vuotta Disney-suosikkeja. Alkusyksyllä 2012 Suomen EMI julkaisi kauan odotetun kaksois-CD:n kaikista kolmesta Kivat satulaulut -levystä (nimellä Disney kivat satulaulut). Toivokaamme että EMI julkaisee loputkin näistä suomalaisen Disney-musiikkihistorian todellisista helmistä!

Bäckmanin aikakauden
elokuvateatteridubbauksia:

Lumikki (1962, Ritva Laatto)
Taavi Ankan tempaus (1963)*
Miekka kivessä (1965, Aarne Tarkas)
Nalle Puh ja Hunajapuu (1966, Reino Bäckman)
Kolme pientä porsasta (1966)*
Kaunotar ja Kulkuri (1966)*
Fantasia (1967)**
Tuhkimo (1967, Reino Bäckman)
Viidakkokirja (1968, Reino Bäckman)
Bambi (1969, Reino Bäckman)
Peter Pan (1969, Reino Bäckman)
Nalle Puh ja tuulinen päivä (1969)*
Mikki Hiiren juhlaparaati (1970)**
Aristokatit (1971, Reino Bäckman)
Robin Hood (1974, Reino Bäckman)
Nalle Puh ja Tiikeri kans! (1977)*
*ohjaaja ei tiedossa
**ei varmaa tietoa
(vuosiluvut ovat
Suomen ensi-iltoja tai
uusintaensi-iltoja)

Kaikki Bäckmanin aikakauden laulujen
ja dubbausten sekä "Pikku-LP levyjen" tiedot
KenNetin Musiikkisatu-Tietokannassa

Walt Disneyn kiitoskirjeen Bäckmanille
– sekä koko aikakauden LP-levyt –

löydät
sammonlaari.net -sivustolta!

Raninin Aikakausi
viisaan vilkkaat lystikäiset

1980-luvun alussa videonauhurit alkoivat yleistyä kodinkoneina ja toivat mukanaan aivan uuden kotiviihdemuodon. Videovuokraus kasvoi räjähdysmäisesti vain parissa vuodessa. Disney-yhtiö oli perustanut oman videolevitysyhtiönsä vuonna 1980, jolloin Yhdysvaltain vuokravideomarkkinoille ilmestyi Walt Disney Home Video -logon alla tusinan verran Disneyn näytelmäelokuvia sekä piirrettyjen "pätkisten" koosteita. Suomessa Disney-elokuvien videolevitys oli aluksi Oy Kirjalito Ab:n käsissä, yhteistyössä tanskalaisen mediakonserni Egmontin kanssa (joka oli puolestaan tehnyt Disneyn kanssa yhteistyötä jo 1940-luvulta lähtien). Kirjaliton ensimmäiset Disney-vuokravideot ilmestyivät todennäköisesti vuoden 1982 tienoilla, käyttäen samankaltaisia valkoisia kansia kuin Yhdysvaltain julkaisuissa. Koska kahden erilaisen videojärjestelmän, VHS:n (Video Home System) ja Betan (Betamax) kilpailu oli vielä voimakkaasti käynnissä, useimmat Kirjalitonkin videokasetit julkaistiin aluksi kummassakin formaatissa. 1980-luvun puolivälin jälkeen oli selvää, että VHS oli voittanut kisan.

Kirjaliton Disney-vuokravideokatalogi oli aikoinaan hengästyttävää luettavaa. Jo vuosien 1982-84 aikana oli videovuokraamoille tarjolla muun muassa elokuvat Maija Poppanen (1964), Pete ja lohikäärme Elliott (1977), Hokkuspokkus taikaluudalla (1971), Sukelluslaivalla maapallon ympäri (1954), Musta aukko (1979), kaksi ensimmäistä Nalle Puh -lyhytelokuvaa, sekä jopa yksi "Disney-Klassikko", Pennitön ja suruton (1948), tosin nimellä Bongo ja Mikki ja pavunvarsi. Näiden lisäksi tarjolla oli lukuisia Disneyn Ihmeellinen Maailma -televisiosarjan huippujaksoja, itsenäisiä pätkis-koosteita, sekä 1960-70-lukujen komedioita, kuten Riemukupla (1968). (Suomen 1980-luvun Disney-videovalikoimaan voit tutustua perusteellisemmin upealla ja laajalla nettisivustolla Piirrettyjen maailma). Suurin osa tästä videotarjonnasta kuultiin alkuperäiskielellään englanniksi, mutta joukossa saattoi olla muutamia Reino Bäckmanin aikakauden dubbauksia, sekä myös upouusia jälkiäänityksiä.

Kirjaliton huikeasta Walt Disney Home Video -tarjonnasta huolimatta videovuokraamot eivät ottaneet läheskään kaikkia kasetteja valikoimiinsa. Jopa Helsingissä vuokraamoiden Disney-valikoimat olivat yleensä suppeampia kuin Kirjaliton katalogissa. (Videovuokrauksen alkuaikoina vuokraamoina toimivat R-kioskit eivät tietenkään pystyneet sijoittamaan kaikkea tarjontaa rajallisiin tiloihinsa). Niinpä Disney-viihde pysyi edelleen suhteellisen "kaukaisena" – ja siksi myös aidosti taianomaisena. Onneksi Kirjalitolta oli tuleva vuodesta 1984 alkaen Disney-viihdettä myös toisenlaisessa muodossa...

Reino Bäckmanin dubbaaman Robin Hoodin jälkeen Disneyn seuraava animaatioelokuva oli Pelastuspartio Bernard ja Bianca (1977), jota ei dupattu kuin vasta Pekka Lehtosaaren aikakaudella 1990-luvulla. Vuoden 1978 legendaarinen suomalainen "Pelastuspartio Bernard ja Bianca" -kuunnelma (LP-levyllä) toimi kuitenkin virstanpylväänä uudelle Disney-aikakaudelle. Suomennoksesta vastannut radiokuunnelmien veteraani Ilkka Toiviainen ohjasi sujuvan dialogikokonaisuuden, joka oli erittäin uskollinen alkuperäiselokuvan äänimaailmalle. Nimiosissa esiintyivät ammattinäyttelijät Jyrki Kovaleff ja Elina Salo. Levyn ehdottomana tähtenä loisti Kyllikki Forssell ihanan kauheana Madame Meduusana. Television BumtsiBum! -viihdeohjelmasta ikuisesti muistettava Esa Nieminen toimi levyn yhtenä tuottajana. KenNetille Nieminen kertoi, että kuunnelmaan suhtauduttiin kunnianhimoisesti taustaääniä myöten. Heleä-ääninen laulajatar Taiska esitti toisen viihdeartistilegendan, Hectorin (alias Heikki Harman), suomeksi sanoittamat laulut – ja varsin unohtumattomasti. Laulut julkaistiin myös single-levynä. Pelastuspartio Bernard ja Biancan kuunnelma lienee jäänyt Toiviaisen ainoaksi Disney-työksi, sillä vuoden 1981 Topi ja Tessu -duppauksessa (sekä vielä LP-levylle päätyneessä satukuunnelmassakin) mantteli oli jo siirtynyt Matti Raninille.

Näyttelijänä, ohjaajana, suomalaisen nukketeatterin uranuurtajana sekä Intimiteatterin johtajana tunnetun teatterineuvos Matti Raninin ansiolistalle kuuluu myös Suomen kenties ensimmäinen "tositeevee"-sarja. Tesvision ohjelmapäällikkö Karl Ehder marssitti nimittäin Raninin koko perheen (neljä poikaa, vaimon sekä Saara-isoäidin) Suomen kansan töllisteltäväksi 1960-luvun alussa television välityksellä. Heidän lisäkseen mukana touhusi myös nuori Jaana Saarinen. "Raninien TV-perhe" (joka parhaiten muistetaan nimellä "Niksulan TV") esitteli myös Kasper-nuken, jonka lauleskelu "trai-trai-trallallallaa!" on jäänyt elämään yhtenä suomalaisen populaarikulttuurin tunnetuimpana lausahduksena. (Kasper-nukkeseikkailujen myöhempi seuraaja oli Raili Mikkasen ja Masa Pulkkisen luoma Histamiini-sarja, jossa Matti Ranin piteli nimihahmon lankoja kirjaimellisesti käsissään). Raninin vaimo Irja (o.s. Hämeranta) päätyi TV-2:n lastenohjelmien tuottajaksi ja sai ansioistaan jo keväällä 1965 Mannerheimin Lastensuojeluliiton Arvo Ylppö -mitalin. Irjan äiti, turkulainen Kerttu Hämeranta oli niin ikään suomalaisen lastenteatterin uranuurtajia (muun muassa Tove Janssonin Muumeista tekemillään näytelmäsovituksilla). Itseasiassa juuri Kerttu-anoppi sai Matti Raninin alunperin kiinnostumaan Kasper-teatterista. Kerttu Hämeranta myös sanoitti Reino Bäckmanin 1966 "Lumikki"-satulevyn laulun "Ain toivon" – jonka sanat Matti Ranin uudelleensovitti vuoden 1982 Lumikki-dubbaukselleen.

Juu – piiri pieni todellakin pyörii!

Lienee kuitenkin puhdasta sattumaa, että Matti Ranin löysi todellisen lapsen itsestään samoihin aikoihin 1960-luvun alkupuolella kun Suomessa käynnistyi Disney-dubbausten ensimmäinen aikakausi. Lumikin ja Seitsemän Kääpiön suomalaisdubbauksen 1962 ohjannut Ritva Laatto oli aiemmin ohjannut Raninia Suomen Kansallisteatterin lavalla, muun muassa Kolmen iloisen rosvon kantaesityksessä 1958. Raninin nuoruuden ihastus Eeva-Kaarina Volanen esitti Lumikin puheääntä Laatton versiossa. Jouluun 1965 mennessä oli nuori Markku Kivekäs saavuttanut historiallisen kaksoisvoittonsa Tupla ja kuitti -ohjelmassa (joka kuului myös Tesvision tuotantoihin kuten "Raninien TV-perhekin") ja Musiikkitalo Westerlundin Reino Bäckman oli jo perehtynyt tarpeeksi Disneyn musiikkimaailmaan voidakseen toimia aiheen konsulttina Tupla tai kuitti -ohjelmalle. Matti Ranin oli samoihin aikoihin ehtinyt jo "dubata" televisiolle – varsinaisesti lukea elokuvan tekstejä magnetofoninauhalle – muun muassa (tarkemmin määrittelemättömälle) Robin Hood -elokuvalle, esittäen itse kaikki roolit. Kyseessä voi olla peräti Disneyn 1952 elokuvaversio The Story of Robin Hood and His Merrie Men, sillä Suomen televisiossa oli nähty Disney-tuotantoa jo 1950-luvun loppupuolelta lähtien.

Raninien televisiomenestyksen ensimmäinen huippu osui siis hyvin lähelle Bäckmanin aikakauden alkua – jolloin sekä televisioyhtiöt että elokuvien maahantuojat, etunenässä Suomi-Filmi Oy, alkoivat panostaa lasten viihteessä suomenkieleen. Siksikin on hieman outoa ettei Matti Ranin muista muilta osin erinomaisessa elämäkerrassaan Käsi otsalla! (Gummerus, 2004) sitä milloin hänen oma Disney-kautensa oikeasti alkoi. Elämäkerrassaan Ranin mainitsee vain kahdessa lyhyessä kappaleessa että "kaikkiaan viitisentoista koko illan piirrettyä" kulki hänen käsiensä kautta, mutta sijoittaa tämän elämänvaiheen vasta eläkepäiviensä alkuun, vuoden 1988 tienoille – vaikka hänen taitavasti dubbaamansa Topi ja Tessu saapui Suomen elokuvateattereihin jo jouluna 1981! Sitä seurasivat dubbaukset Lumikki ja seitsemän kääpiötä (vuodelta 1982), Mikki Hiiren Jouluaatto (vuodelta 1983), Kaunotar ja Kulkuri (vuodelta 1984), Oliver ja kumppanit (1989), Pieni Merenneito (1990), Kaunotar ja Hirviö (1992) – sekä yksi kenties ikuiseksi mysteeriksi jäävä teos, sillä Jukka Murtosaaren haastattelussa (Sarjainfo 1/1993) Matti Ranin puhui Kaunottaresta ja Hirviöstä kahdeksantena Disney-dubbauksenaan. Kaunotar ja Hirviö -elokuvan tiedetään jääneen Raninin viimeiseksi pitkän Disney-klassikon dubbausohjaukseksi.

