KenNetti - The Entertainment Database

Suomalaisen "Disney-audion" - laulujen, dubbausten ja satukuunnelmien - historia lienee maailman värikkäimpiä. Viimeisten 50 vuoden aikana on esimerkiksi jotkut Disney-elokuvat dubattu suomeksi kolmeen kertaan, ja erilaisia suomennoksia tehty vieläkin enemmän! Jokaisella kääntäjällä ja ohjaajalla on ollut oma tyylinsä ja makunsa, tavoitteista puhumattakaan. Ei siis ihme, että suomalaisesta Disney-audiosta puhuttaessa on hieman vaikea tietää muun muassa sitä mitkä laulujen nimet katsotaan virallisiksi ja mitkä ei - erilaisista hahmonimityksistä puhumattakaan!

Suomalaisen viihdemaailman on kautta aikojen pystynyt kiteyttämään sanoilla "pieni piiri pyörii". Lasten viihteessä, joksi Disney-tuotanto usein hieman virheellisesti määritellään, on piiri vieläkin pienempi. Niinpä suomalaisen Disney-audion historia on helppo jakaa kolmelle merkittävälle aikakaudelle nimekkäimpien ohjaaja/tuottajiensa mukaan - Reino Bäckman, Matti Ranin ja Pekka Lehtosaari.

KenNetti valaisee tietokannassaan erityisesti kahden ensinmainitun herran legendaarisia aikakausia.

Tarkemmat listaukset
Disney Klassikkojen
Suomen ensi-illoista,
uusintakierroksista
sekä dubbauksista
löydät sivulta
Disney Klassikot
Suomessa

Oli aika jolloin elokuvia ja uutisiakin saattoi katsoa ainoastaan elokuvateattereissa. Musiikkia saattoi sentään kuulla radion lisäksi myös äänilevyiltä. Televisiota ei vielä ollut - puhumattakaan videosta, cd-levystä tai blu-raysta. Suomessa tämän aikakauden viihdejättiläisiin kuului muun muassa Suomi-Filmi Oy, joka toi Disneyn ensimmäisen pitkän piirroselokuvan Lumikki ja Seitsemän Kääpiötä (1937) Suomeen lokakuuksi 1938. Suomi-Filmi ei tosin ollut ainoa suomalainen Disney-elokuvien levittäjä. Urheimpiin pikkulevittäjiin kuului Filmituonti Oy, joka 2. maailmansodan melskeistä huolimatta toi Disneyn Pinocchion (1940) Suomeen jo tammikuussa 1943. Suomi-Filmin lisäksi muun muassa Adams Filmi Oy, Viihde-Kuva Oy ja Warner Bros. Entertainment Finland Oy ovat hoitaneet Disney-elokuvien teatterilevitystä sekä uusintakierroksia Suomessa. Vuoteen 1962 saakka kaikki Suomeen tuodut Disney-elokuvat kuultiin alkuperäiskielisinä, suomeksi tekstitettyinä, ja joskus myös ruotsalaisdubbauksin varustettuina.

Suomalaisen Disney-audion historia alkaa kuitenkin jo 1930-luvulta. Vaikka lyhytpiirretystä Kolme pientä porsasta (Three Little Pigs, 1933) peräisin oleva "Who's Afraid of the Big Bad Wolf?" -laulu oli Disneyn ensimmäinen hitti, Suomessa taisi itse Mikki Hiiri olla possujen sijasta suositumpi laulujen aihe. Kiitos kuuluu Georg "Jori" Malmsténille, joka ehti jo 1930-luvulla säveltää kourallisen Mikki-aiheisia lauluja, joiden sanoituksista vastasi R.R. Ryynänen. Näillä lauluilla ei ollut tosin mitään tekemistä virallisen Disney-tuotannon kanssa, vaikka Malmstén saattoikin mainostaa levytyksiä Mikki-nukke kädessään. Kenties tunnetuin näistä rallatuksista, vuoden 1936 "Mikkihiiri merihädässä", on hyvä esimerkki Mikki-laulujen perinpohjaisesta suomalaisuudesta: itse Suomen Joutsen saapuu auttamaan meripeikon kynsiin jäänyttä Mikkiä. Malmsténin sisko Greta Pitkänen esitti lauluissa Mikin alkuperäisääntä, kunnes säveltäjän tytär Ragni Malmstén peri manttelin 1950-luvulla. Myös Kipparikvartetti esiintyi Malmstenin Mikki-lauluissa.

Disneyn Lumikki ja Seitsemän Kääpiötä -elokuvaa ei nähty Suomessa suomeksi puhuttuna kuin vasta 1962. Harmony Sisters oli kuitenkin ehtinyt levyttää jo vuonna 1938 kaksi Lumikki-elokuvan laulua Kauko Käyhkön suomentamina ja Dallapé-orkesterin säestäminä. Alkuperäislaulu "With a Smile and a Song" kääntyi mielenkiintoiseen muotoon "Lumikki, (slowfox)" ja suurhitistä "Whistle While You Work" tuli "Laulaen työtäs tee" (virallinen nimi) vaikka laulussa lauletaankin "ain laulain/laulaen työtäs tee". Suomalaisen populaarimusiikin jättiläisiin kuuluvan Reino "Repe" Helismaan käsissä viimeksimainittu ikivihreä muuttui muotoon "Tee työtäs laulellen" (vaikka Helismaan laulu on saatettu julkaista myös nimellä "Ain laulaen työtäs tee", jos Äänitearkiston arkistoihin on uskominen). Neljä Kääpiötä ja Marja Eskola lauloivat Helismaan sanoittamat Lumikki-laulut RCA-merkkiselle levylle Lumikki ja seitsemän kääpiötä vuonna 1959. Kyseisellä levyllä kuultiin myös "Hei hoo" sekä "Taas päivä kaunein on" ("Some Day My Prince Will Come") ja "Lumikki-slowfoxin" uusi versio "Hymy huulillas on". (Siitä, oliko kyseinen levy virallista Disney-tuotantoa tai lähes puhdasta suomalaistuotantoa, ei KenNetillä ole toistaiseksi mitään tietoa).

Disney-klassikoiden lauluista myös kaksi Liisa Ihmemaassa -hittiä äänitettiin suomeksi jo vuonna 1952, vaikka elokuva dubattiin ensikertaa vasta 1990-luvun alkupuolella. Nämä Kyllikki Solanterän sanoittamat "Kiire on" ja "Liisa Ihmemaassa" -laulut äänitettiin myös Reino Bäckmanin ja Matti Raninin aikakausilla, mutta Costi Snellman ei niitä sellaisenaan kelpuuttanut 1991 videodubbaukseensa. "Kiire on" -laulu (jonka nimi muuttuu usein "On kiire" -muotoon laulussa lauletun mukaisesti) on rekisteröity äänitetyksi 2. helmikuuta 1952 Matti Lehtisen esittämänä singlenä. Samoihin aikoihin Kipparikvartetti äänitti Metro-Tyttöjen kanssa "Liisa Ihmemaassa" -laulun varsin unohtumattomasti ("...oi Liisa kerrohan, kuinka sä löysit ihmemaan...").

Reino Helismaan ohella suomalaisen populaarimusiikin jättiläisiin kuuluu myös Sauvo "Saukki" Puhtila. Kummankin osuus Suomen Disney-audion virallisessa historiassa on vaatimaton, mutta suunnannäyttäjinä ja vaikuttajina heillä on oma tärkeä osuutensa. Sauvo Puhtilan taitavat ja ikimuistoiset Saukki & Pikkuoravat -levytykset (alkaen vuodesta 1959) loivat pohjaa Reino Bäckmanin myöhemmille, samaa nopeutettua äänitekniikkaa hyödyntäville Disney-lauluille.

Televisio saapui Suomeen vuonna 1955. Samana kesänä Yhdysvaltain Kaliforniassa Walt Disney avasi ensimmäisen teemapuistonsa, Disneylandin. Säännölliset televisiolähetykset käynnistyivät Suomessa 1957 ja niiden muassa myös Disneylandin esittelyyn luotu televisiosarja "Disneyland" sekä legendaarinen The Mickey Mouse Club ("Mikki Hiiri -kerho") nähtiin Suomessa. Kumpikin televisiosarja toi Disneyn elokuvateatteritaian suoraan ihmisten koteihin. (Erityisesti nämä Disneyland-ohjelman 1950-luvun televisiolähetykset nousevat ainutlaatuiseksi kulttuuriteoksi rinnastettaessa nykypäivän Suomeen; vaikka Disneyn teemapuistojen historiaa on julkaistu kohtalaisesti DVD-levyinä, ei näitä ole viitsitty Pohjoismaihin saakka tuoda).

Joulukuussa 1951 Suomessa ilmestyi Aku Ankka ja kumppanit -lehden näytenumero. Muutaman vuoden sisällä lehden nimi oli lyhentynyt muotoon Aku Ankka. Aluksi lehti ilmestyi kerran kuukaudessa, sitten kaksi kertaa kuukaudessa, kunnes lopulta muuttui kerran viikossa ilmestyväksi ilopilleriksi. Lehden päätoimittajina työskentelivät Sirkka Ruotsalainen vuoteen 1968 saakka, Alli Peltonen vuoteen 1978 saakka ja Kirsti Toppari vuoteen 1988 saakka. (Topparia seurannut päätoimittaja ansaitseekin sitten ihan oman kappaleensa).

Akua ja tämän veljenpoikia kuultiin luultavasti ensimmäistä kertaa audio-muodossa suomenkielellä jouluna 1959, kun Decca-Pekka -levymerkillä julkaistiin musiikkihupailu "Aku Ankan jouluaatto". Georg Malmsténin supisuomalaisten Mikki-rallatusten perinne jatkui tällä jouluaiheisella levyllä, jonka musiikista vastasi Toivo Kärki ("Toivo-tonttu") ja käsikirjoituksesta sekä laulujen sanoista Reino Helismaa ("Reino-tonttu"). Sasu Haapanen toimi kuunnelman "selostajana". Kyseisen levyn kannessa ei ole yhtäkään kuvallista viittausta Disneyyn, eikä sen tiedoista löydy edes Disneyn tekijänoikeusmerkintää, joten Kärki ja Helismaa taisivat urheasti seurata Malmstenin jalanjälkiä tehden luvattomia Disney-aiheisia lauluja.

Vuosi 1962 on Suomen Disney-historiassa tärkeä käännekohta. Kyseisen vuoden helmikuussa 14-vuotias Markku Kivekäs osoitti hurjan Aku Ankka -tietämyksensä televisiovisailussa Tupla tai kuitti. Nuoren Kivekkään ensimmäinen Tupla tai kuitti -voitto vaikutti tietenkin suomalaisen Aku Ankka -lehden suosion kasvuun, mutta herätti myös median huomion ihan Italiaan ja Espanjaan saakka. Muutama vuosi myöhemmin, joulukuussa 1965 Kivekäs saavutti historiallisen toisen voittonsa Tupla tai kuitti -visailussa, aiheena Disneyn elokuvat. Itse satusetä Walt Disney lähetti Kivekkäälle kannustusterveisensä jo ennen voittoa. Suomen johtava aikakauslehti Apu ja elokuvayhtiö Suomi-Filmi sponsoroivat Markku Kivekkään voittomatkan Yhdysvaltoihin tapaamaan satusetä Waltia. Suomi oli nyt virallisesti Disneyn lumoissa. Suomeen palattuaan Kivekäs päätyi lopulta Aku Ankka -lehden toimittajaksi ja vuonna 1988 sen päätoimittajaksi - sekä Disney-aiheen ykkösasiantuntijaksi, vaikuttaen niin Reino Bäckmanin, Matti Raninin, kuin myös Pekka Lehtosaaren aikakausilla.

Jouluna 1962 nähtiin Suomen elokuvateattereissa ensimmäinen suomeksi jälkiäänitetty - eli dubattu - pitkä Disney-elokuva. Kyseessä oli tietenkin Lumikki ja Seitsemän Kääpiötä, jonka suomenkielisestä versiosta vastasi Suomen Kansallisteatterissakin ohjannut Ritva Laatto. Vaikka Disney-yhtiö oli vaatinut dubbausääninä käytettävän Suomen nimekkäimpiä ja taitavimpia näyttelijöitä, kuultiin elokuvan laulut jostain kumman syystä ruotsinkielisinä. Kyseiset laulut olivat mitä ilmeisimmin peräisin vuoden 1938 alkuperäisestä ruotsalaisdubbauksesta. (Lue lisää Lumikin dubbauksista).

Mies nimeltä Walt Disney kuoli joulukuun 15. päivänä 1966. Suuresta surusta huolimatta Suomessa oli vasta käynnistynyt ensimmäinen merkittävä Disney-aikakausi.

Kun Markku Kivekäs loisti tietämyksellään syksyn 1965 Tupla tai kuitti -ohjelmissa, viimeistä edeltävä kysymys koski Disney-elokuvien musiikkia. Musiikkitalo Westerlundilla työskennellyt Reino Bäckman oli avustanut ohjelman tuottajia kysymyksissä, joissa Kivekkään piti muun muassa tunnistaa Bambi-elokuvan instrumentaalimusiikkia. Bäckmanista oli parissa vuodessa tuleva Suomen ensimmäinen virallinen Disney-audion monitoimimies.