Warner Bros. Entertainment Finland Oy toimi 1980-90-lukujen taitteessa Disneyn elokuvien levittäjänä Suomessa, mutta Matti Raninin elämäkerrassaan mainitsemat "viitisentoista" pitkää dubbausta Warnerille sisältävät hyvin suurella todennäköisyydellä myös ei-Disney-tuotantoja tai Pekka Lehtosaaren aikakauden dubbauksia, joissa Ranin on toiminut pelkästään näyttelijänä. Ranin jälkiäänitti 1980-luvulla Disney-tuotantojen lisäksi myös muun muassa Warnerin klassikkopätkiksien videoversioita (kuten Väiski Vemmelsäärtä, Tipiä ja Sylvesteriä sekä Repe-sorsaa). Videolle Ranin jälkiäänitti 1980-luvulla myös muun muassa piirroselokuvan Asterix valloittaa Rooman (jonka dubbaamaton elokuvateatteriensi-ilta oli jo 1976). Ja Kirjalitollekin Ranin on saattanut tehdä videodubbauksia jo 1980-luvun alkupuolella. Näiden lisäksi Ranin toimi samaan aikaan Intimiteatterin johtajana, teki Histamiinia televisiolle, ja oli mukana monessa muussakin. 1980-luku on siis ollut Raninille erittäin hektistä aikaa – ja ehkä siksi muistikuvat ovat päätyneet yhdeksi iloiseksi kaaokseksi. Kreivi Duckula -piirrossarjan hilpeä videodubbaus edustaa Raninia villeimmillään.

Matti Raninin lämmin, isällinen ääni on jäänyt kaikumaan lukemattomien 1980-luvun lasten korviin ainoana oikeana suomalaisena Disneynä. Dubbauksistaan huolimatta Ranin esiintyi huomattavasti enemmän Musiikkisatu -kaseteilla, joita hän tuotti suomeksi vuosien 1984-1992 aikana ainakin 50 kappaletta. Disneyn Read-Along -alkuperäissarja (jonka Reino Bäckman oli tuonut Suomeen nimellä Walt Disneyn Pieni Long Play -levy) oli tuotettu Yhdysvalloissa uutena parempana versiona vuosina 1977-79. Nyt näihin satukuunnelmiin oli lisätty taustamusiikki (usein elokuvan soundtrackilta), eri näyttelijöiden esittämät hahmoäänet, sekä tunnelmaan sopivat äänitehosteet. Sivunkääntöäänikin uusittiin. Käsikirjoitukset oli myös laadittu uudelleen, ja pakkauksissa mukana olevien kirjojen kansitaide päivitetty tyylikkäämmäksi, vaikka useat kirjat käyttivät sisäpuolellaan edelleen 1960-luvun kirjojen kuvitusta. Sarjaan kuuluvia satupaketteja (kirja & kuunnelma) julkaistiin Ruotsissa Walt Disneys Musiksaga -nimellä Select / Hemmets Journal Ab -yhtiön kustantamana. Oy Kirjalito Ab laajensi jo huikeaa Disney-katalogiaan tuomalla sarjan Suomeen identtisellä ulkoasulla sekä suomenkielisellä nimivastineella "Walt Disneyn Musiikkisatu". Matti Ranin päätyi kyseisten satukuunnelmien tuottajaksi kommandiittiyhtiönsä Finn-Kasperin nimissä (jonka nimi tulee tietenkin Kasper-käsinukesta).

Ensimmäiset suomalaiset Musiikkisadut tuotettiin vuonna 1984 ja myös julkaistiin saman vuoden joulumarkkinoille – mm. Tuhkimo, Viidakkokirja, Kaunotar ja Kulkuri sekä Lumikki, joka sisälsi prinsessan alkuperäislaulut Raninin 1982 elokuvadubbauksesta. Musiikkisaduista tuli selvä hittituote, sillä sarja pysyi kaupoissa aina 2000-luvun alkupuolelle asti. Matti Ranin kuitenkin väistyi sarjan hovituottajan roolista 1990-luvun puoliväliin mennessä. Sarjalla julkaistiin myös Yhdysvaltain emosarjan tavoin useita kuunnelmia, joilla ei ollut mitään tekemistä Disney-viihteen kanssa.

Lumikin lauluja lukuunottamatta Ranin ei useinkaan hyödyntänyt tekemiään Disney-dubbauksia Musiikkisaduissaan (toisin kuin Ruotsin Doreen Denning), vaan käänsi myös dialogitekstit uudestaan ja roolitti hahmoäänetkin uudelleen. Poikkeuksina tästä säännöstä toimivat 1980-luvun jälkipuoliskon Disney-klassikot Oliver ja Kumppanit, Pieni Merenneito sekä Kaunotar ja Hirviö. Ranin tuotti ja ohjasi myös Musiikkisatuversiot Basil Hiiri, Mestarietsivä (1986) sekä Maa aikojen alussa (1988, Universal), vaikka kyseisissä alkuperäiselokuvissa kuultiin Jarmo Harjulan ohjaamat suomidubbaukset.

Kuten Matti Ranin itse, myös hänen poikansa Matti Olavi Ranin seurasi isänsä jälkiä teatterimaailmaan. Nuorempi Ranin tunnetaan parhaiten rooleistaan Helsingin kaupunginteatterin lukuisissa näytelmissä. Matti Olavi Ranin vastasi toisinaan myös isänsä ohjaamien dubbausten dialogikäännöksistä (ainakin Oliverin ja kumppaneiden, Pienen Merenneidon sekä Kaunottaren ja Hirviön tapauksissa) ja päätyi myös useammin kuin kerran sankarirooleihin. Matti Olavi on antanut äänensä muun muassa Lumikin sekä Pienen Merenneidon prinsseille, Kaunottaren ja Kulkurin Kulkurille, Topin ja Tessun Topille, sekä Kaunottaren ja Hirviön Hirviölle. Hänen ikimuistoisimpia äänitöitään lienee kuitenkin veikeä Hessu Hopo useissa Musiikkisaduissa, ennenkuin toisen teatterisuvun vesa Petri Liski peri roolin 1990-luvun puolella.

Matti Raninin 1980-luvun alkupuolen dubbaukset Lumikki ja seitsemän kääpiötä, Topi ja Tessu sekä Kaunotar ja Kulkuri ovat äänellisesti "samaa sarjaa" – lämpöisiä ja hyvin suomennettuja. Jos näitä teoksia vertaa 1980-luvun jälkipuoliskon dubbauksiin (Oliver ja Kumppanit, Pieni Merenneito sekä Kaunotar ja Hirviö), on niissä kuultavissa selvä äänellinen sekä tyylillinen ero, jonka ansiosta ne on helppo sijoittaa kultaisen vuosikymmenen alkupuolelle – jolloin Ranin teki Disney-uransa tärkeintä pioneerityötä. 1980-luvun jälkipuoliskolla Raninin dubbausten taso laski jonkin verran – sillä hyvän, ymmärrettävän suomenkielen sijasta tärkeysjärjestyksen ensimmäiselle sijalle nousikin huulisynkronointi, eli puheen vääntäminen väkisin englantia puhuvan suun liikkeisiin sopivaksi. Ranin mainitsi itse "pyrkivänsä mahdollisimman hyvään huulisynkkaan" Ylen televisio-ohjelmassa Noitaympyrät joulun 1992 tienoilla (ja ohjelman tekijät peräti alleviivasivat seikkaa epäsynkronoimalla Raninin äänen hetkellisesti haastattelukuvan kanssa). Näin dubbauksissa alettiin viljellä turhia ja usein tyylittömiä täytesanoja, joista vuoden 1990 Pieni Merenneito on räikein esimerkki Matti Raninin aikakaudelta – olkoonpa kuinka nostalginen teos tahansa. Onneksi tästä Merenneito-dubbauksesta on jäänyt vahvasti elämään sen mielikuvituksellinen käännös-parhaimmisto "nuuskupilleineen" ja "tinkeliharavoineen". Erityisesti myöhemmissä dubbauksissaan Ranin käytti Aku Ankka -lehden päätoimittaja Markku Kivekästä neuvonantajanaan.

Raninin Pieni Merenneito, Lumikki ja seitsemän kääpiötä sekä Mikki Hiiren Jouluaatto kokivat saman kohtalon kuin useimmat Reino Bäckmanin dubbauksista: ne jälkiäänitettiin jälleen uudestaan seuraavalla aikakaudella.

KenNetti pitää todennäköisenä, ettei Raninin mestarillista 1982 Lumikki ja seitsemän kääpiötä -dubbausta olisi koskaan lähdetty korvaamaan uudella jälkiäänityksellä ellei suomennoksesta vastannut ohjaaja olisi puhtaasti vahingossa vaihtanut Vilkkaan ja Lystikkään nimiä päittäin. Nimivaihdos päätyi myös vuoden 1984 Musiikkisatu-versioon, joten vahinkoa ei oltu huomattu tai noteerattu ainakaan siihen mennessä. Liekö jälleen ironian huippu että ohjaaja itse näytteli Lumikki-dubbauksessa sanoissaan sekoilevaa Viisas-kääpiötä! (Ranin esitti saman roolin ihan eri tavalla Pekka Lehtosaaren ohjaamassa vuoden 1994 dubbauksessa). Vuoden 1982 dubbaus oli ensimmäinen kerta kun Lumikki lauloi valkokankaalla laulunsa suomeksi – subrettisopraano Johanna Nurmimaan äänellä. Näyttelijä Jaana Oravisto puhui prinsessan repliikit. Vaikkei Nurmimaan ja Oraviston äänet aivan kohdanneetkaan, heidän yhteinen Lumikkinsa oli teeskentelemätön, pehmeän äidillisen äänen omaava nuori nainen, jota oli ilo kuunnella. (Samaa ei voi sanoa edes Lumikin alkuperäisäänestä, Adriana Caselottista). Dubbauksen ehdoton bravuurisuoritus oli kuitenkin Kyllikki Forssellin huikea kaksoisrooli hyytävänä Ilkeänä Kuningattarena sekä täysin psykopaattisena Noitana. (Raninin Lumikki-dubbauksesta voit lukea paljon lisää KenNetin tietokannassa!)

Lumikki ja seitsemän kääpiötä -klassikon 1982 uusjulkaisusta on kuitenkin vielä hyvä mainita, että kyseessä oli elokuvan uusi kopio, jonka kauhuja ei oltu sensuroitu – toisin kuin vuoden 1962 versiossa. Joidenkin lähteiden mukaan Ruotsissa Lumikin uusi ja uudelleendubattu 1982 elokuvateatteriversio oli edelleen sensuroitu Noidan makaaberin kellarikierroksen osalta – toisin kuin tässä Suomen versiossa, jonka maahantuojana toimi edelleen Suomi-Filmi Oy. Yhdysvalloissa Lumikki-elokuva lähti uusintakierrokselle vasta seuraavana vuonna, 1983.

Vuotta aiemmin ensi-iltansa saanut Topi ja Tessu oli viimeinen Disney-klassikon dubbaus, jossa poikarooleissa kuultiin naisia. Useimmille elokuvan katselijoille ja kuuntelijoille seikka tulee kuitenkin yllätyksenä, sillä Raninin valitsemat Katri Uski ja Pirkko Uski ovat tänäkin päivänä hämmästyttävän uskottavia poikamaisina ketun- ja koiranpentuina. Raninin dubissa Pöllömuorin afrikkalaisamerikkalaisia juuria ei edes yritetty matkia, sillä loistava Rose Marie Precht teki roolista aivan omannäköisensä ja sanallasanoen ajattomamman. Raninin dubbauksessa loistivat myös kauniin "Lumikkimainen" Karin Pacius tyttökettu Kikinä, Rauha Rentola Hilma-tätinä, Jussi Jurkka äreänä Nökö-mäyränä, sekä Jukka-Pekka Palo aikuisena Tessuna. Dubbauksen bravuurin teki kuitenkin Martti Järvinen erittäin omalaatuisella Sipi-piikkisian äänellään, jonkalaista ei ole sittemmin suomalaisissa Disney-tuotannoissa kuultu! Suurin osa Topin ja Tessun ääninäyttelijöistä tuli jälleen kerran Suomen Kansallisteatterista. Tämä Raninin Lumikki-dubbauksen tyylikäs edeltäjä – ja äänellinen sisarteos – on onneksi säilynyt DVD- ja Bluray-aikakaudellemme asti.

KenNetille Matti Ranin kertoi tehneensä ensimmäisen varsinaisen dubbaustyönsä Helsingin Kulosaaren Fennadan studioilla. Topi ja Tessu oli kuitenkin Suomi-Filmin maahantuoma, kuten myös Lumikin uusi kopio. Ainakin viimeksimainitun tapauksessa Ranin muisteli studiona käytetyn Suomen elokuvasäätiön äänitysstudioita, jotka rakennettiin Helsingin Annankadulla sijaitsevaan kerrostalon pyykkitupaan. Disneyn dubbauksia tuolloin maailmanlaajuisesti valvonut Blake Todd oli maininnut Raninille, ettei ollut nähnyt surkeampia studioita kuin ainoastaan Brasiliassa. Todd ja Disney olivat kuitenkin Raninin tuotoksiin tyytyväisiä. Arvostettuna näyttelijänä Ranin sai houkutelluksi dubbausohjauksiinsa Suomen ammattinäyttelijöiden kermaa – ehkäpä juuri siksi että näyttelijät "saivat ohjaajan johon he luottivat", kuten Ranin itse ilmaisi asian. Edeltäjänsä Reino Bäckmanin uraauurtavista töistä huolimatta dubbauksia pidettiin 1980-luvulla edelleen ammattilaisnäyttelijöiden piirissä lähinnä "hullutuksina" – mutta tähän suhtautumistapaan Matti Ranin toi tärkeän muutoksen.