Vaikka Reino Bäckmanin, alias Little Rayn, ura vakavasti otettavana pop-artistina jäi vaatimattomaksi, kuuluu hän silti Suomen kirjaimellisesti suurimpiin muusikoihin: pituutta hänellä oli muhkeat 196 cm (ja tottakai sukkasillaan, kuten musiikkimestari Erkki Ertama elämäkerrassaan muistelee). Bäckman oli 1950-luvulla kokeillut rock'n'roll -siipiään yhtyeellään Red Devils. 1960-luvun alkupuolella hän yritti vielä uudestaan kokoonpanolla Little Ray & The Spike Dope Five sekä kiersi Suomea myös Ertaman yhtyeen matkassa. Musiikkitalo Westerlundin tuotantopäällikön virka johdatti Reino Bäckmanin Electric & Musical Industries Ltd Suomen Osaston toimitusjohtajaksi; (yhtiö on varmasti monille tutumpi lyhennetyssä muodossaan EMI). Vaikka Bäckmanin kanssa työskennelleet muistavat kerta toisensa jälkeen mainita miestä riivanneen alkoholismin, oli hän kuitenkin paljon enemmän kuin pelkkä toimistossaan Aku Ankkaa lukeva juopon rääpäle. Ertama muistaa Reino Bäckmanin "ainutlaatuisen kyvyn välttävääkin lievemmällä kielitaidolla puhua ja laulaa mitä vain kieltä ikiomilla sanoilla luontevasti". Isokeuhkoinen Bäckman ylsi aikamoisiin kiekaisuihin lauluesityksissään ja soitti myös saksofonia, klarinettia sekä huilua. Bäckman oli myös ennättänyt sanoittaa, säveltää sekä sovittaa musiikkia omille yhtyeilleen. Hän esiintyi myös "on-screen" -orkestereissa suomalaiselokuvissa Hopeaa rajan takaa (1963) ja Sissit (1963).

Elämäkerrassaan Markku Kivekäs mainitsee Reino Bäckmanin ryhtyneen "ensimmäisenä Euroopassa tuottamaan Disneyn satulevyjä ei-englanninkielisinä versioina". Olkoonpa Kivekkään toteamus totta tai ei, Walt Disneyn Pienten Long Play -levyjen sarja rantautui Suomeen joka tapauksessa ennätyksellisen nopeasti. Musiikkitalo Westerlund oli vahvoista, 1800-luvulle ulottuvista juuristaan huolimatta ajautunut vuodenvaihteessa 1967-68 vaikeaan taloudelliseen tilanteeseen. Musiikki-Fazer osti Westerlundin toiminnot lukuunottamatta äänilevyjen tuotantoa ja maahantuontia. Ilmeisesti juuri tästä syystä Westerlundin 1960-luvun loppupuolella tuottamat Disneyn "Pikku-LP levyt" päätyivät EMI:n katalogiin. Nämä singleiksikin kutsutut pikkulevyt perustuivat Yhdysvalloissa 1965 ilmestyneisiin Disneyn "Read-Along" -paketteihin jotka sisälsivät 24-sivuisen kirjan sekä kaksipuolisen pienen äänilevyn. Alkuperäiskuunnelmissa oli äänessä vain yksi ääninäyttelijä, eikä äänitehosteita saati taustamusiikkia käytetty ollenkaan. Vasta levyn toisella puolella kuultiin 1-3 laulua ykköspuolen tarinaan liittyen.

Todistusaineistona Bäckmanin Disney-uran alkamisajankohdasta toimii satusetä Walt Disneyn kanssa käyty kirjeenvaihto keväältä 1966. Bäckman oli jo ehtinyt siihen mennessä tuottaa 26-minuuttisen, ruhtinaallisesti musiikkia sisältävän "Lumikki" -satulevyn (joka ei kuulunut Pikku-LP levyjen sarjaan) ja lähetti kyseisen levyn kirjeen kera Walt Disneylle huhtikuussa 1966. Samaisessa kirjeessään Bäckman mainitsi tulevana julkaisuna "Mary Poppins" -pikkulevyn, joka sattumalta oli ihkaensimmäinen julkaisu suomalaisessa Disneyn Pikku-LP levyjen sarjassa. Kirjeessä, joka on päivätty toukokuulle 1966, Walt kiittää Bäckmania saamistaan esitteistä sekä "hyvästä työstä" Lumikki-levyn tapauksessa. On siis hyvin todennäköistä että Reino Bäckmanin ihkaensimmäinen Disney-tuotanto oli kyseinen "Lumikki"-levy, jonka tuotantovuodeksi on rekisteröity 1966, ja jonka kuunnelmassa elokuvan laulut kuultiin ensikertaa suomenkielisinä alkuperäissäestysten kera. Lumikin roolissa lauloi Suomen Iskelmämestari 1966, karakterimezzo Yvonne Calas, jonka Bäckman nappasi tehtävään Erkki Ertaman yhtyeestä. Bäckman ei lähtenyt suomentamaan jo aiemmin suomennettuja laulunsanoja, joten Lumikki ja kääpiöt päätyivät hoilaamaan Reino Helismaan kynän mukaan. (Lue lisää Bäckmanin "Lumikki"-levystä).

Pikku-LP levyjen sarjan aloittanut Maija Poppanen sisälsi kaksi Hootenanny Trion tulkitsemaa laulua - "Chim chim cher-ee" ja "Pennillä linnunsiemeniä" - joiden levytysvuodeksi on rekisteröity 1965. Kyseinen pikkulevy, jonka tarinan Reino Bäckman suomensi itse, on julkaistu kuitenkin aikaisintaan loppukesällä 1966 (tai vasta vuoden 1967 puolella) - joten voi olla mahdollista että Hootenanny Trion Poppas-laulut julkaistiin His Masters Voice -merkkisenä singlenä jo ennen Bäckmanin tuottamaa pikkulevyä. Ironisen lisänsä tähän Bäckmanin aikakauden aloitukseen tuo se, että Musiikkitalo Westerlundille hittejä tehnyt Finntrio lauloi "kilpailijansa" Hootenanny Trion Keijo Räikkösen kanssa kääpiöinä Bäckmanin "Lumikki"-levyllä. Finntrion alkuperäiskokoonpanoon kuului syksyyn 1964 saakka Vesa Nuotio, Tapio Kyöstilä ja Pertti Reponen. Viimeksimainittu legendaarinen käsikirjoittaja/sanoittaja "Pertsa" Reponen perustikin sitten Hootenanny Trion nimenomaan Keijo Räikkösen sekä Juhani Joutsenniemen kanssa. Finntrio tuskin lauloi Bäckmanin "Lumikissa" alkuperäiskokoonpanossaan - mutta Reponen ja Räikkönen sanoittivat Maija Poppasen yllämainitut laulut ja myös esittivät ne. Pertti "Pertsa" Reponen oli tuleva myös palaamaan Reino Bäckmanin Disney-tuotantojen pariin muutama vuosi myöhemmin.

Vaikka Pikku-LP levyt saattoivat jo ilmestyessään vaikuttaa vaatimattomilta tuotoksilta - varsinkin Bäckmanin "isoihin levyihin" (kuten "Lumikki") verrattuna - ovat ne erityisesti nykyään äärimmäisen merkittäviä Suomen populaarimusiikkihistorian kannalta. Musiikin ammattilaisena Bäckman sai houkuteltua Musiikkitalo Westerlundin ja Suomen EMI:n artistikaartia laulamaan, sanoittamaan ja säestämään Disney-lauluja joita ei oltu koskaan ennen kuultu suomeksi. Sinivalkoiseksi laulajalegendaksi tituleerattu Jukka Kuoppamäki johti tätä nimekkäimpien artistien virtaa, jonka vanavedessä Disney-lauluja saapuivat tulkitsemaan myös mm. Lea Laven, Marion Rung ja Tapio Heinonen. (Muun muassa näitä Lea Lavenin sekä Jukka Kuoppamäen Disney-"covereita" on julkaistu viime vuosina CD-muodossa artistien kokoelmalevyillä). Ensimmäisistä Pikku-LP levyistä neljäntenä julkaistu "Tuhkimo" hyödynsi niin ikään Westerlundin silloista uusinta löytöä, eksoottista ja vahvaäänistä Irina Milania hassun haltijatarkummin laulun "Bibbidi-Bobbidi-Boo" esittäjänä. Milan esitti saman roolin myös Bäckmanin Tuhkimo -elokuvadubbauksessa, joka lienee saanut ensiesityksensä jouluna 1967 - ja joka lienee myös Bäckmanin ensimmäinen jälkiäänitys Disneyn pitkiin klassikkopiirrettyihin. Ennen sitä Bäckman oli dubannut ilmeisesti ainoastaan lyhytpiirretyn Nalle Puh ja Hunajapuu (Winnie the Pooh and the Honey Tree, 1966) joka aloitti Disneyn Puh -sarjan.

Tuhkimo -dubbauksen nimiroolissa lumonnut Ritva Lehtelä (myöhemmin Lehtelä-Relander), alias "Molly-sointu", kuului vuosina 1966-69 Reino Bäckmanin Disney-hoviääniin. Lämpöisellä mutta vahvalla äänellä siunatun Lehtelän skaala sisälsi kaiken hellistä tuutulauluista (Kaunotar ja Kulkuri -pikkulevyn "La la luu") aina operaattisiin aarioihin asti (mm. Bambin 1969 dubbaus, sekä Prinsessa Ruususen laulut jotka kuultiin ainoastaan "Pikku-LP levy" -versiossa). Ritva Lehtelän hätkähdyttävin roolisuoritus taidettiin kuitenkin kuulla Prinsessa Ruususen pitkässä satukuunnelmassa ("isona levynä"), jossa kaikki hahmoäänet esittävä Lehtelä on parhaimmillaan vakuuttavasti pahansuopana haltijatar "Pahatahtona". Kyseessä oli Markku Kivekkään suosikki kaikista Disneyn elokuvaklassikoista, joten ei siis niinkään kummallista että Bäckman kutsui parikymppiseksi varttuneen Kivekkään ohjaamaan kyseisen Ruusus-kuunnelman. (Kummallista on sen sijaan se, ettei Kivekäs elämäkerrassaan mainitse sanallakaan kyseistä ohjausprojektia - eikä sitäkään että hän lainasi äänensä Rama-sudelle alkuperäisessä Bäckmanin Viidakkokirja-dubbauksessa). Bäckmanin ja Kivekkään pitkästä Ruusus-kuunnelmasta tuli puutteistaan ja outouksistaan huolimatta varsin edustava tuotos. Saman sadun "Pikku-LP levy" -versiossa kertojana toimi Tuula Ignatius (entinen Usva, sittemmin Rosenqvist) joka muistetaan 15-vuotiaana Ruususena Edvin Laineen vuoden 1949 samannimisestä suomalaisesta klassikkoelokuvasta.

Hyvin persoonallisella ja lempeällä äänellä varustettu iskelmälaulaja Tuula Rosqvist esiintyi sekä Bäckmanin Aristokattien (1971) että Robin Hoodin (1974) dubbauksissa (Herttuatar-kissana sekä Marian-neitona). Hunajaista Rosqvistia ei pidä sekoittaa aiemmin mainittuun Tuula Rosenqvistiin (ent. Ignatius, os. Usva).

Vain Bäckmanin Robin Hood -dubbaus on säilynyt harvinaisena lajinsa edustajana DVD-aikakaudellemme asti. Myös mm. Peter Pan dubattiin jouluksi 1969, mutta todistajanlausuntojen puutteessa emme voi varmuudella tietää onko kyseessä todellakin Reino Bäckmanin tuotanto jossa "You Can Fly! You Can Fly! You Can Fly!" -kuorolaulun paikalla kuullaan Jukka Kuoppamäen laulavan sooloesityksenä "Peter Pan! Peter Pan! Peter Pan!" (kuten samana syksynä ilmestyneessä "Pikku-LP levy" -versiossa).

Pikku-LP levyjen kertojaäänenä kuultiin eniten komea-äänistä Ossi Ahlapuroa, mutta ikimuistoisin Bäckmanin kaikista ääninäyttelijöistä taisi olla nuori Jaana Saarinen joka aloitti kertojaosuutensa yleensä tähän tapaan: "Minä olen Jaana, Teidän Disneymaan satujenlukijanne". Loistavana näyttelijänä tunnettu Saarinen päätyi muutaman muunkin legendaarisen Disney-äänen tavoin televisiosarja Salattuihin elämiin. Ossi Ahlapuro palasi pitkän poissaolon jälkeen Disneyn pariin Pekka Lehtosaaren duppauksessa Notre Damen Kellonsoittaja (1996) tekemällä upean roolityön pelottavan inhimillisenä tuomari Frollona. Bäckmanin aikakauden myöhemmällä puoliskolla (1968-1974) Disney-dubbausten vakioääninä toimivat edellämainitut Saarinen, Ahlapuro sekä Lehtelä.

Bäckmanin dubbauksissa sekä "iso levy" -kuunnelmissa toistui poikkeuksetta hauska pikkuseikka: kuoro-osuuksia ei äänitetty laisinkaan, joten muun muassa lähes kaikki finaalit kuultiin instrumentaaleina (ellei niissä ollut sanatonta alkuperäiskuorolaulantaa). Muun muassa Tuhkimon alkutekstilaulu sekä Robin Hoodin finaali kuultiin näissä dubbauksissa instrumentaaleina. Lumikin ja Ruususen "isoilla levyillä" kuultiin vieläkin runsaammin harvinaisia instrumentaaliosuuksia (Ruususessa sekä alkuteksti- että finaalilaulu, ja Lumikissa laulut "Silly Song" ja "Bluddle-Uddle-Um-Dum"). Ja vaikka Jukka Kuoppamäki levytti äärimmäisen komean "Rakkauden laulun" Bambi-dubbaukselle, elokuvan joissain kopioissa hänen lauluosuuttaan ei kuultu kuin ainoastaan finaalissa.

Vaikka Pekka Lehtosaaren Aladdin-dubbaus (1993) muistetaan Vesa-Matti Loirin ansiosta rajoja rikkoneena jälkiäänityksenä, rikkoi Reino Bäckman täysin samoja rajoja jo 1968 Viidakkokirja-dubbauksellaan - ja jatkoi tarkoituksellisesti samalla linjalla sekä Aristokattien että Robin Hoodin tapauksissa. Nämä kolme Disney-klassikkoa poikkesivat alkuperäiseltä äänimaailmaltaan melkoisesti vanhemmista klassikoista. Viidakkokirjassa ääninäyttelijän tunnettuus nousi ensi kertaa liiankin merkittävälle sijalle. Siksi elokuvan äänirooleissa ei ollut ajattomuutta, vaan ne kuuluivat oleellisesti 1960-luvun Yhdysvaltoihin. Ei siis ole Reino Bäckmanin syytä, että hän noudatti Viidakkokirjan alkuperäistä äänimaailmaa tuomalla dubbauksensa 1960-luvun Suomeen, valitsemalla mm. erittäin suositun koomikon Esko "Eemeli" Toivosen apinakuningas Louien rooliin. Yhdysvalloissa elokuvayleisöt hirnuivat Louielle erityisesti siksi että hänen hahmossaan nähtiin ääninäyttelijänsä, jazz-artisti Louis Prima liiankin selvästi. Suomessa apinakuningas toimi ihan samalla tasolla - katselijat todella näkivät Louiessa Eemelin - vaikkei Esko Toivonen jazz-artisti ollutkaan (ja siksi hänen tarkoituksellisesti värittömät lauluosuutensa ovat lähinnä kaameita pelkästään kuultuina). EMI:n tuleva "kasakkalaulaja"-sensaatio Viktor Klimenko esitti Kaa-käärmettä (ja myös Robin Hoodin Sir Hissiä). Bäckman itse lauloi ja puhui Baloo-karhuna. Bagheera-pantteri vaihtoi Bäckmanin käsittelyssä peräti sukupuoltansa; Jaanan äiti Vuokko Saarinen vastasi tästä äänestä. Jaana Saarinen esitti Mowgli-poikaa (maailmanlaajuisen dubbistandardin mukaan, sillä tyttöjä on käytetty nuorissa poikarooleissa luultavasti useammin kuin nuoria miehiä naisina - aina siitä lähtien kun naisten sallittiin esiintyä näytelmissä). Mahtavaääninen Bror Collin (Kollin), joka toimi Erkki Ertaman 1960-luvun kiertueyhtyeessä mm. "automaattiradiona ja hymypoikana", irrotteli sekä Viidakkokirjassa että Aristokateissa.

Vaikka alkuperäinen Viidakkokirja-dubbaus oli aikakautensa merkkiteoksia, aika ajoi sen ohi nopeammin kuin yhdenkään toisen Bäckman-tuotoksen kohdalla. Ehkä siksikin Viidakkokirja sai uuden elokuvateatteridubbauksen Pekka Lehtosaaren aikakauden käynnistyttyä 1990-luvulla. Suomalaisdubbauksissaan amerikanenglantia usein jäljittelevä Lehtosaari onnistui loihtimaan omasta Viidakkokirjastaan poikkeuksellisen ajattoman äänituotoksen, sillä ääninäyttelijöiden tunnettuudelle ei tällä kertaa annettu liian suurta merkitystä (vaikka mukana jammaileekin Veeti and the Velvets korppikotkina ja Eeki Mantere apinakuningas Louiena).

Reino Bäckmanin Disney-aikakauden omalaatuisimmat tekeleet olivat lähes puhdasta suomalaista tuotantoa, joissa kuitenkin komeili Disney-yhtiön copyright-merkintä. Joulukuussa 1968 julkaistiin "maailman ensimmäisenä" suomenkielisenä Aku Ankka -levynä markkinoitu "Aku Ankka ystävineen" (tällä kertaa siis luvallinen ja virallinen Disney-julkaisu). Bäckman hämmästytti huikealla ääniskaalallaan esittämällä sekä Hessua, Mikkiä että Plutoa hulvattomissa supisuomalaisisissa lauluissa joiden sävellyksistä vastasi Musiikkitalo Westerlundille ja EMI:lle ihan vakavastiotettaviakin hittejä työstänyt sovittaja-kapellimestari Seppo Rannikko, joka aikoinaan kuului myös Bäckmanin The Spike Dope Five -yhtyeeseen. EMI:lle hittejä sanoittaneesta Chrisse Johanssonista tuli myös merkittävä tekijä Bäckmanin aikakauden myöhemmissä lauluissa. Yksi Disneyn vanhimmista lauluista, vuoden 1932 "What! No Mickey Mouse?" kääntyi Johanssonin ja Bäckmanin käsittelyssä nimelle "Hei hei Mikki Hiiri!". (Tämä hullunkurinen laulunimi ei tainnut kuitenkaan olla käänteisparodia alkuperäislaulun uskonnollis- ja poliittissävytteisestä sanomasta; hei-sanojen välissä täytyisi olla vain yksi pieni pilkku - kuten laulussa laulettuna - jotta vältyttäisiin assosisaatiolta jäähyväisiin).

Aivan oman lukunsa luovat Jukka Kuoppamäen 1970-luvun puolella tehtailemat Disney-laulut, joista ainakin kaksi oli Kuoppamäen omaa tuotantoa. Alkuperäinen "Read Along" -versio Bremenin kaupungin soittoniekoista sisälsi sen verran kauhean teemalaulun, että Kuoppamäen itse säveltämä ja sanoittama vastine vaikuttaa paljon "Disneymäisemmältä" ja tyylikkäämmältä - sekä ajattomalta. Vuonna 1972 julkaistu toiseksi viimeinen "Pikku-LP levy", Sukelluslaivalla maapallon ympäri, sisälsi Kuoppamäen alkuperäislaulun "Nautilus" - joka ei ehkä ollut sanallasanoen "Disneymäinen", mutta huomattavasti tyylikkäämpi kuin alkuperäiselokuvan 20,000 Leagues Under the Sea (1954) iloinen rallatus "A Whale of a Tale".

"Pikku-LP levyjen" lauluista hyvin harvoissa oli alkuperäiselokuvista peräisin oleva soundtrack-musiikki, tarkoittaen sitä että säestys oli useimmin uudelleen sovitettua - eikä välttämättä aina niin laadukasta kuin Disneyn klassikkopiirroselokuvien soundtrackeillä. Hyvänä esimerkkinä toimii Disneyn teemamusiikiksi iskostunut Pinocchion "When You Wish Upon a Star" jonka Bäckman-version "Siellä kaunein tähti on" Antti Joki ja Eija Merilä veisasivat sähköurkujen säestämänä! Ei ole tosin varmaa, tuottiko Bäckman itse kyseisen ikimuistoisen säestyksen, sillä lukuisat muutkin "Pikku-LP levyjen" oudohkot säestykset pystyy jäljittämään maailmanlaajuisesti käytettyihin musiikkitaustoihin (muun muassa "Tuhkimo" -pikkulevyn laulujen sinänsä persoonalliset taustat). Pinocchion "Siellä kaunein tähti on" -laulun suomennostiedot ovat myös ristiriitaiset, sillä alkuperäinen pikkulevy väittää sanoituksia Bäckmanin omiksi, kun taas Äänitearkisto ilmoittaa sanoittajaksi lukuisia hengellisiä lauluja tehneen Ilta Eveliina Koskimiehen (joka ei taida olla salanimi, vaikka siltä kuulostaakin).

Disney-vuosiensa aikana Reino Bäckman osoittautui yllättävän monipuoliseksi ääniartistiksi. Toki hän kiljui antaumuksella jo bändinsä The Spike Dope Fiven kanssa 1960-luvun alkupuolella (mm. ratkiriemukas "Hully Gully For Two"), mutta ikimuistoisimmat suorituksensa Bäckman teki Disney-tuotantoihinsa. Parhaiten hänet saatetaan muistaa hengästyneen oloisena viskibassona (mm. Robin Hoodin Pikku-John), vaikka hänen ehdoton bravuurinsa on pehmeässä falsetissa vedetty Heinäsirkka Hopin laulu "On kivan kevyt olla", peräisin "Pikku-LP levystä" Heinäsirkka ja muurahaiset. Vaikka edellämainitun laulun hulvattomasta, kyseenalaisen "kevyestä" tulkinnasta voisi vetää mitä värikkäimpiä johtopäätöksiä, itse laulu on kuitenkin ihan virallinen Disney-tekele alkuperältään; Silly Symphonies -sarjan 1934 piirretyssä The Grasshopper and the Ants kuultiin laulun nopeatempoisempi alkuperäisversio "The World Owes Me a Living". Bäckman on sekä levytuotannoissaan että dubbauksissaan esittänyt lähes kaikkea Samu Sirkasta, hiiristä, possuista, kaniineista, kuninkaista, keisareista ja hovimarsalkoista Nalle Puhiin sekä Ville-jättiläiseen saakka.

Useissa Aku- ja Mikki -aiheisissa lauluissaan sekä mm. kolmen pienen porsaan "Ken nyt sutta pelkäisi?" ja Peter Panin "Seuraa johtajaa" -rallatuksissa Bäckman päätyi hyödyntämään samaa tekniikkaa jota Sauvo "Saukki" Puhtila käytti laulaessaan Pikkuoravien kanssa. Myös "Tuhkimo"-pikkulevyn herkässä balladissa "Nukkuessasi" (A Dream Is A Wish Your Heart Makes) Ritva Lehtelän Tuhkimo tyytyy lähinnä hyräilemään taustalla, piipittävien hiirten esittäessä laulun. Saman äänitystekniikan avulla Reino Bäckmanin pikkuveljestä Risto "Jallu" Bäckmanista tuli laulava Aku Ankka - tosin vain yhdelle "Pikku-LP levylle", Aku Ankan seikkailut. Kyseessä oli muutenkin harvinaislaatuinen tekele, sillä kyseistä alkuteosta ei löydy Disneyn alkuperäiseltä "Read Along" -sarjalta. Ruotsalaista alkuperää olevat laulut viittaavat siihen että koko kuunnelmaversio olisi ruotsalaista tuotantoa. (1980-luvun "Musiikkisatu" -sarjallakin ilmestyi muutamia puhtaasti ruotsalaisia Disney-tuotantoja). Aku Ankan seikkailut -pikkulevy muistetaan erityisesti myös siitä, että ensimmäisen laulun loputtua kertoja Jaana Saarinen sanoi "Sepä olikin mukava laulu, tuumi Aku ja lauloi uudestaan" - ja laulu kuultiin heti toisen kerran kokonaisuudessaan! Kyseiset Olle Bergmanin säveltämät laulut ovat tosin niin mukaansatempaavia ja mainiosti orkestroituja, että niitä kelpaa kuunnella toistamiseenkin.

"Pikku-LP levyistä" viimeinen oli vuoden 1972 Hokkuspokkus taikaluudalla. Samannimisen Disney-elokuvan (Bedknobs and Broomsticks, 1971) soundtrack-levy julkaistiin myös kokonaisuudessaan suomeksi äänitettynä, vaikka itse elokuvaa ei tuolloin dubattu. Kyseinen Hokkuspokkus taikaluudalla -levytys lienee Suomen ensimmäinen suomeksi julkaistu Disneyn soundtrack-levy (ja seuraavaa saatiinkin sitten odottaa pitkään, aina vuoteen 1990 asti). Suomenkielisen Hokkuspokkus taikaluudalla -soundtrackin tuottajana toimi EMI:llä työskentelevä sovittaja-kapellimestari Raimo Henriksson. Jukka Kuoppamäki vastasi jälleen kerran laulujen tyylikkäistä käännöksistä sekä lauloi Marion Rungin kanssa pääroolit upeammin kuin alkuperäiselokuvassa kuivahkosti laulaneet David Tomlinson ja Angela Lansbury.

Vaikka Reino Bäckman ohjasi ja tuotti vielä Aristokattien sekä Robin Hoodin elokuvadubbaukset sekä niiden "isot levyt", oli muissa EMI:n Disney-satukuunnelmissa tapahtunut oleellinen muutos. "Pikku-LP levyjen" tuotannon loputtua Raimo Henriksson toimi ohjaajana Ankkalinnan maisemiin sijoittuvissa kuunnelmissa joita tuotettiin kahdeksan levyn verran vuoden 1972 aikana. Bäckman oli tosin myös äänessä, kuten Ossi Ahlapurokin Henrikssonin, Paavo Louekarin sekä Molla Paimensalon kanssa. Nämä ilmeisesti puhtaana kokeiluna tuotetut kuunnelmat olivat ehdottomasti Bäckmanin aikakauden omituisinta tarjontaa, sillä esimerkiksi seikkailussa "Mikki ja Hessu Ei-Ei-maassa" ei ole lainkaan kertojaa - ja dialogia luetaan miltein suoraan Aku Ankka -lehden sivuilta (vaikka kääntäjäksi on ilmoitettu Seppo Heikinheimo). Tällä samalla periaatteella Bäckman & kumppanit toteuttivat myös ainakin yhden Asterix-sarjakuvan kuunnelman, "Asterix Olympialaisissa" - joka kuulostaa välillä siltä kuin mikrofoni olisi sijoitettu lähibaarin takapöydässä melskaavan humaltuneen äijälauman keskelle. (Totuus ei ehkä lienekään kaukaa haettu, jos uskomme useiden lähteiden juttuihin Reino Bäckmanin runsaasta alkoholinkäytöstä; valitettavasti muun muassa myös Disney-asiantuntija Markku Kivekäs kuului niihin jotka viina vei mennessään).