Kun Reino Bäckmanin dubbaama Robin Hood teki paluun elokuvateattereihin jouluna 1983, sen "alkukuvana" nähtiin Charles Dickensin aavemaiseen jouluklassikkoon perustuva Mikki Hiiren Jouluaatto (jonka virallinen nimi on Mikin Jouluaatto). Suomalainen dubbaus tälle lyhytelokuvalle tehtiin huikean nopeasti, sillä samainen Mickey's Christmas Carol sai Iso-Britannian ensi-iltansa vain kaksi kuukautta aiemmin ja Yhdysvaltain ensi-iltansa vasta samaisena jouluna 1983! Tässä alkuperäisdubbauksessa, jota ei kelpuutettu myöhempiin DVD-julkaisuihin, Matti Ranin vaihtoi roolihahmojen dickensiläiset nimet tutuiksi Akuksi, Mikiksi, Hessuksi, jne. Hän myös esitti Roope Ankan roolin itse – ällistyttävän saumattomasti, sillä Roopen yskäisyt, naurut ja kauhunhuudahdukset tulivat alkuperäiseltä ääniraidalta Alan Youngin esittäminä. Dubbauksen muista erinomaisista äänisuorituksista vastasivat mm. Pekka Autiovuori yllättävän hillittynä Mikki Hiirenä, Olli Tuominen varsin mainiona Hessu Hopona, sekä Raninin iki-ihanan lämpöisä Lumikki, Jaana Oravisto pienessä roolissa "Kultu Kimalluksena".

Helmikuussa 1984 tuli kuluneeksi täsmälleen 60 vuotta Disneyn ensimmäisen animaattorin palkkaamisesta (vaikka The Disney Brothers Studio oli perustettu jo vuoden 1923 puolella). Disneyn Timanttijuhlavuotta juhlittiin joka tapauksessa Suomessakin 1984, jolloin Matti Raninin lämmin ääni tuli tutuksi elokuvateattereiden mainostrailereista. Disneyn tuottamasta "live"-elokuvasta Kun sudet ulvovat (Never Cry Wolf, 1983) tuli ainakin Suomessa Timanttijuhlavuoden virallinen elokuva. Jouluna 1984 Kaunotar ja Kulkuri palasi Suomen elokuvateattereihin uutena kopiona sekä Matti Raninin upouudella dubbauksella varustettuna, ja edelleen Suomi-Filmin levittämänä.

Hengästyttävän näyttelijälistauksensa perusteella Kaunotar ja Kulkuri oli Matti Raninin suurimpia dubbaustuotantoja. Toisin kuin alkuperäinen englanninkielinen versio, joka kierrätti pop-laulajatar Peggy Leetä viidessä eri roolissa, Raninin dubbauksessa samaiset roolit jaettiin kahdelle näyttelijättärelle ja kahdelle laulajattarelle; Ritva Laurilalle, Miitta Sorvalille, Anitta Niemelle, sekä (Topissa ja Tessussa näytelleelle) Karin Paciukselle, joka sekä puhuu että laulaa Kaunottaren roolissa. Vaikka Matti Ranin päätyi esittämään monet yksittäiset repliikit itse (mm. rankkurit, myyjän, krokotiilin), dubbauksessa esiintyi muutama muukin ammattinäyttelijä esittäen vain repliikin tai kaksi. Muun muassa Elli Castrén ja Pirkko Aarnio lausuvat vain muutaman pikkurepliikin. Dubbauksen bravuurin teki tällä kertaa 23-vuotias baritoni Petteri Salomaa, esittäen ravintoloitsija Tonyn lauluosuuden niin taitavasti, että moni on uskonut Tonyna puhuvan Keijo Kompan myös laulavan laulun! Salomaa oli tehnyt debyyttinsä Suomen Kansallisoopperassa vuonna 1983 Figaron häissä. "Olin itsekin yllättynyt silloin nuorena, joskin jo tunnettuna laulajana, että minua [Kaunottareen ja Kulkuriin] pyydettiin", kertoi Salomaa KenNetille tammikuussa 2013. "Tonyhan kun on sellainen jo vähän varttuneempi ja karakteerisempi hahmo. Suurin huoleni oli saada silloin varsin siloiseen ja nuorekkaaseen ääneeni tiettyä pyöreyttä, italialaista aksenttia ja luonnetta."

Musiikin monitoimimies Heikki Laurila oli pitkälti vastuussa Raninin Disney-projektien musiikillisesta taituruudesta. Laurila piti muun muassa erityisen hyvää huolta siitä että Bäckmanin aikakauden tekeleistä pahasti puuttuneet kuoro-osuudet soivat Raninin dubbauksissa jopa paikoitellen sykähdyttävämmin kuin alkuperäisklassikkojen ääniraidoilla (mm. Lumikki ja seitsemän kääpiötä, Kaunotar ja Kulkuri, Mikki Hiiren Jouluaatto sekä Topi ja Tessu). Myös Musiikkisatu-versioissa Laurilan kuoro kuulosti parhaimmillaan erinomaiselta (mm. Bambi sekä Nalle Puh ja tuulinen päivä), vaikka se yleensä koostui vain neljästä tai viidestä ihmisestä. Yleisimmin Laurilan kuorossa lauloivat kapellimestarin Ritva-vaimon lisäksi Kai Lind, Martti Metsäketo, Anita Pajunen, Maija Hapuoja-Ryti sekä Johanna Nurmimaa. Suloisen äidillisellä äänellä siunattu kapellimestarin vaimo (oik. Ritva Mustonen-Laurila) lauloi useampaan kuin yhteen kertaan näyttelijä Anitta Niemen esittämien hahmojen lauluosuudet, joista häikäisevästi saumattomimmat suoritukset kuullaan Musiikkisadussa "Mikki ja pavunvarsi" sekä dubbauksessa Kaunotar ja Kulkuri. Ritva ja Heikki Laurilan kuuluisa tytär Mari Laurila piipahti myös ainakin Topi ja Tessu -dubbauksen kuorossa. Monipuolisina viihdeartisteina tunnetut Kai Lind ja Martti Metsäketo ovat jatkaneet yhteistä taivaltaan Four Cats -yhtyeessä. Lind lauloi Robin Hood -animaatioklassikon laulut ensin 1970-luvulla Reino Bäckmanin duppausohjauksessa ja sitten uusin sanoin 1980-luvulla Raninin Musiikkisadussa (jossa ohjaaja-suomentaja käänsi "Chutneyn herttuan" osuvasti "Ketsupin herttuaksi").

Heikki Laurilan "musiikillisesta johdosta" huolimatta Raninin Disney-aikakausi eroaa huomattavasti Reino Bäckmanin kultaisista vuosista. Bäckman ja Westerlund/EMI panostivat eturivin laulajatähtiin sekä asiansa osaaviin sanoittajiin (mm. Jukka Kuoppamäki ja "Pertsa" Reponen). Matti Ranin teki useimmat sanoitukset itse – ja dubbauksia lukuunottamatta laulut esitti Laurilan kuoro yhdessä tai soolona. Kim Lönnholm, Kirka ja Anneli Saaristo edustavat Raninin aikakauden dubbauksissa laulaneita nimekkäimpiä pop-artisteja. On tosin huomattava että erityisesti 1980-luvulla Disney-klassikoissa ei leikitty ääninäyttelijöiden ja laulajien tunnettuudella niin merkittävästi kuin 1960- ja 1970-lukujen taitteessa klassikoissa Viidakkokirja, Aristokatit ja Robin Hood. Sama leikkiminen aloitettiin uudelleen 1990-luvulla, jolloin ääninäyttelijöiden sekä laulajien tunnettuus-standardista tuli ylipursunut itsestäänselvyys, josta ei ole kesään 2015 mennessä päästy vieläkään eroon.

1980-luvulla oli siis sangen poikkeuksellista, jos joku muu kuin Matti Ranin sanoitti lauluja Disney-dubbauksiin sekä Musiikkisatuihin. Vaikka Ranin oli tarinankertojana ja sanankäyttäjänä luonnonlahjakkuus, ei ammattisanoittajan käyttäminen olisi ollut silloin tällöin pahitteeksi Disney-laulujen tapauksessa. Raninin ehdottomiin sanoitusbravuureihin kuuluu Musiikkisadulle Maija Poppanen luotu "Superoptihupilystivekkuloistokainen" (--vauvana en jokellellut / olin aivan mykkä / isä sanoi: "puhu jotain!" / "sust' ei kukaan tykkää!" / päivän päästä päätin olla aivan puhuvainen / sanan hurjan päästi suustaan vauva kaunokainen--). Raninin sanoitukset sisälsivät usein sanaleikkejä, mutta päätyivät joskus tyylittömiksi (kuten Kaunottaren ja Hirviön "Tyttö sekä hän", joka kuulostaa tarpeettoman halvalta ja mitäänsanomattomalta alkuperäislauluun "Beauty and the Beast" verrattuna). Oli myös tapauksia, joissa Ranin ei lähtenyt muuttamaan jo olemassaolevia sanoituksia jos hän piti niitä hyvinä – mutta 1990-luvulla tästä käytännöstä luovuttiin tekijänoikeussyistä (eli puhtaasti rahan takia). Musiikkisatujen kustantaja Kirjalito sekoitti tosin pakkaa ilmoittamalla sanoittajaksi yleensä pelkästään Matti Raninin, vaikka tämä olisi käyttänyt Bäckmanin aikakauden sanoituksia. Esimerkiksi Kirjaliton Liisa Ihmemaassa -musiikkisadussa Kyllikki Solanterän suomentamia lauluja väitettiin Raninin käännöksiksi. Lumikki-dubbaukseensa Ranin hyväksyi Reino Helismaan "Hymy huulillas on" -laulun lähes sellaisenaan, mutta harva lähde osaa mainita asiasta.

Duppauksissaan ja satukuunnelmissaan Matti Ranin luotti paljolti samoihin näyttelijöihin ja laulajiin, joista jotkut kuuluivat lähimpään ystävä- ja perhepiiriin. Muun muassa Lumikki -dubbauksensa sankarittaren Ranin löysi silloisesta miniästään Jaana Oravistosta. Kaunottaren ja Hirviön pikku-Kupin roolin teki ohjaajan viisivuotias pojanpoika Mika Ranin. Panostaessaan Musiikkisatuihinsa Ranin käytti lapsirooleissa aitoja lapsia. Näihin musikaalisestikin lahjakkaisiin nuoriin taiteilijoihin kuuluivat Juhani Valtasalmi, Elli Kuneinen, Anna Wiskari, jo aiemmin mainittu Jyri Jokinen, sekä Koskelon taitava lapsikatras, Otso, Arto, Outi ja Aino. Arto Koskelo päätyi myös Raninin dubbauksiin Pieni Merenneito sekä Oliver & kumppanit, joista viimeksimainitussa myös Elli Kuneinen ihastutti Jenni-tyttönä. Ammattinäyttelijöistä koostuvaan Raninin "äänihoviin" kuuluivat muun muassa Esa Saario, Pekka Autiovuori, Elli Castrén, Kauko Helovirta, Keijo Komppa, Aaro Jaronen, Jukka Puotila, ja Aarre Karén. Ohjaaja Ranin oli äänirooleissaan parhaimmillaan silloin kun sai "revitellä" kunnolla; hänen mestarisuorituksiinsa kuuluu muun muassa Pienen Merenneidon 1990 alkuperäisdubbauksen kokki Louis.

Johanna Nurmimaa lauloi seireenimäisen ihanasti alkuperäisenä Pienenä Merenneitona Raninin 1990 elokuvaduppauksessa, mutta takelteli puheessa kummallisesti. Kyseinen laulaja-näyttelijä on onnistunut useissa Raninin Musiikkisatujen puherooleissa huomattavasti paremmin. Nurmimaan suloisimpiin äänitöihin kuuluu muun muassa haltijatar Cherlindrea Willow-sadussa sekä riemastuttavan raikas Maija Poppanen samannimisessä (ilmeisesti 1987 äänitetyssä) sadussa. Nurmimaan laulunlahjoista ei ole koskaan ollut epäilystäkään; hänen laulamistaan Disney-rooleista löytyy lähes kaikki mahdollinen pienistä possuista operaattisiin aarioihin asti. Bäckmanin aikakauden Jaana Saarisen tavoin myös Johanna Nurmimaa löysi tiensä Salattuihin elämiin.