1970-luku oli elokuvatuotantojensa kanssa painiskelevalle Disney-yhtiölle erittäin vaikea. Suurella todennäköisyydellä Disneyn animaatiotuotantojen hyytyminen Robin Hoodin jälkeen aiheutti myös Bäckmanin Disney-uran hyytymisen. Bäckmanin oletettavasti viimeiseksi dubbaustyöksi jäi kulttimaineeseen noussut ruotsalainen piirroselokuva Tuulihattu (Dunderklumpen!) vuodelta 1974. Keskuudestamme poistuneen Bäckmanin kuolinvuosi ei ole KenNetin tiedossa.

Vaikka Bäckmanin suomenkieliset Disney-tuotokset eivät välttämättä kaikilta osin edustaneet osaamisen huippua, niistä aisti selvääkin selvemmin tekijöidensä vilpittömän, lapsenomaisen tekemisen ilon. On harhaanjohtavaa sekä ilkeää sanoa että Reino Bäckman olisi tehnyt Disney-töitään "amatöörivoimin", sillä hänen tuotannoissaan esiintyi niin ammattinäyttelijöitä kuin myös huippuartistejakin. On myös väärin painottaa Bäckmanista kerrottaessa hänen alkoholismiaan - sillä veti viinaa tai ei, tämä mies sai myös paljon tuloksia aikaan. Vaikka nämä vuosien 1965-1975 audio-tuotokset saattavat nykyään naurattaa tahattomasti, Bäckman teki hatunnoston arvoista pioneerityötä - puhumattakaan siitä että hänen dubbauksensa säästivät erityisesti äitien ja isien voimia, kun elokuvien tekstejä ei enää tarvinnut lukea lukutaidottomille lapsille. Myös suomalaisen pop-musiikkihistorian kannalta Reino Bäckmanin aikakausi on hurjasti merkittävämpi kuin seuraajiensa Raninin ja Lehtosaaren.

Reino Bäckmanin
Disney-elokuvadubbauksia
1967, Nalle Puh ja Hunajapuu
15.12.1967, Tuhkimo
20.12.1968, Viidakkokirja
1969 kesä, Bambi
19.12.1969, Peter Pan*
17.12.1971, Aristokatit
20.12.1974, Robin Hood
1976, Miekka kivessä*
(*ei varmaa tietoa)
(päivämäärät ovat
Suomen ensi-iltoja tai
uusintaensi-iltoja)

Walt Disneyn kiitoskirjeen Bäckmanille
- sekä koko aikakauden LP-levyt -
löydät sammonlaari.net -sivustolta!

Reino Bäckmanin dubbaaman Robin Hoodin jälkeen Disneyn seuraava animaatioelokuva oli Pelastuspartio Bernard ja Bianca (1977), jota KenNetin tietojen mukaan ei dupattu kuin vasta Pekka Lehtosaaren aikakaudella 1990-luvulla. Vuoden 1978 legendaarinen suomalainen "Pelastuspartio Bernard ja Bianca" -levykuunnelma toimi kuitenkin virstanpylväänä uudelle Disney-aikakaudelle. Suomennoksesta vastannut radiokuunnelmien veteraani Ilkka Toiviainen ohjasi erittäin sujuvan dialogikokonaisuuden jonka nimiosissa esiintyivät ammattinäyttelijät Jyrki Kovaleff ja Elina Salo. Ehdottomana tähtenä loisti Kyllikki Forssell ihanan kauheana Madame Meduusana. Heleä-ääninen laulajatar Taiska esitti toisen viihdeartistilegendan, Hectorin (alias Heikki Harman), suomeksi sanoittamat laulut varsin unohtumattomasti. Pelastuspartio Bernard ja Biancan kuunnelma lienee jäänyt Toiviaisen ainoaksi Disney-työksi, sillä vuoden 1981 Topi ja Tessu -duppauksessa (sekä vielä LP-levylle päätyneessä satukuunnelmassakin) mantteli oli jo siirtynyt Matti Raninille.

Näyttelijänä, ohjaajana, suomalaisen nukketeatterin uranuurtajana sekä Intimiteatterin johtajana tunnetun teatterineuvos Matti Raninin ansiolistalle kuuluu myös Suomen kenties ensimmäinen "tositeevee"-sarja. Tesvision ohjelmapäällikkö Karl Ehder marssitti nimittäin Raninin koko perheen (neljä poikaa, vaimon sekä Saara-isoäidin) Suomen kansan töllisteltäväksi 1960-luvun alussa television välityksellä. "Raninien TV-perhe" (joka parhaiten muistetaan nimellä "Niksulan TV") esitteli myös Kasper-nuken, jonka lauleskelu "trai-trai-trallallallaa!" on jäänyt elämään yhtenä suomalaisen populaarikulttuurin tunnetuimpana lausahduksena. Raninin vaimo Irja (o.s. Hämeranta) päätyi TV-2:n lastenohjelmien tuottajaksi ja sai ansioistaan jo keväällä 1965 Mannerheimin Lastensuojeluliiton Arvo Ylppö -mitalin. Irjan äiti, turkulainen Kerttu Hämeranta oli niin ikään suomalaisen lastenteatterin uranuurtajia (mm. Tove Janssonin Muumeista tekemillään näytelmäsovituksilla). Itseasiassa juuri Kerttu-anoppi sai Matti Raninin alunperin kiinnostumaan Kasper-teatterista. Kerttu Hämeranta myös sanoitti Reino Bäckmanin 1966 "Lumikki"-satulevyn laulun "Ain toivon" - jonka sanat Matti Ranin uudelleensovitti vuoden 1982 Lumikki-dubbaukselleen.

Lienee puhdasta sattumaa, että Matti Ranin löysi todellisen lapsen itsestään samoihin aikoihin 1960-luvun alkupuolella kun Suomessa alkoi ensimmäinen merkittävä Disney-aikakausi. Ritva Laatto, joka oli aiemmin ohjannut Raninia mm. Suomen Kansallisteatterin Kolme iloista rosvoa -musiikkinäytelmässä (1958), ohjasi Lumikin ja Seitsemän Kääpiön ensimmäisen suomalaisdubbauksen 1962. Raninin suuri ihastus, Eeva-Kaarina Volanen, esitti Lumikin puheääntä Laatton versiossa. Jouluun 1965 mennessä oli nuori Markku Kivekäs saavuttanut historiallisen kaksoisvoittonsa Tupla ja kuitti -ohjelmassa (joka kuului myös Tesvision tuotantoihin kuten "Raninien TV-perhekin") ja Musiikkitalo Westerlundin Reino Bäckman oli jo (syystä tai toisesta) perehtynyt tarpeeksi Disneyn musiikkimaailmaan voidakseen toimia aiheen konsulttina Tupla tai kuitti -ohjelmalle. Matti Ranin oli jo tuolloin ehtinyt "dubata" televisiolle - varsinaisesti lukea elokuvan tekstejä magnetofoninauhalle - muun muassa (tarkemmin määrittelemättömälle) Robin Hood -elokuvalle, esittäen itse kaikki roolit. Kyseessä voi olla peräti Disneyn 1952 elokuvaversio The Story of Robin Hood and His Merrie Men, sillä Suomen televisiossa oli nähty Disney-tuotantoa jo 1950-luvun loppupuolelta lähtien.

Raninien televisiomenestyksen ensimmäinen huippu osui siis hyvin lähelle Bäckmanin aikakauden alkua - jolloin sekä televisioyhtiöt että elokuvien maahantuojat alkoivat panostaa lasten viihteessä suomenkieleen. Siksi on hieman outoa ettei Matti Ranin muista muilta osin erinomaisessa elämäkerrassaan Käsi otsalla! (Gummerus, 2004) sitä milloin hänen oma Disney-kautensa oikeasti alkoi. Elämäkerrassaan Ranin mainitsee vain kahdessa lyhyessä kappaleessa että "kaikkiaan viitisentoista koko illan piirrettyä" kulki hänen käsiensä kautta, mutta sijoittaa tämän elämänvaiheen vasta eläkepäiviensä alkuun, vuoden 1988 tienoille - vaikka hänen taidokkaasti dubbaamansa Topi ja Tessu saapui Suomen elokuvateattereihin jo jouluna 1981! Jukka Murtosaaren haastattelussa (Sarjainfo 1/1993) Matti Ranin kuitenkin puhui Kaunottaresta ja Hirviöstä vasta kahdeksantena Disney-dubbauksenaan. Kyseisen elokuvan tiedetään jääneen Raninin viimeiseksi pitkän Disney-klassikon dubbausohjaukseksi.

KenNetti pitää todennäköisenä että Raninin ohjaamien pitkien Disney-dubbausten lukumäärä on todellakin vain kahdeksan. Topin ja Tessun sekä Kaunottaren ja Hirviön lisäksi näihin ohjauksiin kuuluu Kaunotar ja Kulkuri (ilmeisesti vuodelta 1984), Mikki Hiiren Jouluaatto (ilmeisesti vuodelta 1983), Lumikki ja Seitsemän Kääpiötä (vuodelta 1982), Oliver ja Kumppanit (1989), Pieni Merenneito (1990) sekä yksi kenties ikuiseksi mysteeriksi jäävä teos (ellei se sitten ole Miekka Kivessä -elokuvan ensimmäinen dubbaus, joka luultavasti tehtiin elokuvan uudelleenjulkaisun aikoihin vuonna 1976 ja julkaistiin vuokravideolla 1980-luvun loppupuolella). Raninin Lumikki ja Seitsemän Kääpiötä, Topi ja Tessu, Kaunotar ja Kulkuri sekä Mikki Hiiren Jouluaatto ovat äänellisesti hyvin samankaltaisia tekeleitä - pehmeitä ja lämpimiä. Jos näitä neljää teosta vertaa Raninin aikakauden myöhempiin dubbauksiin (Oliver ja Kumppanit, Pieni Merenneito, sekä Kaunotar ja Hirviö), on niissä kuultavissa selvä ero.

Raninin Pieni Merenneito, Lumikki ja Seitsemän Kääpiötä sekä Mikki Hiiren Jouluaatto kokivat saman kohtalon kuin useimmat Reino Bäckmanin dubbauksista: ne jälkiäänitettiin uudestaan seuraavalla aikakaudella. KenNetti pitää todennäköisenä, ettei Raninin mestarillista Lumikki-dubbausta (jossa ensimmäistä kertaa myös laulut kuultiin suomenkielisinä!) olisi koskaan lähdetty korvaamaan uudella jälkiäänityksellä ellei ohjaaja olisi puhtaasti vahingossa vaihtanut Vilkkaan ja Lystikkään nimiä päittäin. Liekö jälleen ironian huippu että Ranin itse näytteli samassa dubbauksessa sanoissaan sekoilevaa Viisas-kääpiötä! Ranin esitti saman roolin ihan eri tavalla Pekka Lehtosaaren ohjaamassa 1994 dubbauksessa. (Siitä ja Raninin omasta Lumikki-dubbauksesta - sekä Kyllikki Forssellin hyytävästä noitakuningattaresta voit lukea paljon lisää KenNetin tietokannassa!)

Raninin elämäkerrasta paljastuu että 1970-80-lukujen vaihde, sekä erityisesti sitä seuranneet vuodet aina kevääseen 1987 saakka ovat olleet niin hektisiä, ettei mies taida yksinkertaisesti muistaa repeytyneensä myös tuottamaan ja ohjaamaan dubbauksia sekä satukasetteja jo 1980-luvun alkupuolella. Totta on, että Warner Bros. Entertainment Finland Oy toimi 1980-90-lukujen taitteessa Disneyn elokuvien levittäjänä Suomessa - mutta Raninin elämäkerrassaan mainitsemat "viitisentoista" pitkää dubbausta Warnerille sisältävät hyvin suurella todennäköisyydellä myös ei-Disney-tuotantoja sekä Pekka Lehtosaaren aikakauden dubbauksia joissa Ranin on toiminut pelkästään näyttelijänä. Ranin jälkiäänitti 1980-luvun loppupuolella Disney-tuotantojen lisäksi myös muun muassa Warnerin klassikkopätkiksien videoversioita (kuten Väiski Vemmelsäärtä, Tipiä ja Sylvesteriä sekä Repe-sorsaa) - unohtamatta tietenkään Kreivi Duckula -piirrossarjaa (1988), jonka hilpeä suomidubbi edustaa Raninia villeimmillään.

Matti Ranin muistaa tehneensä ensimmäisen varsinaisen dubbaustyönsä Helsingin Kulosaaren Fennadan studioilla. Topi ja Tessu oli kuitenkin Suomi-Filmi Oy:n maahantuoma, kuten myös Lumikin uusi kopio. Ainakin viimeksimainitun tapauksessa Ranin muistelee studiona käytetyn Suomen elokuvasäätiön äänitysstudioita, jotka rakennettiin Helsingin Annankadulla sijaitsevaan kerrostalon pyykkitupaan. Disneyn dubbauksia tuolloin maailmanlaajuisesti valvonut Blake Todd oli maininnut Raninille ettei ollut nähnyt surkeampia studioita kuin ainoastaan Brasiliassa. Todd ja Disney olivat kuitenkin Raninin tuotoksiin tyytyväisiä. Arvostettuna näyttelijänä Ranin sai houkutelluksi dubbausohjauksiinsa Suomen ammattinäyttelijöiden kermaa - ehkäpä juuri siksi että näyttelijät "saivat ohjaajan johon he luottivat", kuten Ranin asian itse ilmaisi. Edeltäjänsä Reino Bäckmanin uraauurtavista töistä huolimatta dubbauksia pidettiin edelleen ammatttilaisnäyttelijöiden piirissä lähinnä "hullutuksina" - ja tähän suhtautumistapaan Matti Ranin toi kieltämättä tärkeän muutoksen.

Vaikka Raninin Lumikin, Mikki Hiiren Jouluaaton sekä Kaunottaren ja Kulkurin dubbausvuosista ei ole sataprosenttista varmuutta, pystyy ne määrittelemään erityisen nostalgisen äänenlaatunsa lisäksi Disney-yhtiölle tärkeän vuosiluvun tienoille. Helmikuussa 1984 tuli nimittäin kuluneeksi täsmälleen 60 vuotta Disneyn ensimmäisen animaattorin palkkaamisesta (vaikka The Disney Brothers Studio oli perustettu jo vuoden 1923 puolella). Disneyn Timanttijuhlavuotta juhlittiin joka tapauksessa Suomessakin 1984, jolloin Matti Raninin lämmin ääni tuli tutuksi elokuvateattereiden mainostrailereista. Disneyn tuottamasta "live"-elokuvasta Kun sudet ulvovat (Never Cry Wolf, 1983) tuli ainakin Suomessa "Timanttijuhlavuoden virallinen elokuva". Jouluna 1984 Kaunotar ja Kulkuri palasi Suomen elokuvateattereihin, hyvin suurella todennäköisyydellä Raninin upouudella dubbauksella varustettuna.

Edellisjouluna 1983 Bäckmanin dubbaama Robin Hood oli tehnyt paluun elokuvateattereihin, mutta sen "alkukuvana" nähtiin Mikki Hiiren Jouluaatto. Mikäli lyhytpiirretty oli jo tuolloin varustettu Raninin dubbauksella, on sen jälkiäänitys tehty suhteellisen nopeasti, sillä samainen Mickey's Christmas Carol sai Iso-Britannian ensi-iltansa vain kaksi kuukautta aiemmin ja Yhdysvaltain ensi-iltansa peräti samana jouluna 1983. Mikki Hiiren Jouluaatto tunnettiin alunperin nimillä Mikin jouluaatto, Mikin joululaulu, sekä - kuten elokuvan alkuperäisissä suomenkielisissä alkuteksteissä - Mikkin jouluaatto. Tässä alkuperäisdubbauksessa, jota ei siis kelpuutettu DVD-julkaisuihin, Matti Ranin esitti Roope Ankan roolin itse. Muista erinomaisista äänisuorituksista vastasivat mm. Pekka Autiovuori (yllättävän hillittynä Mikki Hiirenä) ja sekä Raninin iki-ihanan lämpöisä Lumikki, Jaana Oravisto pienessä roolissa "Kultu Kimalluksena".

Jouluna 1985 hyytävä Hiidenpata valloitti Suomen valkokankaat, mutta ilman dubbausta. Alkuperäinen ikäraja (K11) saattoi olla vahva syy sille, ettei Hiidenpataa jälkiäänitetty suomeksi kuin vasta 1990-luvun loppupuolella, jolloin elokuvan ikäraja laski huomattavasti (ja jolloin Disney alkoi markkinoida tätä perheen pienimmille sopimatonta kauhuelokuvaa harmillisen harhaanjohtavasti). Jouluna 1986 oli sitten Basil Hiiri, Mestarietsivän vuoro. Matti Ranin oli todennäköisesti kieltäytynyt sen dubbaamisesta muihin työkiireisiinsä vedoten. Raninin johtamassa Intimiteatterissa nimittäin suorastaan kuhisi; lasten- ja nuortenteatteriksi pyrkivä Intimi asetettiin kesällä 1986 Suomen Teatteriohjaajaliiton toimesta boikottiin, kun jo meneillään olevat toisen näytelmän harjoitukset peruutettiin Jussi Parviaisen uuden kohunäytelmän astuessa tärkeysjärjestyksessä ykköseksi. (Vuosi aiemmin suurta kohua herättänyt Parviaisen Valtakunta oli osoittautunut Intimin kaikkien aikojen kassa- ja yleisöennätykseksi, joten tottakai teatterinjohtaja Raninkin uskoi uuteen menestykseen). Intimi oli kuitenkin jo profiloitumassa lasten- ja nuortenteatteri Pieneksi Suomeksi, jonka 1986 menestyksiin kuului Veljeni Leijonamielen suomalainen kantaesitys sekä näyttämöversio H.C. Andersenin sadusta Todellinen prinsessa. Näiden lisäksi Raninien Kasper-nukketeatteri vietti 25-vuotisjuhlaansa itsenäisyyspäivänä 1986 Intimiteatterin aulassa - puhumattakaan siitä, että Matti Ranin vietti omaa 40-vuotisjuhlaansa Intimin lavalla 20. maaliskuuta 1987 ja vain muutama viikko myöhemmin ilmoitti eroavansa toimestaan. Kaikki edelläluetellut seikat ovat varmasti näytelleet osuutta siinä, että Lähiöteatterin perustaja Jarmo Harjula tupsahti ohjaamaan Disneyn Basil Hiiren 1986 dubbauksen - jonka yliliioittelevissa, lässyttävissä ja lapsellisesti vinkuvissa äänissä mentiin pahasti metsään. Onneksi varhaiseläkkeelle siirtynyt Matti Ranin palasi Warnerin pyynnöstä Disney-klassikoiden pariin ohjaamalla Oliver ja Kumppanit -dubbauksen (1989) erittäin onnistuneesti.

Matti Raninin lämmin, isällinen ääni on jäänyt kaikumaan lukemattomien 1980-luvun lapsien korviin ainoana oikeana suomalaisena Disneynä. Dubbauksistaan huolimatta Ranin esiintyi nimittäin huomattavasti enemmän Musiikkisatu -kaseteilla. Disneyn "Read-Along" -alkuperäissarja (jonka Reino Bäckman toi Suomeen nimellä Walt Disneyn Pieni Long Play -levy) oli tuotettu Yhdysvalloissa uutena parempana versiona vuosina 1977-79. Sarjaan kuuluvia satupaketteja (kirja & kuunnelma) julkaistiin Ruotsissa Walt Disneys Musiksaga -nimellä Select / Hemmets Journal Ab -yhtiön kustantama. Oy Kirjalito Ab (nykyinen Egmont Kustannus Oy) toi sarjan Suomeen identtisellä ulkoasulla sekä suomenkielisellä nimivastineella Walt Disneyn Musiikkisatu. Ensimmäiset Musiikkisadut tuotettiin vuonna 1984 ja todennäköisesti myös julkaistiin saman vuoden joulumarkkinoille (mm. Tuhkimo, Viidakkokirja ja Lumikki, josta viimeksimainittu sisälsi Johanna Nurmimaan laulamat alkuperäislaulut Matti Raninin elokuvadubbauksesta). Ranin päätyi kyseisten satukuunnelmien tuottajaksi kommandiittiyhtiönsä Finn-Kasperin nimissä (jonka nimi tulee tietenkin Kasper-käsinukesta). Lumikin lauluja lukuunottamatta Ranin ei useinkaan hyödyntänyt tekemiään Disney-dubbauksia Musiikkisaduissaan (toisin kuin ruotsalaissarjan ohjaaja-tuottaja Doreen Denning) vaan käänsi dialogitekstit uudestaan ja roolitti hahmoäänetkin uudelleen. Poikkeuksina tästä säännöstä toimivat uudemmat Disney-klassikot Oliver ja Kumppanit, Pieni Merenneito sekä Kaunotar ja Hirviö. Ranin tuotti ja ohjasi myös Musiikkisatuversiot Basil Hiiri, Mestarietsivä sekä Maa aikojen alussa (1988, Universal) vaikka kyseisissä alkuperäiselokuvissa kuultiin Jarmo Harjulan ohjaamat suomidubbaukset.

Kuten Matti Ranin itse, myös hänen poikansa Matti Olavi Ranin seurasi isänsä jälkiä teatterimaailmaan. Nuorempi Ranin tunnetaan ehkä parhaiten rooleistaan Helsingin kaupunginteatterin näytelmissä. Matti Olavi Ranin vastasi usein isänsä ohjaamien dubbausten dialogikäännöksistä ja päätyi myös useammin kuin kerran sankarirooleihin. Matti Olavi on antanut äänensä muun muassa Lumikin sekä Pienen Merenneidon prinsseille, Kaunottaren ja Kulkurin Kulkurille, Topin ja Tessun Topille, sekä Kaunottaren ja Hirviön Hirviölle. Hänen ikimuistoisimpia äänitöitään lienee kuitenkin hulvaton Hessu Hopo useissa Musiikkisaduissa, ennenkuin toisen teatterisuvun vesa Petri Liski peri roolin 1990-luvun puolella.

Duppauksissaan ja satukuunnelmissaan Matti Ranin luotti paljolti samoihin näyttelijöihin ja laulajiin, joista jotkut kuuluivat lähimpään ystävä- ja perhepiiriin. Muun muassa Lumikki -dubbauksensa sankarittaren Ranin löysi silloisesta miniästään, näyttelijä Jaana Oravistosta. Kaunottaren ja Hirviön pikku-Kupin roolin teki ohjaajan viisivuotias pojanpoika Mika Ranin. Unohtumattomimmat Raninin lapsinäyttelijät ja -laulajat tulivat Uskin, Jokisen, Koskelon, Kuneisen, Valtasalmen ja Wiskarin perheistä. Ammattinäyttelijöistä koostuvaan Raninin "äänihoviin" kuuluivat muun muassa Rauha Rentola, Esa Saario, Pekka Autiovuori, Anitta Niemi, Elli Castrén, Karin Pacius, Kauko Helovirta, Keijo Komppa, Miitta Sorvali, Pirkko Aarnio, Aaro Jaronen, Jukka Puotila, Aarre Karén, sekä laulajat Ritva Laurila, Johanna Nurmimaa, Kai Lind, Martti Metsäketo ja "laulujen musiikillinen johtaja" Heikki Laurila. Ohjaaja Ranin oli äänirooleissaan parhaimmillaan silloin kun sai "revitellä" kunnolla; hänen mestarisuorituksiinsa kuuluu Pienen Merenneidon alkuperäisdubbauksen kokki Louis, sekä aiemmin mainitut Lumikin alkuperäinen Viisas, sekä Mikki Hiiren Jouluaaton Roope Ankka (joka toimii lähes saumattomasti alkuperäisääni Alan Youngin sanattomien huudahdusten ja yskäisyjen rinnalla). Topin ja Tessun loistavassa dubbauksessa Ranin esitti metsästäjä Aatu Remusta sangen vakuuttavasti, mutta täydensi myös Pertti Palon esittämän Näpsä-linnun repliikkejä omalla äänellään - jota tosin ensikertalainen ei ehkä huomaa. (Se miksi näin tehtiin, jää varmaan ikuiseksi mysteeriksi).

Niille, jotka muistavat ainoastaan Johanna Nurmimaan hurjan hyperventiloinnin alkuperäisenä Pienenä Merenneitona Raninin elokuvaduppauksessa (1990), on mainittava että kyseinen laulaja-näyttelijä on onnistunut useissa Raninin Musiikkisatujen puherooleissa huomattavasti paremmin. Nurmimaan suloisimpiin äänitöihin kuuluu muun muassa haltijatar Cherlindrea Willow-kuunnelmassa sekä riemastuttavan raikas Maija Poppanen samannimisessä (ilmeisesti 1987 äänitetyssä) kuunnelmassa. Nurmimaan laulunlahjoista ei ole koskaan ollut epäilystäkään; hänen laulamistaan Disney-rooleista löytyy lähes kaikki mahdollinen pienistä porsaista operaattisiin aarioihin asti. Bäckmanin aikakauden Jaana Saarisen tavoin myös Johanna Nurmimaa löysi tiensä Salattuihin elämiin.

Toisessa suosikkitelevisiosarjassa Kotikatu vuosikausia ihastuttanut Anitta Niemi kuului Raninin Musiikkisatu-hoviääniin yhtä erottamattomana osana kuin Nurmimaa. Helsingin Kaupunginteatterin lavoilta tuttu Anitta Niemi teki äänirooleissaan kaiken aina Tuhkimosta ja Minni Hiirestä Roger Rabbitin Jessica-vaimoon asti. Vuonna 1987 Anitta Niemen antaessa äänensä Ruususen Pahattarelle suomalaisten satukuunnelmien historia toistui upeasti, sillä lähes kaksikymmentä vuotta aiemmin heleä-ääninen Ritva Lehtelä oli tehnyt Bäckmanin & Kivekkään Prinsessa Ruususen pitkässä satukuunnelmassa yhtä merkittävän hypyn suloisista äänirooleista vakuuttavaan pahuuden ruumiillistumaan.

Kasper-nukkeseikkailujen seuraaja oli Raili Mikkasen ja Masa Pulkkisen luoma Histamiini-sarja, jossa Matti Ranin piteli nimihahmon lankoja kirjaimellisesti käsissään. Samassa sarjassa ikimuistoisena noita Anelma Unelmana hihittänyt nukketaiteilija Pirkko Aarnio hyppäsi myös Raninin dubbauksiin sekä Musiikkisatuihin. Ääneltään lämpimästi pulppuava näyttelijälegenda Rauha Rentola teki myös monia unohtumattomia äänirooleja Raninin tuotannoissa aina hyvistä haltijoista ystävällisiin täteihin sekä vähemmän ystävällisiin mummeleihin. Rentolan ääntä on kuultu myös Pekka Lehtosaaren duppausohjauksissa. Muun muassa Tuhkimon Haltijatarkummitätinä Rentola esiintyi kuitenkin ensin Raninin ohjaamana 1984 Musiikkisadussa ja vasta vuosia myöhemmin Lehtosaaren dubbauksessa. Mainitsemisen arvoinen "täti-ääni" Raninin aikakaudelta oli myös ohjaajan vaimo, Irja Ranin. Vaikkei Irjaa kuultukaan Disney-klassikoiden dubbauksissa, hän teki sitäkin unohtumattomamman ääniroolin vuoden 1987 Musiikkisadussa Prinsessa Ruusunen, jossa Floran, Faunan ja Ilomielen persoonat yhdistettiin viimeksimainitun äänirooliin (josta Matti Ranin tosin käytti vanhempaa virallista nimitystä Tähdetär). Vähemmän lempeämpää Irja Raninia kuultiin Musiikkisadussa Pete ja Lohikäärme Elliott.