Toisessa suosikkitelevisiosarjassa Kotikatu vuosikausia ihastuttanut Anitta Niemi kuului Raninin Musiikkisatu-hoviääniin yhtä erottamattomana osana kuin Nurmimaa. Helsingin Kaupunginteatterin lavoilta tuttu Anitta Niemi teki äänirooleissaan kaiken aina Tuhkimosta ja Minni Hiirestä Roger Rabbitin Jessica-vaimoon asti. Vuonna 1987 Anitta Niemen antaessa äänensä Ruususen Pahattarelle suomalaisten satukuunnelmien historia toistui upeasti, sillä lähes kaksikymmentä vuotta aiemmin heleä-ääninen Ritva Lehtelä oli tehnyt Bäckmanin & Kivekkään Prinsessa Ruususen pitkässä satukuunnelmassa yhtä merkittävän hypyn suloisista äänirooleista vakuuttavaan pahuuden ruumiillistumaan.

Raninin Histamiini-sarjassa ikimuistoisena noita Anelma Unelmana hihittänyt nukketaiteilija Pirkko Aarnio hyppäsi myös Raninin dubbauksiin sekä Musiikkisatuihin. Ääneltään lämpimästi pulppuava näyttelijälegenda Rauha Rentola teki myös monia unohtumattomia äänirooleja Raninin tuotannoissa aina hyvistä haltijoista ystävällisiin täteihin sekä vähemmän ystävällisiin mummeleihin. Rentolan ääntä on sittemmin kuultu myös monissa Pekka Lehtosaaren duppausohjauksissa. Muun muassa Tuhkimon Haltijatarkummitätinä Rentola esiintyi ensin Raninin ohjaamana 1984 Musiikkisadussa ja vasta vuosia myöhemmin Lehtosaaren dubbauksessa. Mainitsemisen arvoinen "täti-ääni" Raninin aikakaudelta oli myös ohjaajan vaimo, Irja Ranin. Vaikkei Irjaa kuultukaan Disney-klassikoiden dubbauksissa, hän teki sitäkin unohtumattomamman ääniroolin vuoden 1987 Musiikkisadussa Prinsessa Ruusunen, jossa Floran, Faunan ja Ilomielen persoonat oli yhdistetty viimeksimainitun äänirooliin – josta Matti Ranin tosin käytti vanhempaa virallista nimitystä Tähdetär. Vähemmän lempeämpää Irja Raninia kuultiin Musiikkisadussa Pete ja Lohikäärme Elliott.

Jouluna 1985 hyytävä Hiidenpata valloitti Suomen valkokankaat, mutta ilman dubbausta. Alkuperäinen ikäraja (K10) saattoi olla vahva syy sille, ettei Hiidenpataa jälkiäänitetty suomeksi kuin vasta 1990-luvun loppupuolella, jolloin elokuvan ikäraja laski pöyristyttävästi K3-luokkaan – ja Disney alkoi markkinoida tätä perheen pienimmille sopimatonta kauhuelokuvaa harmillisen harhaanjohtavasti. On tyystin unohdettu kuinka suuri elokuvatapaus Hiidenpata ilmestyessään oli. Elokuvan kiistaton sankari, veikeä Purri (Gurgi), voitti Aku Ankka -lehden kummajaiskisan syksyllä 1986, elokuvan pahiksen, kammottavan kuningas Hornansarven jäädessä toiselle sijalle. (Aku Ankka -lehti oli jo kaksi vuotta aiemmin järjestänyt ensimmäisen suomalaisen Miss Disney -kisan, jonka voittajaksi ylivoimaisella äänienemmistöllä päätyi Tuhkimo).

Jouluna 1986 oli sitten Basil Hiiri, Mestarietsivän vuoro. Matti Ranin oli todennäköisesti kieltäytynyt sen dubbaamisesta muihin työkiireisiinsä vedoten. Raninin johtamassa Intimiteatterissa nimittäin suorastaan kuhisi; lasten- ja nuortenteatteriksi pyrkivä Intimi asetettiin kesällä 1986 Suomen Teatteriohjaajaliiton toimesta boikottiin, kun jo meneillään olevat toisen näytelmän harjoitukset peruutettiin Jussi Parviaisen uuden kohunäytelmän astuessa tärkeysjärjestyksessä ykköseksi. (Vuosi aiemmin suurta kohua herättänyt Parviaisen Valtakunta oli osoittautunut Intimin kaikkien aikojen kassa- ja yleisöennätykseksi, joten tottakai teatterinjohtaja Raninkin uskoi uuteen menestykseen). Intimi oli kuitenkin jo profiloitumassa lasten- ja nuortenteatteri Pieneksi Suomeksi, jonka 1986 menestyksiin kuului Veljeni Leijonamielen suomalainen kantaesitys sekä näyttämöversio H.C. Andersenin sadusta Todellinen prinsessa. Näiden lisäksi Raninien Kasper-nukketeatteri vietti 25-vuotisjuhlaansa itsenäisyyspäivänä 1986 Intimiteatterin aulassa - puhumattakaan siitä, että Matti Ranin vietti omaa 40-vuotisjuhlaansa Intimin lavalla 20. maaliskuuta 1987 ja vain muutama viikko myöhemmin ilmoitti eroavansa toimestaan. Kaikki edelläluetellut seikat ovat varmasti näytelleet osuutta siinä, että Lähiöteatterin perustaja Jarmo Harjula tupsahti ohjaamaan Disneyn Basil Hiiren 1986 dubbauksen – jonka yliliioittelevissa, lässyttävissä ja lapsellisesti vinkuvissa äänissä mentiin pahasti metsään. Onneksi varhaiseläkkeelle siirtynyt Matti Ranin palasi Warnerin pyynnöstä Disney-klassikoiden pariin ohjaamalla Oliver ja Kumppanit -dubbauksen (1989) erittäin onnistuneesti.

Laulaja Irina Milan teki hetkellisen paluun Disney-dubbausten maailmaan Oliver & kumppanit -elokuvassa. Tämä 1980-luvun lopun New Yorkiin sijoittuva versio Dickensin Oliver Twististä hyödynsi paljon valtavirtamusiikkia, joten Kim Lönnholm ja Kirka olivat kuin kotonaan suomidubissa. Oliver & kumppanit oli viimeinen Raninin dubbauksista, jonka musiikillisesta ohjauksesta vastasi Heikki Laurila ja taustalauluista tuttu kuoro. Laurilan manttelin Raninin dubbausten sekä muutamien Musiikkisatujenkin "musiikillisena johtajana" peri Jukka Jarvola. Jouluna 1990 Suomen ensi-iltansa saanut Pieni Merenneito palautti satumaisuuden Disneyn piirroselokuviin. Jarvola johti kyseisessä dubbauksessa neljäntoista laulajan kuoroa. Alan Menkenin ja Howard Ashmanin raikkaita lauluja saapuivat tulkitsemaan Johanna Nurmimaan, Ulla Tapanisen sekä Tom Wentzelin vanavedessä baritoni Esa Ruuttunen, Anneli Saaristo, sekä How Many Sistersin Mervi Hiltunen. Kolme viimeksimainittua esiintyivät jouluna 1992 Suomen ensi-iltansa saaneessa Kaunottaressa ja Hirviössä.

Disneyn elämyspuistoissa usein iloisina pomppivat, elävien ihmisten esittämät "live-hahmot" vierailivat Suomessa useamman kerran 1980-luvulla. Aku Ankka -hahmo lenteli ympäri maailmaa 50-vuotisjuhlansa kunniaksi vuonna 1984, ja ehti piipahtaa Helsingin Kalastajatorpalla saman vuoden kesäkuussa, jolloin Aku Ankka -lehti järjesti suuret juhlat "ainakin parillesadalle" kutsuvieraalle (Markku Kivekkään mukaan). Sen jälkeen Aku on nähty useaan otteeseen Suomessa, nimikkolehtensä järjestämissä tempauksissa. 60-vuotisjuhlaansa viettänyt Mikki Hiiri lensi Suomeen elokuussa 1988, vallaten Linnanmäen huvipuiston Helsingissä viideksi päiväksi. Kyseessä oli Disney-puistoihin verrattuna varsin vaatimaton tempaus, jossa huvipuistoon ilmestyi lähinnä Disney-krääsää kaupusteleva "Disney-kuja" sekä mahdollisesti jo tässä vaiheessa keltaiseen maalitörppöön astuneen Akun räpylänjälkiä, joita ei suinkaan poistettu tapahtuman jälkeen. Vuodesta 1989 lähtien samaiset Disneyn "live-hahmot" ovat vierailleet Suomessa lähes säännöllisesti Walt Disney's World on Ice (myöhemmin Disney on Ice) -jääshown muodossa. Suomen ensimmäinen Disney on Ice -esitys, Sport Goofy, nähtiin Espoon Otahallissa tammikuussa 1989. Shown suomalaistähtenä nähtiin tuolloin Kristiina "Tintti" Wegelius. Tammikuun 1991 Pinocchio-jääshowssa Wegelius nähtiin Sinisenä Haltiattarena.

Helsingin legendaarisessa Bristol-elokuvateatterissa heinäkuussa 1987 järjestetyssä Lumikin 50-vuotisjuhlanäytännössä ei kuitenkaan nähty muita Disney-hahmoja kuin yleisössä istuvia pikkutyttöjä prinsessoiksi pukeutuneina. Elokuva esitettiin Matti Raninin dubbauksella, jonka osuuksia päätyi myös television uutislähetyksiin. Juhlavuoden tienoilla koko Lumikki ja seitsemän kääpiötä -elokuva esitettiin yllättäen Viron televisiossa alkuperäiskielellä (ja todennäköisesti ilman lupaa). Suomalaiset himokerääjät älysivät nauhoittaa lähetyksen kokoelmiinsa. Vielä vuosia tämän jälkeen vaikutti siltä, ettei Disney-yhtiö halunnut päästää Lumikkia videolle – mutta toisin kävi!

Alkuperäiskielinen Liisa Ihmemaassa oli (Pennittömän ja suruttoman jälkeen) ensimmäinen 1980-luvulla Suomessa vuokravideona julkaistu Disney-klassikko, jota seurasi vuoden 1965 dubbauksella varustettu Miekka Kivessä. 1980-luvun loppupuolella myös mm. Dumbo, Pinocchio, Prinsessa Ruusunen ja Maija Poppanen tupsahtivat vuokravideoiksi, edelleen tosin alkuperäiskielisinä, suomeksi tekstitettyinä versioina. Horisontissa sarasti jo uusi aikakausi, joka oli tuleva muuttamaan monia asioita.

Matti Ranin poistui keskuudestamme 24. marraskuuta 2013. Lämpimästä äänestään, ilahduttavasta lapsekkuudestaan sekä monista unohtumattomista roolitöistään huolimatta Raninin suurimpiin ansioihin kuuluu se, että hän loi seuraajilleen vankan perustan. Monet hänen ammattitaitoisista vakioäänistään – sekä myös Ranin itse – jatkoivat työtään uudella aikakaudella Pekka Lehtosaaren tarttuessa ohjaksiin. Raninin korkealaatuiset työt olivat tuoneet Disney-dubbaukset uuden taiteenlajin tasolle.

Raninin aikakauden
elokuvateatteridubbauksia:

Topi ja Tessu (1981, Matti Ranin)
Lumikki (1982, Matti Ranin)
Mikin Jouluaatto (1983, Matti Ranin)
Kaunotar ja Kulkuri (1984, Matti Ranin)
Basil Hiiri, mestarietsivä (1986, Jarmo Harjula)
Oliver ja Kumppanit (1989, Matti Ranin)
Pieni Merenneito (1990,
Matti Ranin)
Kaunotar ja Hirviö (1992,
Matti Ranin)
(vuosiluvut ovat
Suomen ensi-iltoja tai
uusintaensi-iltoja)

Ranininin "Musiikkisaduista" enemmän
Musiikkisatu-Tietokannassa

Lehtosaaren Aikakausi
hai hou, mikki hiiri

Disneyn ensimmäiset suomalaiset myyntivideot, Oy Egmont Filmin levittäminä, ilmestyivät kauppoihin syksyllä 1990. Mukana oli kolme klassikko-julkaisua punakantisina videokasetteina: alkuperäiskielinen Dumbo ja Matti Raninin dubbaamat Mikki Hiiren Jouluaatto sekä Kaunotar ja Kulkuri. Viimeksimainitusta tuli "vuoden 1990 myydyin videokasetti" (Oy Europa Vision Ab:n Showtime -kesäesitteen 1991 mukaan). Vuoden 1991 videotapaus oli Disneyn Fantasia – joka kuitenkin oli jopa kahden kasetin erikoisjulkaisunakin Suomen elokuvateattereista tuttu, aavistuksen lyhennetty sekä muokattu versio, jossa alkuperäiselokuvan juontaja Deems Tayloria ei nähty laisinkaan. Osuudet esiteltiin suomenkielellä poikkeuksellisen tyylikkäästi, mutta selostajan henkilöllisyys sekä selostuksen äänitysvuosi eivät ole KenNetin tiedossa; (voimme ainoastaan spekuloida että kyseinen Fantasian "vanha" suomalaisversio saattaa olla peräisin jo vuodelta 1967). Vuonna 1991 ilmestyivät myyntivideoina myös Liisa Ihmemaassa (ensimmäistä kertaa suomeksi dubattuna), sekä Matti Raninin alkuperäisdubbauksella varustettu Pieni Merenneito (jonka nauhalla elokuvan jälkeen mainostettiin keväällä 1992 avautuvaa Pariisin EuroDisney Resort -lomakeskusta, joka nykyään tunnetaan nimellä Disneyland Paris).