Musiikillisesti Matti Raninin Disney-aikakausi eroaa huomattavasti Reino Bäckmanin kultaisista vuosista. Bäckman ja Westerlund/EMI panostivat eturivin laulajatähtiin sekä sanoittajiin (mm. Jukka Kuoppamäki ja "Pertsa" Reponen). On tosin huomattava että Raninin aikakaudella, 1980-luvulla, Disney-klassikoissa ei leikitty ääninäyttelijöiden ja laulajien tunnettuudella niin merkittävästi kuin 1960- ja 1970-lukujen taitteessa. Sama leikkiminen aloitettiin uudelleen 1990-luvulla, jolloin ääninäyttelijöiden sekä laulajien tunnettuus-standardista tuli ylipursunut itsestäänselvyys, josta ei ole syksyyn 2011 mennessä päästy vieläkään eroon. Tästä huolimatta Disney-laulujen sanoituksiin ei ole erityisemmin panostettu sitten vuoden 1978 jolloin Hector sanoitti Pelastuspartio Bernard ja Biancan laulut Ilkka Toiviaisen kuunnelmaan.

1980-luvulla Disney-laulujen sanoituksista vastasi Matti Ranin itse. Oli täysin poikkeuksellista, jos joku muu sanoitti lauluja Raninin Disney-dubbauksiin sekä Musiikkisatuihin. Vaikka Matti Ranin on tarinankertojana ja sanankäyttäjänä luonnonlahjakkuus, ei ammattisanoittajan käyttäminen olisi ollut silloin tällöin pahitteeksi. Raninin ehdottomiin sanoitusbravuureihin kuuluu Musiikkisadulle Maija Poppanen luotu "Superoptihupilystivekkuloistokainen" (--vauvana en jokellellut/ olin aivan mykkä/ isä sanoi: "puhu jotain!" / "sust' ei kukaan tykkää!" / päivän päästä päätin olla aivan puhuvainen / sanan hurjan päästi suustaan vauva kaunokainen--). Toista ääripäätä, Raninin mielikuvituksettominta antia, edustaa Kaunottaren ja Hirviön "Tyttö sekä hän" - joka on suomenkielinen vastine sanoille "Beauty and the Beast". Raninin laulut sisälsivät paljon sanaleikkejä, mutta Bäckmanin aikakaudella kuultiin huomattavasti sykähdyttävimpiä sekä mielikuvituksellisimpia sanoituksia. Oman lukunsa muodostavat ne muutamat laulut, joissa Ranin hyödynsi aiempaa olemassaolevaa suomennosta, jolloin Musiikkisatujen kustantaja Kirjalito sekoitti pakkaa ilmoittamalla sanoittajaksi pelkästään Matti Raninin. Esimerkiksi Kirjaliton Liisa Ihmemaassa -musiikkisadussa Kyllikki Solanterän suomentamia lauluja väitettiin Raninin käännöksiksi. Lumikki-dubbaukseensa Ranin hyväksyi Reino Helismaan "Hymy huulillas on" -laulun sellaisenaan.

Mutta toisin kuin Bäckmanin aikakauden "Pikku-LP levyissä", Raninin Musiikkisaduissa sekä laulujen säestys että kuunnelman taustalla kuultu musiikki oli lähes poikkeuksetta peräisin alkuperäiselokuvien ääniraidoilta (eli siis aitoa soundtrack-materiaalia). Laulujen "musiikillinen johtaja" Heikki Laurila piti erityisen hyvää huolta siitä että Bäckmanin aikakauden tekeleistä pahasti puuttuneet kuoro-osuudet soivat Raninin dubbauksissa jopa paikoitellen sykähdyttävämmin kuin alkuperäisklassikkojen ääniraidoilla (mm. Lumikki ja Seitsemän Kääpiötä, Kaunotar ja Kulkuri sekä Topi ja Tessu). Myös Musiikkisatu-versioissa Laurilan kuoro kuulosti poikkeuksellisen hyvältä, vaikka se yleensä koostui vain viidestä ihmisestä. Laulavan kapellimestarin lisäksi kuorossa esiintyivät Ritva Laurila, Kai Lind, Martti Metsäketo ja Johanna Nurmimaa. Suloisen äidillisellä äänellä siunattu Ritva Laurila, kapellimestarin vaimo, lauloi useampaan kuin yhteen kertaan Anitta Niemen esittämien hahmojen lauluosuudet, joista häikäisevästi saumattomimmat suoritukset kuullaan Musiikkisadussa "Mikki ja pavunvarsi" sekä dubbauksessa Kaunotar ja Kulkuri. Monipuolisina viihdeartisteina tunnetut Kai Lind ja Martti Metsäketo tuskin esittelyjä kaipaavat; Lindistä mainittakoon se Disney-historiallisesti merkittävä seikka että hän lauloi Robin Hood -animaatioklassikon laulut ensin 1970-luvulla Reino Bäckmanin duppausohjauksessa ja sitten uusin sanoin 1980-luvulla Matti Raninin Musiikkisadussa. Heikki Laurilan manttelin Raninin musiikkisatujen sekä dubbausten "musiikillisena johtajana" peri myöhemmin Jukka Jarvola.

VHS-videonauhat valloittivat kotivideomarkkinat 1980-luvun puolivälissä. Suomalaisten videovuokraamoiden Disney-tarjonta oli kuitenkin vielä suppeaa - ja siksi Kirjaliton "Musiikkisadut" olivat aikansa ehdoton hittituote, jolla Disney-klassikot saatiin tuotua ihmisten koteihin. Alkuperäiskielinen Liisa Ihmemaassa oli ensimmäinen 1980-luvulla Suomessa VHS-vuokravideona julkaistu Disney-klassikko, jota seurasi joukko Disneyn "live-action" -elokuvia kuten Riemukupla, haamuiloittelu Blackbeard's Ghost ja Dick Van Dyken tähdittämä Never a Dull Moment. Salaperäisellä suomidubbauksella varustettu Miekka Kivessä ilmestyi myös samoihin aikoihin vuokravideoksi. (Kyseinen ensidubbaus ei ollut Pekka Lehtosaaren käsialaa, vaikka jo siinä Merlinin roolissa loisti Kauko Helovirta; Arttu-pojan roolissa kuultava naisnäyttelijä ja äänittämättömäksi jäänyt finaalin kuoro viittaisivat kovasti Reino Bäckmanin aikakauden suuntaan, mutta kyseessä on myös voinut olla aloittelevan Matti Raninin tuotos 1970-luvulta). Vasta 1980-luvun loppupuolella Disney-klassikot alkoivat tupsahdella vuokravideomarkkinoille, edelleen tosin alkuperäiskielisinä, suomeksi tekstitettyinä versioina. Näihin kuuluivat muun muassa Pinocchio, Prinsessa Ruusunen ja Maija Poppanen. Horisontissa sarasti jo uusi uljas aikakausi, joka oli tuleva muuttamaan monia asioita.

Matti Raninin suurin ansio Disney-töissään oli se, että hän loi seuraajilleen vankan perustan. Monet hänen ammattitaitoisista vakioäänistään - sekä myös Ranin itse - jatkoivat uudelle aikakaudelle Pekka Lehtosaaren tarttuessa ohjaksiin. Raninin korkealaatuiset työt olivat tuoneet dubbaukset uuden taiteenlajin tasolle.

Matti Raninin
Disney-elokuvadubbauksia
Topi ja Tessu (1981)
Lumikki ja Seitsemän Kääpiötä (1982)
Mikki Hiiren Jouluaatto (1983)*
Kaunotar ja Kulkuri (1984)*
Oliver ja Kumppanit (1989)
Pieni Merenneito (1990)
Kaunotar ja Hirviö (1992)
Miekka kivessä* (1976)
(*ei varmaa tietoa)
(vuosiluvut ovat
Suomen ensi-iltoja tai
uusintaensi-iltoja)

Disneyn ensimmäiset suomalaiset VHS-myyntivideot, Oy Egmont Filmin levittäminä, ilmestyivät kauppoihin syksyllä 1990. Mukana oli kolme klassikko-julkaisua punakantisina videokasetteina: alkuperäiskielinen Dumbo ja Matti Raninin dubbaamat Mikki Hiiren Jouluaatto sekä Kaunotar ja Kulkuri. Viimeksimainitusta tuli "vuoden 1990 myydyin videokasetti" (Oy Europa Vision Ab:n Showtime -kesäesitteen 1991 mukaan). Vuoden 1991 videotapaus oli Disneyn Fantasia - jonka suomeksi puhuttua versiota ei oikeastaan edes voi sanoa dubbaukseksi (yhtä pikku-kohtausta lukuunottamatta). Vuonna 1991 ilmestyivät myyntivideoina myös laulaja Costi Snellmanin dubbausohjauksella varustettu Liisa Ihmemaassa sekä Matti Raninin alkuperäisdubbauksella varustettu Pieni Merenneito (jonka nauhalla elokuvan jälkeen mainostettiin keväällä 1992 avautuvaa Pariisin EuroDisney Resortia, joka nykyään tunnetaan nimellä Disneyland Resort Paris).

Pekka Lehtosaaren ensimmäinen pitkän Disney-klassikon dubbausohjaus oli mitä ilmeisimmin Pelastuspartio Bernard ja Bianca Australiassa (1991). Tästä lähtien Suomen elokuvateattereihin saapui samasta elokuvasta kaksi eri ääniversiota, yksi alkuperäisäänillä (jonka näytösajat alkuvuosina tyrkättiin myöhäisiltaan) ja toinen dubattuna suomiversiona. Matti Ranin ohjasi kuitenkin vielä Kaunottaren ja Hirviön (1992), ja luovutti sen jälkeen ohjakset Lehtosaarelle sekä espoolaiselle Tuotantotalo Werne Oy:lle. Uusi aikakausi oli virallisesti alkanut.

Puolet Matti Raninin erittäin tyylikkäistä dubbaustöistä vaipui unholaan kun Disney Character Voices International ja täti nimeltä Kirsten Saabye alkoivat diktaattorimaisesti vahtia dubbausten pienimpiäkin seikkoja. Samaisen ääniosaston amerikkalainen päämaja oli 1970- ja 80-lukujen vaihteessa alulle pantu Disney Character Voices (jonka tallissa työskentelivät mm. erittäin taitavat ääninäyttelijät Les Perkins, Hal Smith, Corey Burton ja Linda Gary). Matti Raninin aikakauteen ääniosaston kansainvälinen puoli ei ehtinyt erityisemmin vaikuttaa; tiukempi linja otti ensiaskeleitaan itseasiassa vasta Kaunottaren ja Hirviön dubbaustuotannon aikana. Pekka Lehtosaaren ryhtyessä dubbaushommiin tilanne oli kuitenkin jo totaalisesti muuttunut. Virallisen ääniosastonsa kautta Disney-yhtiö vaatimalla vaati että heidän elokuviensa oli kuulostettava samalta kaikilla kielillä. (Ainoastaan amerikkalaiset voivat kehittää niin hullun teorian, että maailman kaikkien kielien tulee kuulostaa amerikkalaiselta). Tästä älyttömästä pyrkimyksestä tuli Lehtosaaren kauden määräävin ominaisuus. Siinä missä Matti Ranin panosti suhteellisen ymmärrettävään suomenkieleen, Lehtosaaren ja kumppaneiden oli pakko vääntää suomenkieltä amerikkalaisittain.

Tuloksena syntyi muun muassa hilpeitä sekä kyseenalaisia finglish-laulukäännöksiä joissa amerikkalaisesta ääntämisasusta tuli sellaisenaan suomenkielinen vastine; osuvimpina esimerkkeinä Tuhkimon "Bibbedi babbedi buu" (alkup. "Bibbidi Bobbidi Boo") sekä Lumikin "Hai hou" (alkup. "Heigh-Ho"). Samalla periaatteella Lehtosaaren Maija Poppasen hittilaulu "Supercalifragilisticexpialidocious" pitäisi kirjoittaa niinsanotulla oikeaoppisella suomenkielellä muodossa "Superkalifragilistiekspialidousuus". Sama käännöslogiikka ei kuitenkaan ole aina pätenyt elokuvien nimien kohdalla. Muun muassa Disneyn Hercules muuttui Suomessa vain yhden kirjaimen verran (Herkules), vaikka nimen oikeaoppinen suomenkielinen vastine on Herakles. Disneyn Pocahontas-nimeen ei lähdetty kuitenkaan ceen tilalle koota änkemään. Vanha kunnon Pinokkio kirjoitetaan edelleen Suomessa virallisesti alkuperäiseen amerikkalaiseen tyyliin (Pinocchio) - vaikka Hercules/Herkules -logiikan mukaan se pitäisi ääntää "pinossio". Raninin ja Bäckmanin aikakausille ominainen sooloilu käännöksissä ei siis suinkaan lakannut Lehtosaaren aikakaudella, vaikka Disney-yhtiöllä oli varmasti tarkoitus yhtenäistää ja selventää tuotostensa kokonaislinjaa. Vaikka Lehtosaaren aikakaudella saatiin paljon hyvää aikaan, uudet käännökset sotkivat entisestään suomalaisen Disney-viihteen sillisalaattia; useista Disney-lauluista on tämän takia vähintään kolme eri versiota sekä nimeä, ja samat hahmot voidaan tuntea useammalla kuin yhdellä nimellä. Esimerkiksi Pinocchion Samu Sirkka tunnettiin ennen vanhaan myös nimillä Sirri Kotisirkka sekä Sami Sirkka, ja samassa teoksessa esiintyvällä viekkaalla kettu-hahmolla on nimiä sitäkin enemmän (mm. Mikko Repolainen, Mikko Lurjus ja Kettu J. Kelminen).