Pekka Lehtosaaren ensimmäinen pitkän Disney-klassikon dubbausohjaus oli Bernard ja Bianca Australiassa, joka sai Suomen ensi-iltansa marraskuussa 1991. Tästä lähtien elokuvateattereihin saapui samasta elokuvasta kaksi eri ääniversiota, yksi alkuperäisäänillä (jonka näytösajat alkuvuosina tyrkättiin myöhäisiltaan) ja toinen dubattuna suomiversiona. Tätä pidettiin suurena kulttuuritekona Disney-elokuvien silloiselta maahantuojalta (ilmeisesti Warner Bros. Entertainment Finland Oy, joka oli edellisvuosina vastannut ainakin Pieni Merenneito sekä Oliver ja kumppanit -elokuvien levityksestä Suomessa). Matti Ranin ohjasi vielä Kaunottaren ja Hirviön (1992), ja luovutti sen jälkeen dubbausohjakset Lehtosaarelle sekä espoolaiselle Tuotantotalo Werne Oy:lle. Uusi aikakausi oli virallisesti alkanut.

Tuotantotalo Werne toimi aiemmin toisenlaisessa kokoonpanossa nimellä Multimedia Oy, joka tuotti videodubbauksia muun muassa Disneyn Ankronikka- ja Pilipalipilotit -sarjoihin. Ohjaajana ja kääntäjänä yhtiössä työskenteli Ari Parviainen. Afureko-blogille antamassaan haastattelussa Pekka Lehtosaari kertoi saaneensa Bernard ja Bianca Australiassa -dubbaustyön siksi koska "Ari jättäytyi pois palkkalistoilta, joten Multimedialla ei ollut kääntäjää eikä ohjaajaa". Haastattelussa Lehtosaari antoi ymmärtää että vasta dubbauksen valmistuttua "Multimedia Oy kaatui" – olkoonpa totta tai ei. Multimediasta tuli suomalaisen kirjakustantamo Werner Söderström Osakeyhtiön (WSOY) tytäryhtiö, Tuotantotalo Werne, jonka toimitusjohtajana työskenteli samainen Ari Parviainen. Kuriositeettina mainittakoon, että Parviaisen tuottama ja osittain ohjaama dubbaus Ankronikka – kadonneen lampun metsästäjät sai elokuvateatteriensi-iltansa lähes kahdeksan kuukautta aiemmin kuin Bernard ja Bianca Australiassa, ja silti kyseistä Ankronikka-dubbausta väitetään Wernen tuotannoksi DVD-julkaisun tiedoissa. Myös näyttelijä Antti Pääkkönen muistaa Afureko-haastattelussaan mainita, että Liisa Ihmemaassa -dubbaus (joka sai ensi-iltansa myyntivideolla vuonna 1991) oli Multimedian tuotanto. On siis todennäköistä sekä ymmärrettävääkin, että Multimedialle tehdyt Disney-dubbaukset on siirretty jälkeenpäin Wernen krediitteihin.

Kirjaliton alkuperäisissä 1980-luvun Ankronikka-Musiikkisaduissa ohjaaja Matti Ranin käytti Suomen Kansallisteatterin Elli Castrénia Tupun, Hupun ja Lupun rooleissa – ja luultavasti siksi että alkuperäisessä televisiosarjassakin ankanpoikien äänet teki naisnäyttelijä, huiman monipuolinen Russi Taylor). Castrén jatkoi samassa triplaroolissa sekä Ankronikan videodubbauksissa että myös Ankronikka – Kadonneen lampun metsästäjät -elokuvassakin, mutta Roope Ankkana kuultiin Musiikkisatujen Jukka Puotilan sijasta Pekka Autiovuorta. Harmi ettei Matti Ranin jatkanut Roopen roolissa, sillä kuten jo alkuperäinen 1983 Mikki Hiiren Jouluaaton suomidubbi todisti, Ranin pääsi ällistyttävän lähelle alkuperäis-Roopena Ankronikassakin näytelleen Alan Youngin ääntä. (Mikki Hiiren Jouluaaton uudessa DVD-suomidubissa kuultiin jälleen kerran uusi Roope Ankka!). Muilta osin Ankronikka – Kadonneen lampun metsästäjien dubbaus oli kuitenkin varsin onnistunut. Näyttelijälegenda Pentti Siimes oli kertakaikkisen hämmästyttävä nuorekkaana Lampun henkenä, ja Keijo Komppa sangen vakuuttava vallanhimoisena pahiksena. Ari Parviainen vastasi dubbauksen suomennoksesta ja ohjauksesta laulaja Costi Snellmanin kanssa.

Multimedian muututtua Werneksi Parviainen kutsui Lehtosaaren selvittämään ylitsepursuavien Disney-työtilausten vyyhtiä. Vuosina 1992-1995, vain kolmen vuoden aikana, Pekka Lehtosaari ehti kääntää ja ohjata dubbaukset vanhoille klassikoille Tuhkimo, Pinocchio, Viidakkokirja, Lumikki ja Seitsemän Kääpiötä, Miekka Kivessä, 101 Dalmatialaista ja Prinsessa Ruusunen – puhumattakaan uusista klassikoista Aladdin, Leijonakuningas ja Pocahontas, jotka Lehtosaari sai mahdutettua huikeaan työtahtiinsa. Useimmat vanhojen Disney-klassikkojen 1990-luvun uusdubbaukset tehtiin kuitenkin suoraan videokasettijulkaisua varten – tarkoittaen siis ettei niitä voi kuulla elokuvateattereiden esityksissä (ellei elokuvaa heijasteta videotykillä tai ajeta suoraan kovalevyltä). Lehtosaaren Disney-töistä ainakin Lumikki ja Seitsemän Kääpiötä, Pinocchio, Miekka Kivessä, Pelastuspartio Bernard ja Bianca sekä Hiidenpata ovat näitä "videodubbauksia".

Puolet Matti Raninin tyylikkäistä dubbaustöistä vaipui unholaan kun Disney Character Voices International ja tanskalaistäti nimeltä Kirsten Saabye alkoivat vahtia dubbausten pienimpiäkin seikkoja. (Tosin myös Blake Todd oli edelleen vahtimassa dubbauksia maailmanlaajuisesti). Kirsten Saabye edusti ainakin Ankronikka-elokuvan dubbauksen aikoihin Egmont Audio Visual A/S -yhtiötä, mutta myöhemmin hänen nimensä nähtiin dubbaustiedoissa "luovana johtajana" ja toisinaan myös Disney Character Voices Internationalin yhteydessä. Kyseisen ääniosaston amerikkalainen päämaja oli 1970- ja 80-lukujen vaihteessa alulle pantu Disney Character Voices (jonka tallissa työskentelivät muun muassa erittäin taitavat ääninäyttelijät Les Perkins, Hal Smith, Corey Burton ja Linda Gary). Matti Raninin aikakauteen ääniosaston kansainvälinen puoli ei ehtinyt erityisemmin vaikuttaa; tiukempi linja otti ensiaskeleitaan itseasiassa vasta Kaunottaren ja Hirviön dubbaustuotannon aikana. Wernen ja Lehtosaaren ryhdyttyä dubbausurakkaan tilanne oli kuitenkin jo totaalisesti muuttunut. Virallisen ääniosastonsa kautta Disney-yhtiö vaatimalla vaati että heidän elokuviensa oli kuulostettava samalta kaikilla kielillä. (Ainoastaan amerikkalaiset voivat kehittää niin hullun teorian, että maailman kaikkien kielten tulee kuulostaa amerikkalaiselta). Tästä älyttömästä pyrkimyksestä tuli Pekka Lehtosaaren kauden määräävin ominaisuus. Siinä missä Matti Ranin panosti suhteellisen ymmärrettävään suomenkieleen (myöhemmistä huulisynkronointipyrkimyksistään huolimatta), Lehtosaaren ja kumppaneiden oli pakko vääntää suomenkieltä amerikkalaisittain.

Tuloksena syntyi muun muassa hilpeitä sekä kyseenalaisia finglish-laulukäännöksiä, joissa amerikkalaisesta ääntämisasusta tuli sellaisenaan suomenkielinen vastine; osuvimpina esimerkkeinä Tuhkimon "Bibbedi babbedi buu" (alunperin "Bibbidi-Bobbidi-Boo") sekä Lumikin "Hai hou" (alunperin "Heigh-Ho"). Samalla periaatteella Lehtosaaren Maija Poppanen -dubbauksen laulu "Supercalifragilisticexpialidocious" pitäisi kirjoittaa suomenkielellä muodossa "Superkalifragilistikekspialidousus". Sama käännöslogiikka ei kuitenkaan ole aina pätenyt elokuvien nimien kohdalla. Muun muassa Disneyn Hercules muuttui Suomessa vain yhden kirjaimen verran (Herkules), vaikka nimen suomenkielinen vastine on Herakles. Disneyn Pocahontas-nimeen ei lähdetty kuitenkaan c-kirjaimen tilalle k-kirjainta änkeämään. Pinokkio kirjoitetaan edelleen Suomessa virallisesti alkuperäiseen tyyliin (Pinocchio), vaikka Hercules/Herkules -logiikan mukaan se pitäisi ääntää "pinossio". Vaikka Disney-yhtiöllä oli varmasti tarkoitus yhtenäistää ja selventää tuotostensa kokonaislinjaa, uudet käännökset sotkivat entisestään suomalaisen Disney-viihteen sillisalaattia. Uusista käännöksistä tuli 1990-luvulla virallisia Disney-käännöksiä (muun muassa Disney Trivia -pelin vastausten perusteella).

Niin ikään Disney Character Voicesilla oli alunperin hyvä tarkoituksensa, mutta vuosien varrella sen toiminta osoittautui vähintäänkin kyseenalaiseksi. Päämaja hyväksyi vuonna 1989 amerikkalaiseksi viralliseksi Lumikki-ääneksi kuin huumeiden vaikutuksen alla kimittävän Mary Kay Bergmanin (joka teki paljon parempia ja peräti suloisempia ääniä jopa alkuperäisen South Park -televisiosarjan naishahmoina). Lumikin tapaus selittänee muun muassa sen miksi Costi Snellmanin ohjaamissa dubbauksissa Mervi Hiltusen karmea nasaalivinkuna Ihmemaan Liisana sekä Hanna Salakarin luonnoton vikinä Peter Panin Leenana saivat Disney Character Voicesin siunauksen. Disneyn elämyspuistoihin ääniosaston päämaja hyväksyi mm. humaltuneelta kuulostavan Samu Sirkan (Walt Disney Worldin valoparaatille SpectroMagic), kun taas Disneylandin alkuperäisessä Fantasmic! -spektaakkelissa kiljuva Pahatar oli vain varjo alkuperäisääni Eleanor Audleyn tyylikkyydestä. Allekirjoittanut ei siis peittele suoranaista inhoansa Disney Character Voicesia kohtaan, sillä kyseinen ääniosasto on jo kahdenkymmenenviiden vuoden ajan raiskannut vanhojen Disney-klassikkojen loistavia alkuperäisääniä uusilla, innottomilla versioilla – ja samaan aikaan asettanut eri kielisille dubbauksille erittäin tiukkoja sekä älyttömiä ehtoja! Disney Character Voices Internationalin tiedetään vaatineen pääosaääniin tietyn ikäisiä näyttelijöitä, vaikka esimerkiksi Disney-äänilegendoihin kuuluvat Hal Smith ja Clarence Nash esiintyivät vielä vanhoina papparaisina ikinuorten Hessu Hopon ja Aku Ankan ääninä. Notre Damen Kellonsoittajan alkuperäis-Quasimodona kuultiin yli neljäkymppistä Tom Hulcea, mutta dubbausversioissa ääninäyttelijän tuli olla enintään 30-vuotias! Älyttömistä ehdoista liikkuu myös vahva urbaanilegenda, jonka mukaan muun muassa Arja Korisevan väitetään päätyneen Pocahontasin ääneksi osittain pelkästään ulkonäkönsä perusteella. Kieltämättä myös Mervi Hiltunen – josta kuoriutui kauhistuttavan Liisa-roolinsa jälkeen Kaunottaren ja Hirviön lumoava Belle – näytti uskomattoman paljon viimeksimainitulta hahmolta.

1990-luvulla Disney Character Voices International ei myöskään pitänyt samojen ääninäyttelijöiden kierrättämisestä päärooleissa. Ristiriitaista toimintaa tämäkin, sillä Disneyn studio oli vähintään 1940-luvulta lähtien käyttänyt tasaiseen tahtiin samoja, hyvin helposti tunnistettavia ääninäyttelijöitä merkittävissä äänirooleissa (muun muassa Verna Felton ja Sterling Holloway esiintyivät Dumbosta lähtien lukuisissa isoissa rooleissa aina Tuhkimosta Viidakkokirjaan asti, ja myös helposti tunnistettavia Bill Thompsonia sekä J. Pat O'Malleya kuultiin useissa rooleissa Liisa Ihmemaassa -elokuvasta aina Aristokatteihin asti, lyhyistä piirretyistä puhumattakaan). Vielä 1990-luvun alkupuolella Disneyn kansainvälinen ääniosasto saattoi kyseenalaistaa esimerkiksi Matti Olavi Raninin "liikakäytön" isänsä ohjaamien dubbausten sankarirooleissa (samaa ääntähän kuultiin Topi-kettuna, prinssi Erikinä, petomaisena hirviöprinssinä, sekä Kulkuri- ja Filuri -koirina). Tästä huolimatta nuorempi Ranin jatkoi merkittävissä äänirooleissa myös Pekka Lehtosaaren dubbausohjauksissa (mm. Dumbon Timotei-hiirenä sekä Pongona 101 Dalmatilaista -klassikossa). Myös isä-Ranin jatkoi ääninäyttelijänä useissa Lehtosaaren dubbauksissa (mm. Tuhkimo, Pinocchio ja Lumikki). Ilmeisesti kyseinen sääntö onkin koskenut vain uusien elokuvien dubbauksia – eikä aina niitäkään.

Disney Character Voices Internationalin kaoottisista lähtökohdista huolimatta Pekka Lehtosaari, taustatukenaan Werne, sai aikaan paljon hyviä tuloksia. Vaikka Raninin viimeiset dubbausohjaukset (Pieni Merenneito sekä Kaunotar ja Hirviö) olivat saaneet kehuja elokuvakriitikoiltakin, Lehtosaaren dubbaukset nousivat kuin "yhdessä yössä" kaikkien huulille. Niitä kehuttiin niin lehdissä kuin televisiossakin. Myös Suomen Aku Ankka -lehti (päätoimittajanaan Markku Kivekäs) päätyi moneen kertaan uutisoimaan kuinka erinomaisen tyytyväisiä Disneyn päämajassa oltiin Lehtosaaren dubbauksiin, kuten Viidakkokirjaan (1993). Rockabillya uransa alkutaipaleella laulanut Lehtosaari, alias Reginald C. Castaway, oli Baloo-karhun roolissa jopa parempi kuin erinomainen alkuperäisääni Phil Harris. Oli siis sangen luonnollista että Lehtosaari sopi myös toiseen Phil Harris -rooliin täydellisesti, Aristokattien O'Malley -kissaksi. Ennen pitkiä ohjauksiaan Lehtosaari aloitti Disney-dubbausuransa niin ikään karhu Baloona Pilipalipilotit-sarjassa (TaleSpin, nykyisin Karhu Baloo – ilmojen sankari). Yhtä osuva valinta oli tehdä näyttelijä Carita Mäkelästä suomalainen vastine alkuperäisääni Eva Gaborille, sekä Aristokattien että Pelastuspartio Bernard ja Biancan dubbauksiin. Mäkelä päätyi Gabor-rooleihin tosin käänteisessä järjestyksessä, eli ensimmäiseksi hiiripelastuspartion jatko-osassa Bernard ja Bianca Australiassa.

Vuoden 1995 aikana Suomen elokuvateattereihin uudelleenjulkaistiin kaksi vanhaa Disney-klassikkoa, joita ei oltu dubattu laisinkaan aiemmilla aikakausilla: 101 Dalmatialaista (joka kulki aiemmin nimellä Lupsakkaat luppakorvat) sekä laajakangas-mestariteos Prinsessa Ruusunen. Näyttelijä Hannele Lauri loisti kummankin elokuvan pahisroolissa – ensin ihanan ilkeänä Cruella De Vil -paholaisnaisena, ja sitten todellisena pahuuden ruumillistumana, haltiatar Pahattarena. Ruususen nimirooli, prinsessa Aurora, jaettiin kahden naisen kesken: Mervi Hiltunen puhui (jo kolmannessa Disney-sankarittaren roolissaan) ja Päivi Virtanen esitti lauluosuudet. Toisin kuin Lehtosaaren Lumikki-dubbauksessa (jonka Disneyn ääniosasto tuhosi täysin älyttömillä vaatimuksilla), Ruususessa ohjaajalle annettiin selvästi vapaammat kädet Auroran äänen suhteen – sillä Mary Costan kalseaan alkuperäisääneen verrattuna Hiltunen ja Virtanen olivat kuin pehmeää hunajaa! Markku Kivekäs lienee ollut innokkaasti tukemassa sekä konsultoimassa tätä Prinsessa Ruususen dubbausprojektia. Teemalaulun sanoitus ("tunnen sun, sut unessa kerran kohtasin") on vähintäänkin Kivekkään inspiroimaa, vaikkei hänen nimeänsä elokuvan virallisissa dubbaustiedoissa näykään.

Myös Kirjaliton Musiikkisadut olivat 1990-luvun taitoksessa siirtyneet uudelle aikakaudelle. Ohjaaja-tuottaja Stefan Möller ja Mix Music vastasivat muun muassa hilpeistä Tiku ja Taku: Pelastajat (Chip 'n' Dale Rescue Rangers) -kuunnelmista. Stefan Möller ohjasi ja tuotti Musiikkisatu-version Bernard ja Bianca Australiassa -elokuvasta käyttäen Lehtosaaren dubbauksen näyttelijöitä. Uusien, 1990-luvun Disney-klassikkojen myötä myös Lehtosaari, Pop-Guru Oy ja Werne saapuivat Musiikkisatujen maailmaan. Tosin myös Matti Ranin ja Finn-Kasper Ky jatkoivat Musiikkisatujen tuottamista, ehkä jopa vuoteen 1995 asti. Oleellisena virstanpylväänä – ja muutenkin ainutlaatuisena tapauksena – toimii Raninin Prinsessa Ruususen korvannut Lehtosaaren mestarilliseen 1995 elokuvadubbaukseen perustuva versio, joka on julkaistu ainakin kolme kertaa eri näköisellä kirjalla! Kirjalito korvasi muutamia muitakin Raninin vanhoja Musiikkisatuja kuten Kaunotar ja Kulkuri (jonka Lehtosaari suomensi ja ohjasi käyttäen 1984 dubbauksen näyttelijöitä) sekä 101 Dalmatialaista (perustuen Lehtosaaren omaan dubbaukseen). Sittemmin Kirjaliton (nykyisen Egmont Kustannus Oy:n) Musiikkisatuja on tupsahdellut 2000-luvun puolella CD-versioina mitä erilaisimmissa paketeissa – ja jopa ilman kirjaa, josta tarinaa ja lauluja voisi seurata.

Laulaja-näyttelijä Petri Liski loi unohtumattomia äänisuorituksia Mix Musicin Stefan Möllerin ohjauksiin, muun muassa Pelastajien iloisesti surisevana Pörrinä sekä sarjakuvakissa Karvisen äänenä. Liski oli kuitenkin aloittanut Disney-audiouransa jo 1980-luvun loppupuolella. Jääshow Walt Disney's World on Ice vieraili ensikertaa Suomessa tammikuussa 1989 (showlla Sport Goofy, joka keskittyi Hessun hassutteluun sekä ihmisesiintyjien hieman huimempiin temppuihin). Harri Verkkoperä vastasi todennäköisesti jääshown suomenkielisestä kokonaisuudesta. "Verkkoperällä oli käsittääkseni oma studio", Petri Liski kertoi KenNetille. "Teatterikorkeakoulukaverini Jukka Tavastila oli saanut jostain vihiä tästä äänityksestä ja keräsi silloiselta kakkoskurssilta halukkaita dubbaajia. Siellä sitten testailtiin, kenen ääni mihinkin taipuu, ja ilokseni ja kavereiden hämmästykseksi huomattiin, että minun ääneni taipui melkein kaikkiin hahmoihin. Sen muistan, että Mikko Reitala dubbasi Mikki Hiiren. Minulle jäi lopullisesti sieltä Hessu Hopo."

Loistavan Hessu-uransa lisäksi Petri Liski esiintyi muun muassa Pekka Lehtosaaren pitkissä Disney-dubbauksissa Bernard ja Bianca Australiassa sekä Pinocchio. Kuriositeettina mainittakoon että Liskillä on myös kytkös Lehtosaaren Reginald C. Castaway-uraan. Liski soitti 1970-luvun lopulla rumpuja aliaksella "Bobby Dugan" yhtyeen keikoilla. "Kahden muun kanssa muodostimme oman bändin, johon otimme ensin Pekan laulajaksi", Petri kertoi menneisyydestään. "Pekka teki sitten omalla kustanteellaan ep-levyn, jossa oli lisäksi mukana vieraileva kitaristi sekä minut korvannut rumpali. Yhteistyömme hyytyi muutaman keikan jälkeen." Lehtosaaren ja Liskin tiet kohtasivat kuitenkin heti uuden Disney-aikakauden alkaessa 1990-luvulla.

Lehtosaaren aikakaudella luotiin monta virallista suomalaista Disney-ääntä, joista edelleen pyritään pitämään kiinni. Petri Liski jatkoi Hessuna. Suomen virallisena Aku Ankkana on kääkättänyt Jukka Rasila. Näyttelijäveljekset Antti Pääkkönen ja Seppo Pääkkönen ovat kuuluneet Lehtosaaren ja Wernen/Multimedian hoviääniin alusta asti. Antti on vinkunut virallisena Mikki Hiirenä, mutta hänen huomattavasti taitavampiin hahmoääniin kuuluvat mm. Viidakkokirjan Kaa-käärme sekä Clopin Notre Damen Kellonsoittajassa. Seppo Pääkkönen on puolestaan lainannut äänensä sympaattiselle Bernard-hiirelle, vähemmän sympaattiselle Herkuleksen Hades-jumalalle sekä totaalisen ärsyttävälle Aladdinin Jago-papukaijalle. Lehtosaaren ja Wernen/Multimedian vakioäänet olivat osittain peräisin Matti Raninin 1980-luvun äänihovista (mm. Rauha Rentola, Esa Saario, Aarre Karén, Tom Wentzel ja Keijo Komppa), mutta mukaan tuli myös muita taitavia ammattinäyttelijöitä kuten Seela Sella, Maija-Liisa Peuhu, Titta Jokinen, Seppo Mäki, Jarmo Koski, Heikki Sankari, Santeri Kinnunen ja Veikko Honkanen, sekä laulajat Tom Nyman, Topi Lehtipuu, Markus Bäckman, Matti Holi, Pekka Kuorikoski, Päivi Hilska ja Leena Liimatainen.

Pekka Lehtosaaren ohjaamassa Tuhkimo -dubbauksessa (1992) monipuolinen äänitaiteilija Veikko Honkanen osoitti olevansa kerrassaan verraton Matti Ranin -imitaattori! Elokuvan loppupuolella Honkasen esittämä Suurherttua saattaa kuulostaa useamman kerran vaihtuvan Raniniksi, joka todellisuudessa esitti vain Kuninkaan roolin. Veikko Honkasen muihin Disney-ääniin kuuluvat mm. Peter Panin Kapteeni Koukku, Aladdinin Sulttaani, Leijonakuninkaan Zazu, sekä yleinen "mainosääni", jota on kuultu jo ensimmäisistä ostovideojulkaisuista lähtien aina DVD-aikakaudelle asti.

Tuhkimo-dubbaus oli yksi niistä Lehtosaaren töistä, joissa käännöstyö jaettiin dialogin ja laulujen osalta puoliksi. Musiikin monitoiminainen Costi Snellman (oikealta nimeltään Kirsi Maaria Katariina Snellman) ei ainoastaan esiintynyt toisen sisarpuolen äänenä, vaan myös ohjasi ja sanoitti laulut – lukuunottamatta Lehtosaaren laatimaa "Bibbedi babbedia". Snellmanin suurimpiin Disney-ansioihin kuuluu varsin hekumallisesti soivat kuoro-osuudet niin Tuhkimossa kuin myös klassikoissa Liisa Ihmemaassa (1991) ja Peter Pan (1992). Snellmanin ohjaamissa kuoroissa lauloivat muun muassa Anita Pajunen ja Martti Metsäketo (jotka muistetaan jo Raninin aikakaudelta) sekä Taikapeilin Nina Tapio, ja Pirjo Aittomäki, Marjo-Riitta Kervinen, Anna-Mari Kähärä, Johanna Ahlmark, Mikko Hannuksela, Jussi Saari, Immo Lehto, Mikko Jokinen, Kailis Kailokari, Pekka Saavalainen, Mervi Hiltunen, ja tietenkin myös Snellman itse.