Niin ikään Disney Character Voicesilla oli alunperin hyvä tarkoituksensa, mutta vuosien varrella sen toiminta osoittautui vähintään kyseenalaiseksi. Päämaja hyväksyi vuonna 1989 amerikkalaiseksi viralliseksi Lumikki-ääneksi kuin huumeiden vaikutuksen alla kimittävän Mary Kay Bergmanin (joka teki paljon parempia ja peräti suloisempia ääniä alkuperäisen South Park -televisiosarjan naishahmoina). Lumikin tapaus selittänee muun muassa sen miksi Costi Snellmanin ohjaamissa dubbauksissa Mervi Hiltusen karmea nasaalivinkuna Ihmemaan Liisana sekä Hanna Salakarin luonnoton vikinä Peter Panin Leenana saivat Disney Character Voices Internationalin siunauksen. Disneyn teemapuistoihin ääniosaston päämaja tuotti mm. humaltuneelta kuulostavan Samu Sirkan (Walt Disney Worldin valoparaatille SpectroMagic), kun taas Disneylandin alkuperäisessä Fantasmic! -spektaakkelissa kiljuva Pahatar oli vain varjo alkuperäisääni Eleanor Audleyn tyylikkyydestä. Allekirjoittanut ei siis peittele suoranaista inhoansa Disney Character Voicesia kohtaan, sillä kyseinen ääniosasto on jo kahdenkymmenen vuoden ajan raiskannut vanhojen Disney-klassikkojen loistavia alkuperäisääniä uusilla, innottomilla versioilla - ja samaan aikaan asettanut eri kielisille dubbauksille erittäin tiukkoja sekä älyttömiä ehtoja! Disney Character Voices Internationalin tiedetään vaatineen pääosaääniin tietyn ikäisiä näyttelijöitä, vaikka esimerkiksi Disney-äänilegendoihin kuuluvat Hal Smith ja Clarence Nash esiintyivät vielä vanhoina papparaisina ikinuorten Hessu Hopon ja Aku Ankan ääninä. Notre Damen Kellonsoittajan alkuperäis-Quasimodona kuultiin yli neljäkymppistä Tom Hulcea, mutta dubbausversioissa ääninäyttelijän tuli olla enintään 30-vuotias. Älyttömistä ehdoista liikkuu myös vahva urbaanilegenda, jonka mukaan muun muassa Arja Korisevan väitetään päätyneen Pocahontasin ääneksi osittain pelkästään ulkonäkönsä perusteella. Kieltämättä myös Mervi Hiltunen - josta kuoriutui kauhistuttavan Liisa-roolinsa jälkeen Kaunottaren ja Hirviön lumoava Belle - näytti uskomattoman paljon viimeksimainitulta hahmolta.

Uransa alkupuolella Pekka Lehtosaari oli myös täysin tietoinen siitä, ettei Disney Character Voices International pitänyt samojen ääninäyttelijöiden kierrättämisestä päärooleissa. Ristiriitaista toimintaa tämäkin, sillä Disneyn studio oli vähintään 1940-luvulta lähtien käyttänyt tasaiseen tahtiin samoja, helposti tunnistettavia ääninäyttelijöitä merkittävissä äänirooleissa (mm. Verna Felton ja Sterling Holloway esiintyivät Dumbosta lähtien lukuisissa isoissa rooleissa Tuhkimosta Viidakkokirjaan). Vielä 1990-luvun alkupuolella Disneyn kansainvälinen ääniosasto saattoi kyseenalaistaa esimerkiksi Matti Olavi Raninin "liikakäytön" isänsä ohjaamien dubbauksien sankarirooleissa (samaa ääntähän kuultiin Topi-kettuna, prinssi Erikinä, petomaisena hirviöprinssinä, sekä Kulkuri- ja Filuri -koirina). Tästä huolimatta Matti Olavi Ranin jatkoi merkittävissä äänirooleissa myös Lehtosaaren dubbausohjauksissa (mm. Dumbon Timotei-hiirenä sekä Pongona 101 Dalmatilaista -klassikossa). Myös isä-Ranin jatkoi ääninäyttelijänä useissa Lehtosaaren dubbauksissa (mm. Tuhkimo, Pinocchio ja Lumikki).

Disney Character Voices Internationalin kaoottisista lähtökohdista huolimatta Pekka Lehtosaari sai aikaan hyviä tuloksia. Vaikka Raninin viimeiset dubbausohjaukset (Pieni Merenneito sekä Kaunotar ja Hirviö) olivat saaneet kehuja elokuvakriitikoilta, Lehtosaaren dubbaukset nousivat kuin "yhdessä yössä" kaikkien huulille. Niitä kehuttiin niin lehdissä kuin televisiossakin. Myös Suomen Aku Ankka -lehti (päätoimittajana nyt Markku Kivekäs) päätyi moneen kertaan uutisoimaan kuinka erinomaisen tyytyväisiä Disneyn päämajassa oltiin Lehtosaaren dubbauksiin.

Viidakkokirjan uutta dubbausta (1993) ei kehuta turhan takia. Rockabillya uransa alkutaipaleella laulanut Pekka Lehtosaari, alias Reginald C. Castaway, oli Baloo-karhun roolissa yksinkertaisesti monisävyisempi kuin alkuperäisääni Phil Harris. Oli siis sangen luonnollista että ohjaaja Lehtosaari sopi myös toiseen Phil Harris -rooliin täydellisesti, Aristokattien O'Malley -kissaksi. Yhtä osuva valinta oli tehdä Carita Mäkelästä suomalainen vastine Eva Gaborille, sekä Aristokattien että Pelastuspartio Bernard & Biancan dubbauksiin. (Mäkelä aloitti Eva Gaborin suomalaisena vastineena hiukan käänteisessä järjestyksessä, eli hiiripelastuspartion jatko-osassa Pelastuspartio Bernard ja Bianca Australiassa). Vuosina 1992-1995, vain kolmen vuoden aikana, Pekka Lehtosaari ehti kääntää ja ohjata dubbaukset vanhoille klassikoille Tuhkimo, Aristokatit, Lumikki ja Seitsemän Kääpiötä, Pinocchio, 101 Dalmatialaista ja Prinsessa Ruusunen (joista kaksi viimeksimainittua saivat uusintaensi-iltansa Suomen elokuvateattereissa peräti saman vuoden aikana, 1995, ja joissa Hannele Lauri teki unohtumattomat ääniroolit Cruella De Vil -paholaisnaisena sekä haltijatar Pahattarena). Monet vanhojen Disney-klassikkojen 1990-luvun uusdubbaukset tehtiin kuitenkin suoraan videokasettijulkaisua varten - tarkoittaen siis ettei niitä voi kuulla elokuvateattereiden esityksissä (ellei elokuvaa heijasteta videotykillä tai ajeta suoraan kovalevyltä). Lehtosaaren Disney-töistä ainakin Dumbo, Miekka Kivessä, Lumikki ja Seitsemän Kääpiötä, Pinocchio, Pelastuspartio Bernard ja Bianca, Hiidenpata, sekä Tuhkimo ovat näitä "videodubbauksia".

Lehtosaaren ennätyksellinen työtahti sisälsi myös uudet klassikot Aladdin (1993), Leijonakuningas (1994), Pocahontas (1995), Toy Story (1996) sekä Notre Damen Kellonsoittaja (1996) ja Herkules (1997). Vuosikymmenen jälkipuoliskolla dubbausmaestro veti välillä henkeä, jolloin mm. Mulanin (1998) jälkiäänityksen ohjasi Annamari Metsävainio.

Myös Kirjaliton Musiikkisadut olivat 1990-luvun taitoksessa siirtyneet uudelle aikakaudelle. Ohjaaja-tuottaja Stefan Möller ja Mix Music vastasivat muun muassa hilpeistä Tiku ja Taku: Pelastajat (Chip 'n' Dale Rescue Rangers) -kuunnelmista. Uusien, 1990-luvun Disney-klassikkojen myötä myös Lehtosaari ja Werne saapuivat Musiikkisatujen maailmaan. Ranin ja Finn-Kasper kuitenkin jatkoivat Musiikkisatujen tuottamista, ehkä jopa vuoteen 1995 asti. Oleellisena virstanpylväänä - ja muutenkin ainutlaatuisena tapauksena - toimii Raninin Prinsessa Ruususen korvannut Lehtosaaren mestarilliseen 1995 elokuvadubbaukseen perustuva Ruusus-versio joka on julkaistu ainakin kolme kertaa eri näköisellä kirjalla! Muita Raninin vanhoja Musiikkisatuja Kirjalito (nykyinen Egmont Kustannus) ei ole korvannut - ja näitä onkin tupsahdellut 2000-luvun puolella CD-versioina mitä erilaisimmissa paketeissa, yleensä ilman kirjaa josta tarinaa ja lauluja voisi seurata.

Laulaja-näyttelijä Petri Liski loi unohtumattomia äänisuorituksia Mix Musicin Stefan Möllerin ohjauksiin, muun muassa Pelastajien iloisesti surisevana Pörrinä sekä sarjakuvakissa Karvisen äänenä. Liski oli kuitenkin aloittanut Disney-audiouransa jo vuonna 1987, jolloin jääshow Disney's World on Ice vieraili ensikertaa Suomessa. Harri Verkkoperä vastasi todennäköisesti jääshown suomenkielisestä kokonaisuudesta. "Verkkoperällä oli käsittääkseni oma studio", Petri Liski muistelee. "Teatterikorkeakoulukaverini Jukka Tavastila oli saanut jostain vihiä tästä äänityksestä ja keräsi silloiselta kakkoskurssilta halukkaita dubbaajia. Siellä sitten testailtiin, kenen ääni mihinkin taipuu, ja ilokseni ja kavereiden hämmästykseksi huomattiin, että minun ääneni taipui melkein kaikkiin hahmoihin. Sen muistan, että Mikko Reitala dubbasi Mikki Hiiren. Minulle jäi lopullisesti sieltä Hessu Hopo."

Loistavan Hessu-uransa lisäksi Petri Liski esiintyi muun muassa Pekka Lehtosaaren pitkissä Disney-dubbauksissa Bernard ja Bianca Australiassa sekä Pinocchio. Kuriositeettina mainittakoon että Liskillä on myös kytkös Lehtosaaren Reginald C. Castaway-uraan. Liski soitti 1970-luvun lopulla rumpuja aliaksella "Bobby Dugan" yhtyeen keikoilla. "Kahden muun kanssa muodostimme oman bändin, johon otimme ensin Pekan laulajaksi", Petri selvittää menneisyyttään. "Pekka teki sitten omalla kustanteellaan ep-levyn, jossa oli lisäksi mukana vieraileva kitaristi sekä minut korvannut rumpali. Yhteistyömme hyytyi muutaman keikan jälkeen." Lehtosaaren ja Liskin tiet kohtasivat kuitenkin heti uuden Disney-aikakauden alkaessa 1980- ja 1990- lukujen vaihteessa.

Pekka Lehtosaaren aikakaudella luotiin monta "virallista" suomalaista Disney-ääntä, joista edelleen pyritään pitämään kiinni. Petri Liski jatkoi Hessuna. Suomen virallisena Aku Ankkana on kääkättänyt Jukka Rasila. Näyttelijäveljekset Antti Pääkkönen ja Seppo Pääkkönen ovat kuuluneet Lehtosaaren ja Wernen hoviääniin alusta asti. Antti on vinkunut virallisena Mikki Hiirenä, mutta hänen huomattavasti taitavampiin hahmoääniin kuuluvat mm. Viidakkokirjan Kaa-käärme sekä Clopin Notre Damen Kellonsoittajassa. Seppo Pääkkönen on puolestaan lainannut äänensä sympaattiselle Bernard-hiirelle, vähemmän sympaattiselle Herkuleksen Hades-jumalalle sekä totaalisen ärsyttävälle Aladdinin Jago-papukaijalle. Lehtosaaren ja Wernen vakioäänet olivat osittain peräisin Matti Raninin 1980-luvun äänihovista (mm. Rauha Rentola, Esa Saario, Aarre Karén, Tom Wentzel ja Keijo Komppa), mutta mukaan tuli myös muita taitavia ammattinäyttelijöitä kuten Seela Sella, Maija-Liisa Peuhu, Titta Jokinen, Seppo Mäki, Jarmo Koski, Jukka-Pekka Palo, Heikki Sankari, Santeri Kinnunen ja Veikko Honkanen, sekä laulajat Tom Nyman, Topi Lehtipuu, Markus Bäckman, Matti Holi, Pekka Kuorikoski, Päivi Hilska ja Leena Liimatainen.

Lehtosaaren Tuhkimo -dubbauksen loppupuolella Veikko Honkasen esittämän Suurherttuan ääni tuntuu vaihtuvan silloin tällöin Matti Raninin ääneen, joka virallisten tietojen mukaan esitti vain Kuninkaan roolin - tai sitten Honkanen on kerrassaan verraton Ranin-imitaattori! Tuhkimo-dubbaus oli yksi niistä Lehtosaaren töistä, joissa käännöstyö jaettiin dialogin ja laulujen osalta puoliksi. Costi Snellman (oikealta nimeltään Kirsi Maaria Katariina Snellman) ei ainoastaan esiintynyt toisen sisarpuolen äänenä, vaan myös ohjasi ja sanoitti laulut - lukuunottamatta Lehtosaaren laatimaa "Bibbedi babbedia". Anna Kuoppamäki antoi kauniin äänensä Tuhkimolle. Vähemmän tyylikästä prinsessa-vikinää kuultiin Lehtosaaren Lumikissa (1994), joka kyllä noudattelee paljolti alkuperäisen 1937 elokuvan äänimaailmaa - mutta joka on kahden naisen väkisin vääntämänä aikuiskuuntelijalle puhdasta kidutusta. Paljon parempaan, suorastaan korviahivelevään lopputulokseen päästiin Lehtosaaren loistavassa Prinsessa Ruususessa, jonka nimirooli jaettiin Lumikin tavoin kahden naisen kesken: Mervi Hiltunen puhui ja Päivi Virtanen lauloi. Kyseinen dubbaus oli ensimmäinen kerta kun Disneyn Ruusunen kuultiin valkokankaalla suomenkielellä. Markku Kivekäs lienee ollut innokkaasti tukemassa tätä Ruusus-projektia. Teemalaulun sanoitus on vähintäänkin hänen inspiroimaansa, vaikkei hänen nimeänsä elokuvan virallisissa dubbaustiedoissa näykään.

Ulla Hakola näyttää lennähtäneen prinsessa Jasminena Aladdinin taikamatolla oikeaan paikkaan oikeaan aikaan, sillä hänen ansiolistalleen kertyi musiikinopettajaviran lisäksi usean Disney-dubbauksen "laulujen ohjaus" (tarkoittaen varmastikin samaa kuin Raninin aikakaudella Heikki Laurilan "laulujen musiikillinen ohjaus"). Useimmissa Tuotantotalo Wernen dubbauksissa Ulla Hakola esiintyy kuitenkin nimellä Ulla Renko. Hänen lauluääntänsä voi kuulla myös Lehtosaaren Pelastuspartio Bernard ja Bianca -dubbauksessa sekä Bambi-klassikossa, jossa hän ei pelkästään laulanut vaan myös ohjasi koko musiikkipitoisen dubbauksen.

Pieni Merenneito, joka oli 1980-luvun lopulla nostanut Disneyn piirroselokuvatuotannon uuteen kukoistukseen, oli palaava elokuvateattereihin 10-vuotisjuhlansa kunniaksi vuonna 1998. Tästä syystä Disney Character Voices International syyllistyi suoranaiseen pyhäinhäväistykseen, dubbauttamalla elokuvan uudelleen ympäri maailmaa. Pekka Lehtosaari kieltäytyi tästä työtarjouksesta, pitäen uusdubbauksen ideaa kohtalaisen älyttömänä. Olihan Matti Raninin 1990 dubbaus kaikin puolin edustava tuotos (...jos vain Johanna Nurmimaan puheosuuksia olisi voinut muokata hieman parempaan suuntaan). Disneyn päättäjien mielestä Raninin alkuperäisdubbauksen käännöksessä oli kuitenkin parantamisen varaa. Jotkut lähteet väittävät että Johanna Nurmimaalle olisi tarjottu mahdollisuutta äänittää osuutensa uudelleen, mutta syystä tai toisesta tämäkin olisi kieltäytynyt kunniasta. Niinpä Nina Tapio valittiin uudeksi Arieliksi. Peter Panina ja Herkuleksena aiemmin puhunut Jarkko Tamminen pääsi ohjaamaan ensidubbauksensa. Vain Ulla Tapaninen, Esa Saario ja Matti Ranin palasivat uudelleenäänittämään alkuperäisroolinsa. Helmikuussa 1998 elokuvateatteriensi-iltansa saanut uusdubbaus oli päällisin puolin moitteeton teos - mutta sen korean pinnan alta ei löytynyt laisinkaan Raninin alkuperäisversion elävyyttä, nyansseja, eikä riemukkaita käännöksiä (kuten "tinkeliharava" ja "nuuskupilli" - puhumattakaan lähes täysin tuhotusta kokki Louisin laulusta, joka oli pelkkä varjo Matti Raninin alkuperäisbravuurista). Kun Pieni Merenneito ilmestyi DVD-juhlajulkaisuna syksyllä 2006, syntyi ennennäkemätön myrsky Suomen Disney-historiassa. DVD:tä mainostettiin televisiossa Raninin alkuperäisdubbauksen kera, jolloin muun muassa Johanna Nurmimaa erehtyi itsekin olettamaan että levyltä löytyisi alkuperäinen 1990 ääniversio. Nurmimaa puhui lukuisten fanien puolesta antaessaan sekä iltapäivälehdissä että radiossa rikinkatkuista palautetta Disneyn harhaanjohtavasta mainoskampanjasta - sekä vuoden 1998 pyhäinhäväistyksestä.

Vuonna 1998 tapahtui muutakin jännittävää: Hiidenpata ilmestyi Suomessa myyntivideona järkyttävällä "sallittu kaikille" ikärajalla! Vuonna 1985 täysin sama elokuva oli kielletty alle 11-vuotiailta, eikä suinkaan turhan takia. Disney-yhtiö oli tosin alkanut markkinoida muitakin kauhujaan niin lapsellisilla kansikuvilla (mm. Notre Damen Kellonsoittaja), että uusi kaupallisuuteen tähtäävä aalto oli selvästi nousemassa. Vakavat sisäiset ongelmat ravistelivat Disney-yhtiötä 2000-luvun puolella ja niistä lannistuneena moni vanhemman polven fani menetti uskonsa yhtiötä kohtaan. Mahdollisesti myös Pekka Lehtosaari. Hiidenpadan dubbauksen jälkeen Lehtosaari käänsi ja ohjasi ainakin vielä Keisarin uudet kuviot (2000) yhteistyössä veljensä Heikki Lehtosaaren kanssa, ja vetäytyi sen jälkeen itsekin uusien kuvioiden pariin. Suomalaiselokuvien Pahat pojat (2003), Vares - yksityisetsivä (2004) sekä Dark Floors (2008) käsikirjoituksista vastanneen Lehtosaaren unelmaprojekti oli animaatioelokuva Röllin sydän (2007), jossa hän ohjasi lukuisia dubbausystäviään elokuvan alkuperäisääniversioon.

Lehtosaaren ja Tuotantotalo Wernen ylläpitämää korkeaa dubbauslaatua jatkoi 2000-luvun alussa Suomeen perustettu Sun Studio. Äänellisesti ja tyylillisesti ohjaksia pitää edelleen Disney Character Voices International, joten vaikka uusia ohjaajia ja kääntäjiä on tupsahdellut Disney-dubbauksiin tasatahtiin, ei mitään erityisen persoonallisia tuotantoja voi odottaa. Wernessä aiemmin työskennelleet Annamari Metsävainio sekä Markus Bäckman ovat kenties 2000-luvun nimekkäimmät dubbausohjaajat. Metsävainion dubbausohjauksia ovat mm. Atlantis, Lilo & Stitch, sekä 20th Century Fox -elokuvayhtiön loistava Anastasia (1997). Komeaääninen Markus Bäckman - joka omien sanojensa mukaan ei ole sukua Reino Bäckmanille - vastasi muun muassa Aarreplaneetan, Karhuveljeni Kodan, Riemukkaan Robinsonin perheen sekä Prinsessan ja sammakon dubbausohjauksista. Bäckmanin viimeisin ohjaus oli tyylikäs Kaksin karkuteillä (Tangled) jonka dubbauksessa poikettiin kovasti Disneyn kansainvälisen ääniosaston tiukasta linjasta ottamalla pääosaan luonnollisen raikas Maria Ylipää, jonka vahvaääninen suoritus oli kuin toiselta planeetalta verrattuna alkuperäisääni Mandy Mooreen. Myös Espanjan ja Japanin Tangled-dubbauksissa toistui sama ihmejuttu: pääosasuoritus oli Moorea huomattavasti vahvempi.

Voiko siis olla mahdollista että yli kahdenkymmenen vuoden jälkeen törppö Disney Character Voices International olisi vihdoinkin tajunnut että amerikkalaisen alkuperäisäänen matkiminen ei olekaan se hyvien dubbausten juju?

Pekka Lehtosaaren
Disney-elokuvadubbauksia
Bernard ja Bianca Australiassa (1991)
Viidakkokirja (1993)
Aladdin (1993)
Aristokatit (1994)
Lumikki ja Seitsemän Kääpiötä (1994)
Leijonakuningas (1994)
101 Dalmatialaista (1995)
Prinsessa Ruusunen (1995)
Pocahontas (1995)
Notre Damen Kellonsoittaja (1996)
Herkules (1997)
Hiidenpata (1998)
Tarzan (1999)
sekä mm.
Tuhkimo, Dumbo,
Pinocchio, Miekka Kivessä,
Pelastuspartio Bernard ja Bianca,
Nalle Puh, Maija Poppanen,
Keisarin uudet kuviot,
Toy Story ja Bolt
(vuosiluvut ovat
Suomen ensi-iltoja tai
uusintaensi-iltoja tai
videoensi-iltoja)

Taustatietojen kokoaminen
ja jäsentäminen, teksti,
sekä kuvien muokkaus:
Kenneth Sundberg

Erittäin suuri kiitos
Sampo Haahtille,
Matti Raninille,
Matti Olavi Raninille,
Yvonne Calasille,
Petri Liskille,
Iiro "Berlioz" Jussilalle,
Lohen sisaruksille
sekä Taikalinnan Pöllövaarille
korvaamattomasta avusta
ja tuesta tämän historiikin
kokoamisessa

Kennethin kiitokset
kaikille niille ihmisille, yhteisöille
ja yrityksille jotka ovat auttaneet lähes
kolmenkymmenen vuoden ajan Disney-
aineiston keräämisessä, tiedon kartuttamisessa
sekä upeiden muistojen hankkimisessa:
Aku Ankan toimitus, Markku Kivekäs,
Paula Antila, Markku Saarinen, Elina Toppari,
Akateeminen kirjakauppa, Stina Kullberg,
Pentti Hauhiala, Rafael Aho, Kulkukatin Poika,
Pekka Lehtosaari, Tuotantotalo Werne Oy,
Oy Kirjalito Ab, Ari Sunell & SLP Studio,
Elokuvateatteri Studio 1-3, Elokuvateatteri Bristol,
Finnkino Tennispalatsi, Taidemuseo Tennispalatsi,
Kaisa Kettunen, Sointu Fritze, KAVA,
Tapio Riihimäki, Aleksi Rönkä, Elonet.fi,
Kirsi Raitaranta, Juha Kindberg, Maija Iltanen,
Elonet.fi, Suomen Disney, Olli Ylinen,
Taikalinna.net, Levykauppa Äx,
sekä Lea I & Gary

Muut lähteet:
Westerlund & EMI Years Part One:
Hei vain my only one (2007, Oy EMI Finland Ab;
historiikki: Jussi Raittinen & Hans Westerberg)
Ilta-Sanomat / Helsingin Sanomat
Disney, Aku & minä: Markku Kivekäs muistelee
(2007, Pekka Tuliara / Sanoma Magazines)
Matti Ranin: Käsi otsalla! (2004, Teos)
Aku Ankka -lehden "Oma Nurkka"
(Sanoma Osakeyhtiö / Sanoma Magazines)
Jukka Murtosaari: Kuinka Kaunotar ja Hirviö
oppivat suomenkielen (Sarjainfo 1/1993)
Tim Hollis & Greg Ehrbar: Mouse Tracks
- The Story of Walt Disney Records
(2006, The University Press of Mississippi)
personal.inet.fi/musiikki/rockabilly/
reginaldccastway.html
Harmony Sisters 1: Kodin kynttilät
1936-42 (1991, Siboney Oy;
levytystiedot: Rainer Strömmer;
historiikki: Pekka Gronow & Peter von Bagh)
www.veikkotiitto.fi / pomus.net / wikipedia.org
ja Kennethin oma kokoelma

KenNetti on Kenneth Sundbergin täysin epäkaupallinen nettisaitti joka kunnioittaa ja ylistää lahjakkaita ihmisiä ja heidän töitään. Kaiken tälle saitille kerätyn materiaalin tarkoituksena on jakaa informaatiota, edistää tietämystä vähemmälle huomiolle jääneistä asioista, sekä viihdyttää ihmisiä kaikkialla maailmassa. KenNetti ja Kenneth Sundberg eivät ole missään tekemisissä tällä saitilla mainittujen yhtiöiden, teemapuistojen, elokuvien, ihmisten, kummitusten tai muiden asioiden kanssa. Oikeuksia materiaalien jäljentämiseen ei ole myönnetty KenNetille eikä Kenneth Sundbergille, lukuunottamatta osioita missä asiasta on erikseen mainittu. Jos Sinun mielestäsi jokin kuva tai muu materiaali ei saisi olla tällä saitilla, ole ystävällinen ja OTA YHTEYTTÄ Kenneth Sundbergiin, niin voimme nopeasti ratkaista ongelman.

KenNetti is a totally non-commercial website by Kenneth Sundberg to pay tribute and to honour the work of the talented people behind some of the most wonderful things found on this planet. All the material is gathered here only to inform, to promote things that need to be noticed, and to entertain people all over the world. KenNetti and Kenneth Sundberg are not affiliated to any of the companies, theme parks, movies, people, ghosts or other things appearing on this site. No rights of reproduction have been granted to KenNetti or Kenneth Sundberg, except where indicated. If You feel that some image or material whatsoever should not appear on this site, please CONTACT Kenneth Sundberg so that we can quickly resolve the problem.

_________________________