Jospa vaan pääosatyttöihin ja käännöksiin olisi panostettu yhtä paljon kuin kuoro-osuuksiin, olisivat Costi Snellmanin dubbausohjaukset siedettävämpiä. On kohtalaisen käsittämätöntä, että Disneyn vaatimasta käännösten paikkansapitävyydestä huolimatta esimerkiksi Snellmanin Liisa Ihmemaassa -dubbauksessa Herttakuningatar huutaa vaikeasti "hänet mestattakoon" helpon ja ikivihreän "pää poikki" -rääkäisyn sijasta (ja ilmeisesti ainoastaan huulisynkronoinnin takia). Peter Panissa hoilataan "Your Mother and Mine" -laulussa "uskomattomasta äidistä", vaikka melodiaan ja huulisynkronointiin sopisi varsin hyvin sanatarkka suomennos "sun äiti ja mun" (jota Reino Bäckman päätyi käyttämään lähes sellaisenaan 1969 dubbauksessaan). Tuhkimon rakkauslaulun "So This Is Love" suomennoksessaan "Jos se on hän" Snellman käänsi koko kohtauksen alkuperäisidean päälaelleen viittaamalla vahvasti siihen, että Tuhkimo uskoo tanssivansa Prinssin kanssa! On todennäköistä, että vanhoja – ja tyylikkäitä – Kullervon, Kyllikki Solanterän, Jukka Kuoppamäen sekä Bäckmanin laulunsanoja ei näissä uusissa dubbauksissa haluttu käyttää tekijänoikeuskustannusten takia.

Anna Kuoppamäki antoi lempeän, joskin värittömän äänensä Lehtosaaren ja Snellmanin Tuhkimolle. Vähemmän tyylikästä falsettivikinää kuultiin vuoden 1994 Lumikki ja seitsemän kääpiötä -videodubbauksessa, jonka Lumikki kyllä noudattelee alkuperäisen 1937 elokuvan äänimaailmaa – mutta joka on kahden naisen (Riikka Väyrysen ja Kukka-Maaria Ahosen) väkisin vääntämänä aikuiskuuntelijalle puhdasta kidutusta. Paljon parempaan, suorastaan korviahivelevään lopputulokseen päästiin Lehtosaaren loistavassa Prinsessa Ruususessa.

1990-lukua leimaa vahvasti se, että kaikki Disney-laulut käännettiin (jälleen kerran) uudestaan, vaikkei niitä olisi tarvinnut kääntää uudestaan! Muutamia yksittäisiä poikkeuksia tosin on, kuten esimerkiksi Lehtosaaren Pelastuspartio Bernard ja Bianca -dubbaus (1997), joka käytti Hectorin (alias Heikki Harman) sanoittamia 1978 lauluja. Dubbauksessa kuultiin myös itse Hectorin ääntä yhtenä suoalueen asukkina, jonka nimi oli vaihdettu niin ikään Hectoriksi.

Musiikkipedagogi Ulla Hakola-Renko näyttää lennähtäneen Aladdinin taikamatolla oikeaan paikkaan oikeaan aikaan, sillä Costi Snellman katosi Wernen dubbausmaisemista pian Tuhkimon jälkeen. Ulla Hakolan ansiolistalle kertyi prinsessa Jasminen roolin lisäksi usean Disney-dubbauksen "laulujen ohjaus". Useimmissa Wernen dubbauksissa Hakola esiintyi nimellä Ulla Renko. Hän lauloi Lehtosaaren Pelastuspartio Bernard ja Bianca -dubbauksessa Hectorin sanoittamat laulut – ja oli järjestyksessä kolmas joka näin teki (sillä Johanna Nurmimaa oli ehtinyt laulaa samaiset laulut Raninin 1984 Musiikkisatuversiossa). Disneyn luontokuvastojen mestariteos Bambi sai odottaa uutta dubbaustaan pöyristyttävän kauan, mutta kun se vihdoinkin julkaistiin vuonna 2005, Renko ei pelkästään laulanut mukana vaan myös ohjasi koko musiikkipitoisen dubbauksen. Vuotta aiemmin julkaistussa Pennitön ja suruton videodubbauksessa Bongo-osuuden kertojana toimineen Renkon ääni tavoitti lämpöisen pehmeät äidilliset sfäärit, joista esimerkiksi Bäckmanin aikakaudella vaikuttanut musiikkipedagogi Ritva Lehtelä muistetaan.

Dubbausohjaajana Notre Damen kellonsoittajan jatko-osalla (2002) aloittanut Markus Bäckman – joka eräässä haastattelussa* mainitsi ettei ole sukua Reino Bäckmanille – kertoi Afureko-haastattelussaan: "Ulla Hakola sai tehtäväkseen koota kuoron laulamaan taustoja Disney-elokuviin. [...] Kööriläiset tekivät yleensä puuttuvia sivurepliikkejä elokuviin [...] Saattoi olla niinkin, että nopeasti tehtävissä halpatuotannoissa kööriläiset tekivät koko homman." Tässä voi olla syy sille, miksei kaikissa Disney-dubbausten tiedoissa ole mainittu pääohjaajaa – kuten esimerkiksi Pennittömän ja suruttoman tapauksessa. (*Tämä täysin asiallinen Markus Bäckmanin haastattelu löytyi aikoinaan Google-haun kautta, mutta nykyään se vaikuttaa kadonneen netistä). Markus Bäckmania voidaan sanoa Lehtosaaren manttelin perijäksi.

Pekka Lehtosaari jatkoi Disney-dubbausten ohjausta Tuotantotalo Wernessä ainakin vuosituhannen vaihteeseen saakka, kunnes katosi areenalta muutamaksi vuodeksi. Lehtosaaren Disney-dubbauksiin kuuluvat myös Toy Story (1996), Dumbo (1997), Nalle Puh (The Many Adventures of Winnie the Pooh, 1997), Herkules (1997), Hiidenpata (1998), Maija Poppanen (1998), Mulan (1998), Ötökän elämää (1999) ja Tarzan (1999). Lehtosaaren Notre Damen kellonsoittaja -dubbauksessa (1996) Suomen legendaarisiin Disney-ääniin kuuluva Ossi Ahlapuro palasi pitkän poissaolon jälkeen jälkiäänitysten pariin tekemällä upean roolityön pelottavan inhimillisenä tuomari Frollona. Dinosauruksen (2000) dubbauksen jälkeen Lehtosaari käänsi ja ohjasi ainakin vielä Keisarin uudet kuviot (2000) – yhteistyössä veljensä Heikki Lehtosaaren kanssa – ja vetäytyi sen jälkeen itsekin uusien kuvioiden pariin. Suomalaiselokuvien Pahat pojat (2003), Vares – yksityisetsivä (2004) sekä Dark Floors (2008) käsikirjoituksista vastanneen Pekka Lehtosaaren unelmaprojekti oli animaatioelokuva Röllin sydän (2007), jossa hän ohjasi lukuisia dubbausystäviään elokuvan alkuperäisääniversioon.

Lehtosaaren vetäytyminen Disney-kuvioista ei kuitenkaan vaikuttanut aikakauden henkeen. Korkealaatuisia dubbauksia tehtiin edelleen Disney Character Voices Internationalin ankarissa ohjaksissa, aina vain kiihtyvällä työtahdilla (joka ei juurikaan mahdollistanut työhön rauhassa paneutumista). 2000-luvun alkupuolella ääniosasto asetti myös kiellon, ettei dubbauksen ohjaaja saanut enää ohjata itseään. Tästä syystä mm. Lehmäjengissä (2004) Alameda Slimin roolissa kuultua Markus Bäckmania ohjasikin Minna Tasanto, vaikka Bäckman ohjasi muun dubbauksen. 2000-luvulla myös Tuotantotalo Werne sai väistyä Disney-kuvioista Sun Studion tieltä. Myös SDI Media ja Dubberman-studio saapuivat valtaamaan alaa. Disney-elokuvat pysyivät kuitenkin paljolti Markus Bäckmanin käsissä – muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, joiden ohjauksista vastasivat mm. Annamari Metsävainio (Atlantis – kadonnut kaupunki, Lilo & Stitch), Carla Rindell (Cars, Rottatouille) sekä Petri Hanttu (Up – kohti korkeuksia).

Pieni Merenneito, joka oli 1980-luvun lopulla nostanut Disneyn piirroselokuvatuotannon uuteen kukoistukseen, palasi elokuvateattereihin vuonna 1998. Tästä syystä Disney Character Voices International syyllistyi suoranaiseen pyhäinhäväistykseen, dubbauttamalla elokuvan uudelleen ympäri maailmaa. Pekka Lehtosaari kieltäytyi tästä työtarjouksesta, pitäen uusdubbauksen ideaa sangen älyttömänä. Disneyn päättäjien mielestä Raninin alkuperäisdubbauksen käännöksessä oli kuitenkin parantamisen varaa. Jotkut lähteet väittävät että Johanna Nurmimaalle olisi tarjottu mahdollisuutta äänittää osuutensa uudelleen, mutta syystä tai toisesta hänkin olisi kieltäytynyt kunniasta. Niinpä Nina Tapio valittiin uudeksi Arieliksi. Peter Panina ja Herkuleksena aiemmin puhunut Jarkko Tamminen pääsi ohjaamaan ensidubbauksensa. Vain Ulla Tapaninen, Esa Saario ja Matti Ranin palasivat uudelleenäänittämään alkuperäisroolinsa. Helmikuussa 1998 elokuvateatteriensi-iltansa saanut uusdubbaus oli päällisin puolin moitteeton teos – mutta sen korean pinnan alta ei löytynyt laisinkaan Raninin alkuperäisversion elävyyttä, nyansseja, eikä riemukkaita käännöksiä, puhumattakaan lähes täysin tuhotusta kokki Louisin laulusta, joka oli pelkkä varjo Matti Raninin alkuperäisbravuurista. Kun Pieni Merenneito sitten ilmestyi DVD-juhlajulkaisuna syksyllä 2006, syntyi ennennäkemätön myrsky Suomen Disney-historiassa. DVD:tä mainostettiin televisiossa Raninin alkuperäisdubbauksen kera, jolloin muun muassa Johanna Nurmimaa erehtyi itsekin olettamaan että levyltä löytyisi alkuperäinen 1990 ääniversio. Nurmimaa puhui lukuisten fanien puolesta antaessaan sekä iltapäivälehdissä että radiossa rikinkatkuista palautetta Disneyn harhaanjohtavasta mainoskampanjasta sekä vuoden 1998 pyhäinhäväistyksestä. Puolustettakoon vuoden 1998 versiota kuitenkin sen verran, että Jarkko Tammisen suloinen ääni Merihevoselle on aivan loistava verrattuna 1990 edeltäjäänsä, jonka roolissa Pekka Autiovuori kirkui mielikuvituksettomasti.

Pienen Merenneidon DVD-tapaus ei ole tosin ainoa kerta kun mainostrailerissa on käytetty eri ääniä kuin elokuvassa. Lukemattomat suomalaiset Disney-elokuvatrailerit on dubattu kauan ennen varsinaisten dubbausten valmistumista, mutta sekään ei selitä syksyn 1991 Tuhkimo-tapausta, jolloin elokuvateattereihin palaavan klassikon trailereissa kuultiin Matti Raninin 1984 Musiikkisadun dialogia sekä lauluja! Moni katsoja pettyi tuolloin, kun elokuvan dubbaus olikin edelleen Reino Bäckmanin vanha dubbaus. (Pekka Lehtosaaren Tuhkimo-videodubbaus sai ensi-iltansa vasta runsas vuosi myöhemmin). DVD-aikakaudella Disney on jatkanut samaa harhaanjohtamista jopa alkuperäiskielellään englanniksi – uudelleenäänittämällä dialogia lukemattomien klassikkojensa trailereissa, sekä käyttämällä näissä täysin harhaanjohtavia musiikkivalintoja.

Vuonna 1998 tapahtui Pienen Merenneidon uusdubbauksen lisäksi muutakin jännittävää: Hiidenpata ilmestyi Suomessa myyntivideona järkyttävällä "sallittu kaikille" ikärajalla (K-3)! Vuonna 1985 täysin sama elokuva oli kielletty alle 10-vuotiailta, eikä suinkaan turhan takia. Disney-yhtiö oli tosin alkanut markkinoida muitakin kauhujaan niin lapsellisilla kansikuvilla (mm. Notre Damen Kellonsoittaja), että uusi kaupallisuuteen tähtäävä aalto oli selvästi nousemassa. Vakavat sisäiset ongelmat ravistelivat Disney-yhtiötä 2000-luvun puolella ja niistä lannistuneena moni vanhemman polven fani menetti uskonsa yhtiötä kohtaan. (Elonet.fi -tietokannan mukaan Hiidenpata on edelleen K-3, mutta esimerkiksi Kaunotar ja Hirviö – joka oli 1992 ensi-iltansa aikoihin K-8/5 ja sitten VHS:lle tullessaan peräti "sallittu kaikille" – onkin nykyään K-7 perusteluilla: "sisältää lievää väkivaltaa ja hieman pelottavia kauhuelementtejä"... Suomen elokuvatarkastamon mukaan Hiidenpata ei ilmeisesti nykyään sisällä lainkaan kauhuelementtejä!).

Komeaääninen Markus Bäckman ohjasi dubbaukset muun muassa Disneyn elokuville Aarreplaneetta (2002), Karhuveljeni Koda (2004), Ihmeperhe (2004), Riemukas Robinsonin perhe (2007), Toy Story 3 (2010) sekä Prinsessa ja sammakko (2010). Bäckman ohjasi dubbauksen myös piristävään Kaksin karkuteillä (Tangled, 2011) -elokuvaan, jossa poikettiin suhteellisen paljon Disneyn kansainvälisen ääniosaston tiukasta linjasta ottamalla pääosaan luonnollisen raikas näyttelijä-laulaja Maria Ylipää, jonka Tähkäpää ei kuulostanut lähes laisinkaan alkuperäisääni Mandy Mooren teennäiseltä amerikkalaislässytykseltä. (Myös mm. Espanjan ja Japanin Tangled-dubbauksissa toistui sama ihmejuttu: pääosasuoritus oli Moorea huomattavasti vahvempi). Disney Character Voices International oli saattanut vihdoinkin tajuta että amerikkalaisen alkuperäisäänen matkiminen ei olekaan se hyvien dubbausten juju – sillä myös Antti L. J. Pääkkösen ohjaamassa Räyhä-Ralfin (2013) dubbauksessa Iina Kuustosen ääni Nelli Karamellina oli hekumallisempaa kuunneltavaa kuin Sarah Silvermanin alkuperäisvinkuna. Tosin taas Bäckmanin ohjaamassa Frozenissa (2013) Katja Sirkiä kirkui lauluissa alkuperäisääni Idina Menzelin maneerien mukaan – ja koko maailma lankesi polvilleen, KenNettiä lukuunottamatta...

Pekka Lehtosaari teki paluun Disney-dubbausten pariin ohjaamalla Boltin (2009) suomalaisversion. Lehtosaaren, Ari Parviaisen ja Tuotantotalo Wernen aikakauden alkamisesta on kulunut jo lähes neljännesvuosisata – mutta heidän rakentamansa dubbausperinne elää vieläkin vahvana seuraajiensa töissä.

Hektinen nykymaailmamme, jossa ihan kaikki on netissä, on hyvin erilainen paikka kuin neljännesvuosisata sitten – puhumattakaan puolesta vuosisadasta, joka on kulunut Reino Bäckmanin aikakauden alusta. KenNetti myöntää kuuluvansa vanhusten puolelle, jotka kaipaavat aitoa Disney-taikaa – sellaista joka ei pursu päivittäin joka tuutista nappia painamalla, vaan pysyy etäisenä, mystisen kaukaisena, ja ehdottomasti tavoittelemisen arvoisena, aidosti taianomaisena. Ehkäpä vuosikymmenen tai kahden jälkeen tilanne saattaa olla toinen.

– Kenneth Sundberg –

Lehtosaaren aikakauden
elokuvateatteridubbauksia:

Ankronikka – kadonneen lampun metsästäjät
(1991, Costi Snellman & Ari Parviainen)
Bernard ja Bianca Australiassa
(1991, Pekka Lehtosaari)

Peter Pan (1992, Costi Snellman)
Viidakkokirja (1993, Pekka Lehtosaari)
Aladdin (1993, Pekka Lehtosaari)
Aristokatit (1994, Pekka Lehtosaari)
Leijonakuningas (1994, Pekka Lehtosaari)
101 Dalmatialaista (1995, Pekka Lehtosaari)
Prinsessa Ruusunen (1995, Pekka Lehtosaari)
Pocahontas (1995, Pekka Lehtosaari)
Toy Story – leluelämää (1995, Pekka Lehtosaari)
Notre Damen kellonsoittaja
(1996, Pekka Lehtosaari)
Hercules (1997, Pekka Lehtosaari)
Mulan (1998, Pekka Lehtosaari)
Ötökän elämää (1999, Pekka Lehtosaari)
Tarzan (1999, Pekka Lehtosaari)
Dinosaurus (2000, Pekka Lehtosaari)
Keisarin uudet kuviot (2001,
Heikki Lehtosaari & Pekka Lehtosaari)
Atlantis – kadonnut kaupunki
(2001, Annamari Metsävainio)
Monsterit Oy (2002, Markus Bäckman)
Peter Pan ja paluu Mikä-mikä-maahan
(2002, Annamari Metsävainio)
Lilo & Stitch (2002, Annamari Metsävainio)
Kaunotar ja hirviö: Erikoisjulkaisu (2002,
lisädubbauksen ohjaaja ei tiedossa)
Aarreplaneetta (2002, Markus Bäckman)
Nemoa etsimässä (2003, Annamari Metsävainio)
Karhuveljeni Koda (2004, Markus Bäckman)
Lehmäjengi (2004, Markus Bäckman
& Minna Tasanto)
Ihmeperhe (2004, Markus Bäckman)
Pikku kananen (2006, Markus Bäckman)
Cars – Autot (2006, Carla Rindell)
Aivan villit (2006, Markus Bäckman)
Riemukas Robinsonin perhe
(2007, Markus Bäckman)
Rottatouille (2007, Carla Rindell)
WALL•E (2008, ohjaaja ei tiedossa)
Bolt (2009, Pekka Lehtosaari)
Up – kohti korkeuksia (2009, Petri Hanttu)
Prinsessa ja sammakko (2010, Markus Bäckman)
Toy Story 3 (2010, Markus Bäckman)
Kaksin karkuteillä (2011, Markus Bäckman)
Nalle Puhin elokuva (2011,
Markus Bäckman & Carla Rindell)
Urhea (2012, Markus Bäckman)
Räyhä-Ralf (2012, Antti L. J. Pääkkönen)
Frozen – huurteinen seikkailu
(2013, Markus Bäckman)
Big Hero 6 (
2015,
Antti L. J. Pääkkönen)
(vuosiluvut ovat
Suomen ensi-iltoja tai
uusintaensi-iltoja)

Lehtosaaren aikakauden
video / DVD -dubbauksia:

Liisa Ihmemaassa (1991, Costi Snellman)
Tuhkimo (1992, Lehtosaari)
Miekka kivessä (1993, Lehtosaari)
Lumikki ja seitsemän kääpiötä (1994, Lehtosaari)
Pinocchio (1995, Lehtosaari)
Pelastuspartio Bernard ja Bianca
(1997, Lehtosaari & Ulla Renko)
Dumbo (1997, Lehtosaari)
Nalle Puh (The Many Adventures of
Winnie the Pooh,
1997, Lehtosaari)

Hiidenpata (1998, Lehtosaari)
Maija Poppanen (1998, Lehtosaari)
Pieni Merenneito (1998, Jarkko Tamminen)
Kaunotar ja hirviö – Lumottu joulu
(1998, Pekka Lehtosaari)

Pennitön ja suruton (2004, pääohjaajaa ei
ilmoitettu;
laulujen ohjaus Ulla Renko)
Bambi (2005, Ulla Renko)
Fantasia – juhlajulkaisu (2010,
Markus Bäckman)
(vuosiluvut ovat
Suomen ensi-iltoja tai
uusintaensi-iltoja

KenNetin Pääsivu

DISNEY SUOMEKSI
KenNetin Tietokanta

Taustatietojen kokoaminen
ja jäsentäminen, teksti,
sekä kuvien muokkaus:
Kenneth Sundberg

Lämpimimmät Kiitokset
korvaamattomasta avusta,
upeista anekdooteista,
sekä tuesta näiden tietojen
kokoamisessa
/
Warmest Thanks to

Matti Ranin
Sampo Haahti
Yvonne Calas

Petteri Salomaa
Petri Liski
Iiro "Berlioz" Jussila
Esa Nieminen
Pekka Lehtosaari
Matti Olavi Ranin
Kari Rydman

Afureko & Lohen sisarukset,
Taikalinnan kaverit, Pöllövaari,

Piirrettyjen maailma -sivusto,
Leo Löfgren Roberts
ja Olli Ylinen

All original artwork © Disney

Kennethin kiitokset
kaikille niille ihmisille,
yhteisöille ja yrityksille jotka ovat
– suorasti tai epäsuorasti – auttaneet
kolmenkymmenen vuoden ajan kaiken tämän
Disney-informaation keräämisessä sekä
upeiden muistojen hankkimisessa:

Aku Ankan toimitus, Markku Kivekäs,
Paula Antila, Markku Saarinen, Elina Toppari,
Akateeminen kirjakauppa, Stina Kullberg,
Pentti Hauhiala, Rafael Aho, Sarjainfo, Kulkukatin Poika,
Ari Parviainen, Tuotantotalo Werne Oy, Annu Nykänen,
Oy Kirjalito Ab,
Ari Sunell & SLP Studio,
Elokuvateatteri Studio 1-3, Elokuvateatteri Bristol,
Finnkino, Taidemuseo Tennispalatsi, Kaisa Kettunen,
Sointu Fritze, KAVI, Tapio Riihimäki,
Aleksi Rönkä, Elonet.fi,
Kirsi Raitaranta,
Juha Kindberg, Maija Iltanen, Suomen Disney,
Taikalinna.net, Levykauppa Äx,
legendaarinen Reino Bäckman,
sekä Lea I & Gary

Lähteiden linkit:
kavi.fi
elonet.fi
sammonlaari.net taikalinna.net
springbringer.com/web/piirretyt
afureko.wordpress.com
äänitearkisto.fipomus.net
discshop.fi

Muut lähteet:
Westerlund & EMI Years Part One:
Hei vain my only one (2007, Oy EMI Finland Ab;
historiikki: Jussi Raittinen & Hans Westerberg)

Ilta-Sanomat / Helsingin Sanomat
Disney, Aku & minä: Markku Kivekäs muistelee
(2007, Pekka Tuliara / Sanoma Magazines)

Matti Ranin: Käsi otsalla! (2004, Teos)

Aku Ankka -lehden "Oma Nurkka"
(Sanoma Osakeyhtiö / Sanoma Magazines)

Jukka Murtosaari: Kuinka Kaunotar ja Hirviö
oppivat suomenkielen (Sarjainfo 1/1993)

Tim Hollis & Greg Ehrbar: Mouse Tracks
– The Story of Walt Disney Records
(2006, The University Press of Mississippi)

personal.inet.fi/musiikki/rockabilly/
reginaldccastway.html
Harmony Sisters 1: Kodin kynttilät
1936-42 (1991, Siboney Oy;
levytystiedot: Rainer Strömmer;
historiikki: Pekka Gronow & Peter von Bagh)

www.veikkotiitto.fi / pomus.net / wikipedia.org
Suomi-Filmi Oy:n julisteet
ja Kennethin oma kokoelma

_________________________

KenNetti on Kenneth Sundbergin täysin epäkaupallinen nettisaitti joka kunnioittaa ja ylistää lahjakkaita ihmisiä ja heidän töitään. Kaiken tälle saitille kerätyn materiaalin tarkoituksena on jakaa informaatiota, edistää tietämystä vähemmälle huomiolle jääneistä asioista, sekä viihdyttää ihmisiä kaikkialla maailmassa. KenNetti ja Kenneth Sundberg eivät ole missään tekemisissä tällä saitilla mainittujen yhtiöiden, teemapuistojen, elokuvien, ihmisten, kummitusten tai muiden asioiden kanssa. Oikeuksia materiaalien jäljentämiseen ei ole myönnetty KenNetille eikä Kenneth Sundbergille, lukuunottamatta osioita missä asiasta on erikseen mainittu. Jos Sinun mielestäsi jokin kuva tai muu materiaali ei saisi olla tällä saitilla, ole ystävällinen ja OTA YHTEYTTÄ Kenneth Sundbergiin, niin voimme nopeasti ratkaista ongelman.

KenNetti is a totally non-commercial website by Kenneth Sundberg to pay tribute and to honour the work of the talented people behind some of the most wonderful things found on this planet. All the material is gathered here only to inform, to promote things that need to be noticed, and to entertain people all over the world. KenNetti and Kenneth Sundberg are not affiliated to any of the companies, theme parks, movies, people, ghosts or other things appearing on this site. No rights of reproduction have been granted to KenNetti or Kenneth Sundberg, except where indicated. If You feel that some image or material whatsoever should not appear on this site, please CONTACT Kenneth Sundberg so that we can quickly resolve the problem.

_________________________